Kevään tuulet kuluttivat lumen.
Aikaisin paljastuivat saaren selänteet. Eteläinen rinne uhosi
mustalta maalta... Arvid käveli sulaneella liepeellä mielellään.
Iso mies hyppeli Oskarin kera kilpaa. Joskus taasen liidättelivät
kiviä... Milloin pitivät iloja sai poikamaisuus vallan, kisailtiin ja
kellittiin... Mutta milloin mieli murheelle muuttui, silloin kovan
kohtalon ajatus viilensi hetken ilon pulpahdukset.
Ukkovainaan majalle paloi usein mieli. Mutta tuolla notkelmassa asetti
syvä lumi jyrkän esteen... Miettipä vaikka mitä keinoa tahansa, ei sitä
jäljen jättämättä saattanut lähestyä edes lähimaillekaan.
Joka päivä tehtiin huomioita. Sulan siirtymistä pidettiin silmällä.
Kumminkin eteen tulleet yökylmät siirsivät toiveitten toteutumista yhä
tuonnemmaksi... Jos tänään oli ollut suojainen sää, saattoi pohjoinen
puhuri sen jälkeen puhaltaa pari viikkoa. Uusi routa pureutui ja
sinnitteli talven taittumatonta selkää, näytteli hampaitansa ja urisi
kuin koira.
Tämä urina kuului yhtenään nälkäkuoleman rajoilla ja vilussa
värjöilevien pakolaisten kasvojen edessä.
— — —
Viisi viikkoa oli kulunut tulopäivästä.
Keväinen sää alkoi joka tapauksessa voittaa. Järven selänteellä hohteli
kohonnut teräksenharmaa pohjajää. Pilvisinä päivinä se paistoi mustana
ja harkkoisena... Rantaporeet irtaantuivat. Kovasta ja väkivaltaisesta
talven kahleiden kureesta vapautui vedenpinnan peite yhtäkkiä. Nyt
se jäälakeus yleni kohoveden keralla melkoisen paljon yläpuolelle
rantapiin rajaa. Nyt ei jalkamies enää uskaltanut jäälle. Kukaan ei
ainakaan ilman riukuja keinotellut kelin kannalle. Tuntuipa tämä aika
saarelaisista turvallisemmaltakin. Ulkoisia nuuskijoita tarvitsi tuskin
pelätä. Valkoinen kyttä oli heidän saarella olemisestaan kukatiesi
kokonaan vailla vihjaustakaan.
Kaukaa sydänsaloilta lentelivät teeriparvet aamuvarahina.
Sarastuksen sinisinä hetkinä viipottivat vieraisille Kalliosaaren
kuuluville... Kuhertelevat lintulaumat kuhahtelivat lahden mustalle
jäätikölle. Panivat siellä toimeen joka-aamuisia talvileikkejänsä. Jopa
saapui metsojakin männistön mökäpuiden korkeimpiin, mukavimpiin oksiin.
Laululintujen aikainen ryhmä varpusten ja rastaiden kanssa laajensi
joka päivä suurenevaa kuoroansa. Pian oli Tapiolan karja valtoimena
valloittanut koko pienen maan. Täällä sijaitsi nyt luomakunnan
salaperäinen, rauhoitettu paikka... Moni makea paisti saattoi siinä
olla kädenottavalla. Mutta pyssyn ja petiin puutteessa ne pysyivät
kielen koskemattomissa.
Eipä Aapo sitä leikkiä kumminkaan kauan toimettomana katsellut...
Mietiskeli hetket isältä opittuja keinoja, metsänkävijän monia metkuja
tuumiskeli. Kaikkein suurin vaikeus oli tässä tuumassa permilankojen
puute. Jäällä tepastelivat siinä mustat motkot nokan edessä,
punasilmät, kenokaulat, kaaripyrstöt kuhertelivat. Paidanvalkoista
liepukkata näyttelivät. Tämä otuksien kiemailu sekä kiinnosti että
harmitti. Poloinen Aapo tuli sairaaksi pelkästä tyytymättömyydestä. Ei
voinut rakentaa rihmoja saaliin saamiseksi tuiki tukalaan tarpeeseen.
