Arvid ja yksinäisyys olivat ystäviä.
Useat yöt hän istui saaren kukkulalla. Hänen vartioiva katseensa
harhaili harmaassa, yöllisessä ympäristössä. Hänen luonansa asusti
kaihoisa ajatus enimmän aikaa. Kaukainen unelma elämää kangasteli
hänelle. Toisinaan nousivat kuvat kauniina ja lupaavina, toisinaan
synkkinä, sysimustana saavuttamattomuutena... Hänen elämän tiensä
ojentui hänen jäljissänsä, monivaiheisena, varjoisana hongiston
polkuna, minkä poikitse aniharvoin päivän kultainen pyörä pääsi
paistamaan... Sitten saapui toki valoisampaa, avarampaa, mikä kumminkin
peittyi pian uusiin, entistä synkempiin usviin.
Näin oli aina yksinäisyys ainoa lohduttaja.
Yksinäisyydessä hän kuunteli keväisen myrskyn kuohuvaa huminaa...
Tyveninä iltoina kajahtelivat toki kaukaiset äänet. Salojen syvissä
sumennoissa soinnahteli sulous... Sinisellä taivaalla lauloivat
leivo ja kiuru... Sorsat saapuivat salmien suihin... Halki hämärän
aamuavaruuden viillättivät villihanhien laumat... Pyhyys, puhtaus
ja majesteetti, joutui joutsenparin mukana sinilaineiden selälle...
Matkalla pohjolaan kuuluttivat kurjet ja kuovit lounaan leppeätä tuulta.
Ensi kertaa loiskahtelivat laineet taasen vapaina Kalliosaaren
kaikilla äärillä... Ensi kertaa saattoi kulkea sinne minne itse halusi
sulaneella selänteellä... Nyt eivät enää jäljet näkyneet lumella...
Arvid oli päättänyt pistäytyä ukon majalla... Mökkihän köhjötti tuolla
saaren kainalossa, eteläpäässä, suojaisan kallion alla.
Yöt yleensä puuhattiin elinkipeneen etsinnässä. Mutta päivät oli
visusti lepakkoina lymyttävä... Vartiovuorot olivat nyt kokonaan
jääneet Arvidin yksinoikeudeksi kun toiset muualla puuhasivat...
Eräänä yökautena hän sitten astui sisälle matalaan majaan. Huone
oli pimeä. Kolea ja kylmä väristys puistatti menneitten muistojen
mukana miestä. Selvänä piirtyivät esille talven tapahtumat, tuima
yhteenotto... Muistui ukko mieleen... Muistui ukon kuolema ja Kassu...
Hämärä maja kammoksutti muistoineen, sekä autiutti apeuden ja vaisun
mielen.
Käsittämätön kammo asui mökin matalan laipion alla.
Siinähän se oli koskemattomana ukon vuode. Huiskin haiskin tavarat
tuolla... Tyynyssä saattoi näkyä syvennys. Vainajan pääntilan kuoppa ja
kuolinvuode... Naulassa tuolla roikkui joitakin renttuja. Selvimpänä
siinä näkyivät polvilta koukkuiset kalahousut. Reisimyksillä kiilteli
kiinnikuivaneita suomuksia... Perkkauspuukko pysyi pistettynä
siltäseltään seinänraossa, minne sen ukko itse oli asettanut...
Pöydällä oli lähinnä lamppu ja tulitikkulaatikko... Kaikkialle oli
laskeutunut tomu. Vahvana vaippana se peitti pintoja... Lattialle
olivat unohtuneet vasara ja hohtimet. Vierellä joukko vääristyneitä
rautanauloja. Ne olivat jätteitä aselaatikon avauksesta. Saman
laatikon, jonka tyhjään uomaan ukko leposijansa löysi. Rajavaara oli
armon tullen hänet täältä hakenut, kominkannen kiinni naulannut,
ja vainajan puupalttoineen rekeen kantanut, sitten manan majoille
taivalluttanut...
Uunin edessä tuolla ja täällä oli rasvaisia tappuroita... ja...
Hänen katseensa kierteli hämärässä tupasessa. Yölliseen valoon tottunut
silmä huomasi kohta kaikki kohdat.
