Olosuhteiden tuskastuttamina, vaihtelun kaipuun halussa, elintarpeiden
puutteen vuoksi kyti jokaisessa heistä yhä kovemmaksi virinnyt
poispääsemisen toivo... Eihän tämä elämä näin voi jatkua... Ja
vaikka mihin muualle hyvänsä, kunhan ei vain näin tarvitse asua
kallioluolassa. Mikä pilmeys, kosteus ja kylmyys!
Vaikein kaikista tässä oli ollut Robertin kohtalo.
Olihan hänen jalkansa kokonaan kuivettunut. Liikuntokyvytön mies
hoidettavana ja ruokittavana. Mitä sitten jos muut vielä omin nokkinsa
nojissa ryömiskelivätkin. Ja kuka olisi hennonut häntä tänne heittää?!
Aapo jos olisi lähtenyt niin mitä olisi se merkinnyt toisille?
Sairas tästä tietoisena oli päivä päivältä tullut kalpeammaksi. Jopa
oli menettänyt kokonaan ruokahalunsakin. Sydämen lyönti heikkoni
tuntuvasti. Aika-ajottain kohosi kuume arveluttavasti. Ja vaikka oltiin
yritetty keinoja lääkkeiden hankinnaksi, oli tämä yritys kokonaan joka
kerta rauennut tyhjiin. Valvoen vuoteen äärellä vuodatti sisko monet
kalliit kyyneleet.
— — —
Kirkkaana aurinkoisena aamuna aikaisin palasi Aapo ulkoa. Hän astui
luolaan tapansa mukaan kalaraksin kanssa... Toiset nukkuivat vielä.
Mutta mitä ihmettä... Robert makasi kasvot kellastuneina, nenä entistä
terävämpänä, supisuorana kalliopaadellansa... Uskollinen hoitaja, joka
oli kaiken yötä valvonut, uinui nyt tuossa sikeydessä veikon vierellä...
Kohtalon ratkaiseva käsi oli tässä vieraana käynyt.
Kauan ja äänettömänä katsoi Aapo tätä. Kärsimysten ja kivun uhri oli
saanut rauhan... Vasta eilen hän muisti Robertin itsensä sanoneen:
— Meidän on tässä hankittava matkaan... itse kunkin. Emmehän kumminkaan
näinkään yhdessä voi ylen kauan elellä... Te, toverit, soutakaa tuonne
itäiselle rannalle ja etsikää pahaista polkua. Eentykää vapaille
maille, missä on elämää ja siihen mahdollisuutta...
Sairaan silmissä oli asunut omituinen kiilto ja kosteus oli käynyt
katteeksi tuikkavan terän. Tähän harvakseen lausuttuun ajatukseen ei
kenkään ollut lisännyt mitään. Jokaisen ajatusaitta oli ollut köyhä,
tyhjä.
* * * * *
Iltapäivällä etsi Aapo liiterikuusen luota pahaisen lapion. Varsi oli
siitä käyttämättömyydessä ulkosalla taivastunut. Terän oli ruskea
ruoste purrut... Tällä lapiolla kalvoivat pakolaiset vuoron perään
soraisen kallion halkeamaan miehen mittaisen matalan haudan...
Sinne laskettiin sanattomasti rakas Robert... Katarina vuodatti
sisarkyyneleet kuumat ja vuolaat.
Pieni piileksijäin parvi oli taaskin antanut uhrin lisää. Valkoisen
hukan purennasta peri kalvava kuolema osansa... Pääkallomyllärien
kurkkuun viskattiin vaatimatoin ja pienoinen nuppi.
Mutta kun kaikki oli valmista, hakkasi Arvid halkeaman kiviseinään
kummun kohdalle sanat:
Tää maa on äitisi valkoinen,
sitä kuumana kaihosit noin.
Tää maa on musta ja lausumaton,
ei unelmies' koillinen koi...
Kätky santainen, yö peitteinen,
ikimustoinen, ei armainen.
Eihän tämä nuori mies milloinkaan ollut unohtanut isänmaata.
Lapsuuskevään tulipunerva aamu kangasteli lakkaamatta. Tavat vieraat
eivät voineet riistää pois henkistä perintöä. Pohjolassa kumotti
koillinen koi. Vuosikymmenten takaa vuotteli turhaan odottava äiti,
kotitanhut ja muistojen tanner... Ja kun se päivä vihdoin oli koittanut
tulikin vastaan pettymysten ja yksilöpyyteiden vihan valkea. Uskotun
isänmaan asemasta kohosi raakuuden ja intohimon onneton kukka. Täällä
hän kohtasi yhtäaikaa ryöstäjän sekä ryöstetyn. Näki myrkyllisen
kamppauksen ja kauhun. Oikeuden edestä taisteluun asettuneita ajettiin
otuksina ja raadeltiin. Tilaa oli heille tuskin soran alla kovan
kamaran halkeamassa kallionkupeen luona...
Niin lohdutoin oli poloiselle maan kylmä povi.
29.