Turhaa kokeilua kiertää vaatteesta purjettua punennaista. Turhaa
lutsakkeen laitto. Eräs ajatus selveni kyllä miehelle kun muistuivat
mieleen jouhet... Hevosten taljajouhista hän näet nyt punoi petlet.
Pelit laittoi polkuloille ja ennen pitkää hämmästytti taitava Aapo
toisia saaliillansa. Ensi aamun valjettua toi jo kolme otusta.
Sitä seuraavana yönä hän sitten punoi jokaisen jouhen paulapuihin.
Lisäksi vielä sipoi Katarina koppelon pyydystä varten hiussortuvan.
Pitkän, pikimustan palmikkonsa avasi näet tyttö ja antoi Aapon ihmeeksi
siitä uroholle osan sanoen:
— Tästä saadaan lipevin ja liukkain silmu noille otuksille.
— — —
Eräänä aamuna oli Aapo taasen pauloillansa järven jäällä.
Ennen sarastuksen suuta, päivänkoiton kehkeytymistä oli metsästäjä
riukuja pitkin maalta käsin mennyt jäälle. Olihan ranta upotuksille
altis.
Silloin lähestyi mannermaan rannalta tuolta rohina. Mustaa jään pintaa
pitkin tuli sieltä joku. Aapon huomaamatta lähestyi ihminen. Edellänsä
lykkäsi vaivatta venettä. Sen synnyttämää rahinaa saattoi tuskin
kuulla, sillä liukuihan rauta-anturainen lipeästi kölin alla.
Aapo ei hoksannut tulijata. Polvillansa vain hääri ahkerasti ja
laitteli pyydyksiänsä pimeän turvissa. Sillä pitihän joutua ennen
parvien ennätystä, soitinpaikoillensa saapumista. Eikä Arvidin etsivä
silmäkään saattanut tuota toista keksiä kun hän tuolla ylhäällä oli
jäälle pälyillyt. Ehkäpä pimeys petti. Ehkä mustan pinnan peitto piti
lymyssä salaista saapujaa. Mutta joka tapauksessa yllätti outo Aapon
auttamattomasti. Pahanpäiväisesti säikäytti tulija toisen, sekä samalla
itsensä. Muutaman sylen päässä katsoi kumpainenkin toinen toistaan.
Kappaleen aikaa seistiin äänettä, tikahtamatta, kunnes Arvid kuuli
Aapon karjahtavan:
— Kurppalako se siellä!?...
— Kurppalahan minä...
— Velikulta, tuletpas hieman varomattomasti, mutta oikealla aikaa
kumminkin. Näet parhaat permoni ovat juuri menossa sulan suuhun.
Veneesi on tässä tarpeen...
Tulija lykkäsi venettä lähemmäksi ja silloin jatkoi Aapo:
— Vasta eilen ne olin siihen asetellut, mutta tänään en pääse edes
lähellekään... Mutta kukas sinut tänne tulemaan neuvoi?
Mitään ihmettelemättä tämä vastasi:
— Tulen lintulahtojen kanssa, kuten tuossa venheessä näet. Aluksen
keskivaiheilla oli todellakin suuri kasa näreen keppejä ja haluttuja
kuusen pitkäoksaisia latvuksia. Kaksi oksaa oli kuhunkin jätetty
karsimatta. Latvahuippuun oli sidottu suuri kimppu urpuisia koivun
vitroja. Samoinhan oli Aaponkin petliseipäissä...
Tämän kohtauksen odottamaton yllätys ei ollut vaikuttamatta. Kaikesta
huolimatta ei Aapo ilmaissut maalla olevia, ei maininnut heistä mitään,
vaikka luottikin täydellisesti tervanpolttajaan.
Vanha mies kertoi kauheista ihmisjahdeista. Kumminkaan ei itse ollut
tohtinut mennä selvää ottamaan. Eipä hän tiennyt edes siitäkään, kuka
oli voittajana sodasta selviytynyt...
Juuri tämä seikka epäilytti.
Hetken perästä asettivat he yhdessä ukon lintulahdot järven jäälle
sinne ja tänne sointipaikoille... Sitten oli ukko liukunut hämäriin
mistä oli tullutkin. Mutta Aapo kapusi varoen riukuja pitkin
rantakivilöille.
24.