Korvaan kuului kaksi kopahdusta, tuskin kuuluvaa, käsittämätöntä.
Ulkoa, rantahaavikostako liikettä?... Se hämäsi syvän rauhan ja
hiljaisuuden. Pihan sorainen polku rohahti... Kumahteli jämerä kunnas.
Tasainen, arkaileva astunta läheni.
Kumminkaan ei enempää liikettä kuulunut. Kaikki vaikeni...
Arvid uskoi Oskarin ehkä siellä olleeksi. Kentiesi oli joku edennyt
onkalosta ulos astumaan... Mutta ei. Heillähän oli jokaisella
tekemistä. Eikä sieltä sisältä tänne voinut tulla.
Mies vaipui taasen mietteisiinsä. Marttaansa muistelemaan uupui. Olihan
tämä hänellä ajatuksissa alinomaa ollut asumassa. Kohtalokas murheen
muisto ei häntä hetkeksikään jäänyt. Ei yksikään ennen eletty unelma
joutunut unohduksiin. Milloin kiusasi ylenpalttisena, milloin ajatusten
selkeyttä painosti... Nytkin palasi selittämätön hämäryys tässä
yksinäisyydessä. Ei tosin synkkänä ja valottomana, vaan tällä kertaa
hellänä ja rakastettavana tunnelmana...
Olivathan nämä hetket aniharvoja, vain virvoittavia onnettomassa
elämässä. Viihtyihän hetkeksi epätoivoinen ajatus. Ikävyys kiisi pois
unohdusten valoisille maailmoille.
Mutta askelten ääni uudistui.
Nyt ne kuuluivat portaissa...
— Katarina, ajatteli Arvid. Miehen askeleita ne eivät olleet... Ehkä
ovat tulleet etsimään. Noin vain ei tahtonut näyttäytyä. Äkisti hypähti
Arvid ylös ja pujahti riippuvien vaatteiden taakse.
Kuka astui sisään? Ei tämä ollut Katarina. Mieskö se oli vai nainen!?
Nainen se oli, miehen tummassa takissa. Kynnyksellä seisoi. Askeleen
otti, vaan ei astunut. Vaivutti jalan höyhenen hitaasti alas. Seisoi
liikkumatta, hengittämättä outo... Kiinteästi vuodetta viisoi. Sitten
uunin edustaa, lattiata, pelokkaasti katsoi pimeätä karsinata. Kuin
henki, niin hän liikkui, kuin olisi ilmassa astunut. Jakkaralle itsensä
johti, sitten kuului kuiskaus vieno kuin hengähdys:
— Äidin muisto... Äidin muisto... Suruni suurin... Minulle ei missään
lohtua löydy... Ei uskottua olentoa, ei ystävätä maailmassa... Veikot,
siskot, kaikki... kaikki menneet ikipäiviksi pois... En kuulu oi... En
kuulu millään sitehillä tähän maahan... Pois kalpaa mieli mulla päästä.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen kuuli Arvid taasen:
— Tupaa tätä ikävöin aina nähdä... Ja kun saavuin on autius kammoisa
vastassani... Ukko, kultainen ukko. Pois on siellä vanhus. Muistosi suo
mulle lohdun lempeän, sulohetken...
Hän huomasi pöydällä lampun, näki tikut... Useata tulitikun raapaisua
seurasivat sinkoilevat kipeneet. Pian paloi tuli tuikkusessa... Tämän
valossa hän katseli kirjahyllyä. Se oli pieni ja mustaksi tomuttunut
kokoelma. Puukansiin ja nahkaan oli nidottu iso raamattu ylinnä.
Tarkotuksellako hän nosti raskaan kirjan pöydälle? Sitä selaili sitten
hetken. Lehtien välistä sieltä löysi kellastuneen, kokoonkäärityn
paperin. Kuinka se olikaan taitoksistaan kulunut. Luvun merkkinäkö lie
ollut kirjassa. Ajattelematta mitään piti paperia käsissään ja sai
sen noin vain ilman muuta avoimeksi. Kellastunut, kulunut oli liuska,
kellastunut kirjoituskin. Se laskeusi äänettä avoimelle kirjalle ja
yksinäisyyden etsijän korvaan kuuluivat lukijan sanat:
— "Sillä meidän taistelumme ei ole taistelua lihaa ja verta vastaan,
vaan hallituksia ja valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia
maailman valtiaita vastaan... pahuuden henkiolentoja vastaan..."
