Ennenkuin aamun ensimäinen sarastus nousi sunnuntaina, saapui vene
saaren rannikolle.
Tämä oli paha enne pakolaisille, sillä Kurppalan venheeksi ei
Aapo sitä omistanut... Eipä siinä auttanut muu kuin jättää
pyydykset kokemattomiksi ja peittyä nälkäisinä niin syvälle luolan
kalliohalkeamiin kuin suinkin oli mahdollista.
Tuntia, puolta toista myöhemmin saapuivat varsinaiset "metsästäjät",
kuten sopikin olettaa. Tähän asti oltiin osattu toki peittää jäljet
onkaloon. Niitä ei hevin oivaltanut... Kuinka se sitten kävi päinsä oli
hyvin epävarmaa... Olivathan jo kahdesti ihmiset yllättäneet heidät.
Ääni ja hälinä oli yhtäkkiä ylimmillään.
Juosten ja huutain asemiehet kilvottelivat. Naisia hyppeli veneistä
maalle. "Punikkeja" metsästeltiin... Kivien kolot ja pensaikot
etsittiin. Kymmenet naisten silmäparit katsoivat urhojen hyökkäilyä
saaren joka suuntaan... Pitsihelmaiset mampsellit silkkisukkineen ja
lyhyine kolttuineen kepsahtelivat kiveltä kivelle... Taivaansiniset
auringon varjostimet oli niillä koholla. Kuultavine päärmeineen ja
välkähtelivät.
Kaupunkilaisperhoset olivat lentäneet luontoon. Hienoston pikkaraiset
kengät "kopeikkakorkoineen" kohosivat kevyesti. Kiemailijat
keikistelivät kavaljeereille... Solakka herrasvartalo norjaili ja
nöyrtyi katsomaan punikkeja pienimmästäkin kurpankolosesta... Kikatus
ja teeskennelty nauru kiikkui ylinnä ja juopuneen remakoita hohotuksia.
Suomalainen "suojelija" rekkasteli uudessa univormussaan. Kivääri,
heittopommi ja puinen MauseriMikko "puuloolassa" killuivat kupeilla.
Iskupistin kädessä moni "sankari" teki käännöksiä Lottaparven keskellä
tuolla kalliolla... Ja mikä tenhoisuus isänmaallisella sunnuntaiaamulla
olikaan täällä saaren selänteellä, siintävän sinipinnan sylissä. Näiden
nuorukaisten poskipäillä väreili isänmaallisuuden runebergilainen
innostuksen puna.
Huolimatta innokkaista ponnistuksista osoittausivat etsinnät täällä
tuloksettomiksi... Kumminkin piti saada jotakin mieltäylentävää.
Sellaista ritarillista tuli panna aikaan. Mutta mistä saada siihen
aihe?...
Huvittelijat nousivat ylemmälle ylängölle, mistä kaunein näköala
avartui saaren kalkkiin suuntiin.
Laulettiin:
"Tuhanten rantain partahilla
heräjä armas synnyinmaa",
— — —
Sitten kuului voimakas isänmaallinen puhe. Esittäjä oikein
kädenviittauksilla osotti joka puolelle sinistä ulappaa, saaria ja
salmia, niemiä ja lahdelmia. Korkealla innostuksella huusi:
— Katsokaa tuota maidontyventä vettä... Ryypättävä siinä edessänne
laajenee ja lepää kuin lampaan rasva kynttiläkirnussa... Ja tiedättekö
velikullat, mistä minä ensi vaikutukseni isänmaallisuuteen olen
saanut?... Minä olen sen saanut savukelootan kannesta!... Penikkana
paitaressuna avasin meidän maantieveräjän kauppias Kymiläiselle, joka
siitä hyvästä viskasi tämän tyhjän ikimuistoisen askin aivan omakseni.
Sisällä siinä oli vain yksi paperossi. Sen kannessa oli ihan tällainen
kuva kuin te tässä näette edessänne!... Siinäkin seisoi Suomi-neito
kultaisine kiharoilleen samallaisessa asennossa kuin te, minun hellät
hempukkani siinä... Myöskin samallainen maisema, järviä, saaria ja
lahdelmia. Ja sitten se värssy! "Oi maamme Suomi synnyinmaa..." Silloin
minä poltin ensimäisen paperossin ijässäni ja luin sen säkeen. Ja
mikä huumaus!?... Mikä huumaus veljet onkaan siitä pitäen sielussani
ollut... Sentähden minä esitän tämän laulun laulamista juuri tässä
paikassa...
Matkailijain kuoro laulaa loikotti ensimäisen värsyn, sekä lisäksi:
"Täs' auroin, miekoin, miettehin
isämme sotivat"
— — —
Säveleet sointuivat ja kantausivat kauaksi hiusviivana sulautuvan
rannan sineen... Mutta lähempänä, aivan erään saaren takaa sousi
salmelle venhe, joka kantoi kahta henkilöä. Tästäkös syntyi huikea
meteli siinä paikassa:
— Punikkeja!... Ihan varmasti punikkeja!... — Hei pojat!... Antakaapa
saippuaa isännän silmiin!
— Peskääpä pojat kun on aika!
— Hantaaki!... Hantaaki!...
Eikä toista käskyä tarvittu. Kiväärit kohosivat. Kuulat piirsivät
ja sirisivät peilinkirkasta päilyä. Venettä ammuttiin kaikin voimin
ja kiihkeästi. Selvästi kuulat poukkoilivat paatin joka puolta.
Pirraus kävi pitkin lahdessa aluksen ympärillä... Mutta pois painui
paatti kaikessa rauhassa saaren suojaan, kuten sota-alukset aina
tapaavat painua. Punikkien uskottiin karanneen läpi käsien. Eikä muuta
kuin takaa-ajo kiivas ja kiihkoisa... Retkue solui saarelta pois
entäpikaa ja niinpä enempi etsintä jäi sikseen juuri siitä, mistä sitä
piileksijät pahimmin olivat pelänneet.
— — —
Kuinkas kävikään.
Viikkoa myöhemmin kävi samallainen jahti. Pitäjän isomahainen
pappi jylisevällä kirkonkuulutuksella ja saarnalla kyntää jytisti
seurakuntalaistensa sieluja. Pyhä innostus oli mennyt sisälle
tähän mieheen ja valkoinen seurakunta tuli saada liikkeelle.
Loppulauseissansa tämä sanoi sunnuntaisaarnassaan:
— Ja herra suojeluspäällikkö vastuullensa ottakoon rakkaan kaatrani
kaitsemisen. Hengen, sielun ja ruumiin rauha olkoon tykynämme. Herra
jumala on pannut valkoisen miehen vartijaksi uskotuillensa. Punaisen
perkeleen elki tässä meillä on ollut sangen moninainen... Kumminkin
taivaallinen sotasopa säihkyvin miekoin ratkoo munaskut ja selkäytimet.
Pahan on poistuttava ja kuoleman karkoituttava... Lumivalkoinen taivaan
karitsan karva olkoon merkkinä jumalallisella sekä isänmaallisella
sotajoukolla... Vaviskoon kurja hökkeli pahan asuntona. Saatana on
asettunut matalaan majaan ja ottanut köyhyyden kasvonaamarin... Sillä
vikate käypi ovelta ovelle kuten ennen Israelissa!
Ja saarnan kuultuansa köyhät vapisivat.
— — —
Seuraavalla viikolla oikean emälahdin ja jahdin jälkeen raportteerasi
suojeluskunnan päämies "korkeimmille paikoille":
— Suurilla ponnistuksilla alue on lopultakin puhdas! Hengen ja
omaisuuden rauha palautettu!...
27.