Katse kulki raamatun lehdeltä kellastuneelle paperille:
— "Kalliosaaren onkalossa, suuren paaden luona, vasemmalla seinässä,
näet syvennyksen. Kielekkeen alle maahan on kätketty se kirottu, se
katkeruus, mikä onnettomuutta sai aikaan... Jospa joskus palaat niin
olkoon tämä tietonasi. Leppävirran asiapaperi————–. (Tuhrautunut
paikka.) Olen sitä säilyttänyt Pentin kometossa. Hävitä, jos niin
tahdot. Sinähän sen sanoit kerran, kauan sitten olevan saastaista. Joka
päivä sinua täällä Hiidenonkalossa odotan. Katseeni vartioipi siniselle
järven selälle. Oi että pakoni on pitkä ja loppumatoin. Kirjoitan tätä
lerjantai-iltana, huhtikuun 3 päivä, verkon laskua jän jälkeen 1821.
"Sinua ijäti muisteleva Signe."
Tyhjyyden etsijä ei tämän luettuansa osannut sanoa mitään. Antoi
paperin taittua takaisin laskoksille. Asetti sen takaisin Biblian
väliin. Käänsi sitten kirjan kiinni, nojasi kyynärpäähänsä ja jäi
tuijottamaan himmeän lampun onnettomaan lieskaan... Pitkän ajan päästä
vasta saneli taasen itsekseen:
— Mitä on siellä ollut?... Mitä tietäisi sammunut ihmisikä ja elämä?
Ijäisen vaipan alla outo asustaa... Kuulumattomien huokausten aika se
on ja ilmaus, kaipaus ja kyynel tulva tuntematon... Kaipausta, tuskaa
vain ovat kulkijat saaneet kestää... Sitä ennen, samaa nytkin...
Tulevaisuus tuoko toista? Pälkähänkö vaiko paremman on aika?... Ken on
kerran nähnyt päivän, on myöskin näkevä yön... Ken elämään on astunut,
se kuolemaan on käynyt. Onnen osapaloja on viskottu harvoille...
Etuileminen, susien saalistamista on ollut tämä enemmän kuin ihmisten
elämää.
Nainen nousi kumarasta asennostaan, astui oviseinälle uunin luo...
Astiahyllyltä otti kuivaneen limpun. Katseli sitä hetken lampun valossa
ja sanoi:
— Pylväistön leipätörppä... Tunnen sen... Vai tässä ne nyt ovat. Kaksi
niitä oli... Vain toisen on vanhus kentiesi syömään kerinnyt...
Otti lampun outo, sen kanssa koppeliin astui. Raosta väikkyi reuhkan
valo.
Arvid ajatteli kivettyneenä seistessään: Olenkohan ilmi unessa?...
Kuinka voisin tästä päästä totuuteen?... Oi, että tämä uni kestäisi
kauan... Unta tämän täytyy olla, ei täyttä totta.
Poloinen koetteli purra huuliansa... Mitä ihmettä, kipeätä niihin teki.
Mihinkään mystiikkaan ei hänellä milloinkaan ollut ollut taipumuksia.
Ei ollut yliluonnollisia koskaan uskonut.
Mutta varmuus Martan kuolemasta oli hänellä päivän selvä. Se oli niin
selvä kuin että hän itse seisoi tässä...
Mutta mitä puhui tämä ilmestys?... Ja vaikka hän koetti kuinka
luonnollisiin käsityksiin sovittaa kaikkea sekä mahdollisuutta, että
mahdottomuutta, niin toiseen tulokseen ei hän siitä voinut tulla kuin
että: Martta on kuollut!... Martta on kuollut!...
Öljytakin takaa katseli Arvid valoviirua lattialla. Astuako esiin?
Ilmaistako kaiken?!... Mutta voipihan tämä kaunis uni silloin häipyä
pois ja siinä sitten seisot ypö yksinäsi, pakolaisena, kalastajamajan
henkipattona asukkaana.
Olento palasi takaisin tupaan, pysähtyi katselemaan tahraa lattialla,
survotuita hiiliä, jotka uunista tuhkan mukana olivat pölynneet ja
tuvan mustanneet...
Oli Arvidilla vaikeus pidättäytyä. Hän seisoi ja tärisi joka
jäseneltänsä. Kylmä hiki virtaili kautta koko ruumiin. Ja hän päätti
syöksyä esiin, sulkea olento syliinsä, tahi sitten...
Hänen olemuksensa ei kumminkaan ollut tahdonvoimalle alttiina. Täytyi
katsoa noihin ihaniin, uskomattomiin, liidunvalkoisiin kasvoihin...
Niissä oli ihmeellinen loittouden voima. Kuin kahlinnut olisi ilmestys
ja erillään pysymään käskenyt... Kumminkin olivat piirteet laihtuneet.
Ne olivat ilmeiset Martan piirteet, mutta näyttivät läpikuultavalta,
marmoriin muovailtuilta.
Oi sitä onnea jota Arvid itsessään tunsi!... Sydän sykähteli valtavana,
vuoroin ahdistavana. Hänen suonissansa virtain toisinaan polttava tuli,
toisinaan jäytävä jää... Riemuako tämä? Huimaavaa onnen ylhäisyyttä!
Onnen huippujen ääretöntä liitelemistä. Ah, mikä pelko, mikä jyrkkyys
ja jännitys jyrkänteen ulommaisella louhanteella... Päistikkaako
tästä syöksyä alhoon ja onnettomuuteen, vaiko ijäiseen elinaikaiseen
onneen?!...
Ulkoa kuului askeleita...
Pihan santaincn kunnas kumisi... Mutta sisälle porstuaan ei
astunut kukaan... Askeleet ohjautuivat, etenivät sivu mökin. Ylös
liiterikuuselle kävivät. Repaleiden ympäröimä puu kohjotti tankeana,
tuskin kuulumattomana kohisi. Sellaisena se seisoi kuin se ukonkin
eläessä siinä suvaitsi olla.
Kuului laulava hiljainen ääni:
Punaiset, punaiset...
joutukaa pois.
Aamu jo koittaa,
valkea kuolon
torvella soittaa.
Mies astui ulos kaihestansa... Tätä tuskin toinen huomasi vaikka
katsoi... Tajusiko?... Tuskin, koska arkailematta otti askeleen ulos.
Kuin varjo ukselle hiipi ja hävisi. Äänettä ulontui ovea sulkematta.
Arvid tahtoi seurata perässä, mutta kaikki oli liian myöhäistä. Ulkoa
hän etsi sieltä ja täältä, mutta turhaan. Jokaisen kolkan katsoi.
Juoksi rantaviitakoihin, kuunteli ja katsoi... Mutta missään ei
mitään... Jostakin ehkä airon loiske kantausi lahdelta... Hän kuunteli
ja kuunteli kumminkaan mitään muuta selittämättä kuin yölinnun laimeata
uikutusta, joka arkana ja raisuna herätteli hänet unesta...
Arvid jäi kalliolle rantaman kivelle katsomaan kunnes havahtui. Eikä
hän sen jälkeen ollut varma siitä oliko tämä unta, vaiko ajatusten
äärimäinen yksinäisyyden ilmestys... Tosi se tuskin oli... pikemmin
voimakkaan mielikuvain luomus.
Lakitta päin hän juoksi harjanteille mistä tahtoi mitä pikimmin pakoon
päästä. Tavata toisia oli välttämättömyys järjelliselle ajatusten
uudelleen alkamiselle. Epävarmana itsestään, ajatusten tasapainosta ja
ylösalaisuudesta oli tässä kysymys. Aikomus oli hänellä aluksi luolaan
astuessaan kertoa juuri sattuneet tapaukset. Mutta hän luopui heti
aloilleen mitään virkkaamatta.
26.