Ainoastaan rotkoissa asuivat enää lumiläiskät ja halla.
Pohjoisilla pimennoilla tohotti kuitenkin itsepintaisuus talvena.
Routa istui siellä sitkeästi pesissänsä. Talven vallan uskollisimmat
jälkijoukkojen vartijat olivat yöpakkaset. Epätoivoisesti ne vielä
kopertelivat lätäköltä ja lampia... Ajateltiin: kunhan saapuu
keskikesä, niin kyllähän talven valta kokonaan murtuu. Herttainen elämä
ilmenee silloin ympärilläsi...
Korpien kätköissä syvällä, rahkasammaleen alla poreili pysyvä pakkanen,
ehkä ikuinen jää yllätti alimmaisena kauneimmaksi uskotun elämän.
Tämä Suomen liian aikainen kevät vainusi takatalvea... Vaikka leppeät
tuulet leyhyttelivät ja idän aamuaurinko rusoili sätelevänä läntisille
vuorille saakka, niin piili jossakin outo epäilys. Jopa heijastui
rotkoihinkin kuuleana punahohtoisa valo ja lumien äskeinen sulaminen
paisutteli purot. Riemuiten ryöppysivät vedet ja ahtaissa uomissan
lorisivat laaksoihin... Rannistot huuhtoutuivat poreiluihin. Pintapiit
irtautuivat raudankovista kahleistansa. Mustanharmaa teräskansi
hautoutui auringossa reikäiseksi, seulaiseksi sohjoksi... Länsi ja
lounas ajoivat jätteet kasoihin, jotka tuhatpirstoina ja sirusina
soittelivat jäähyväistänsä talven tuhosta... Kalliorannoilla, tahi
hietikoisilla paljakoilla hilisivät väsyneiden maininkien kantamat
kuorot.
— — —
"Tuhatjärvien maassa" oli taasen kevät.
Ennen aina oli se ollut odotettu ja kaihottu aika. Ammoin oli se tuonut
tullessaan tälle kansalle vapauden tunteen ja tuulahduksen. Nokisten
korsujen kattojen ja kurkihirsien alla asuneet ihmiset astuivat silloin
aina valoon ja aurinkoon... Riemuiten sykähti silloin jokaisen sydän
ja tervehti päivän kultaista pyörää. Keskitaivaan korkeudessa asui
ikuinen sini. Ja tuo suunnaton kuulaus määritteli sekä avaruutta että
ihmismieltä. Lumo ja lempi heräsi maan matosessakin, puhumattakaan
luomakunnan herrasta...
Mutta kuka riemuitsi tänä keväänä?
Kuka kalpasi suloisuutta, kauneutta ja kuka siitä unelmoi?... Ken tätä
luonnon viehkeyttä vastaanotti?... Jakoihan luonto sitä täysin käsin
ja sylin ympärilleen. Mutta orvoimmalta esti kaiken rikkaiden viha,
sammumatoin viha, joka kukoisti kalman ruusukimppuina köyhimyksen
kuolinpaareilla... Työkansan povilla matelivat kylminä valkoiset
kyyt. Kihisevinä turmankielinä pistivät ja polttivat pois tuhansilta
rakkaimmista rakkaimmat.
Silloin sammui toivo... Sammui elämä.
Vuosisatoja vuotellun vapauden kevään kaivatulle tilalle tuli kirous ja
musta veljeismurha... Julmuus, raakuus, petomaisuus ja parku asuivat
vapaan miehen pihtipielessä. Valkoinen veli toi valkoisen terrorin...
Mutta rikkaiden kodeissa reuhasi riemu!
Hekuma ja nautinnonhuumo hallitsivat siellä intohimoja... Rajaton
rakkauden ja pyhyyden raiskaus olivat saaneet vallan.
Tunnista tuntiin odottivat ja istuivat mataloiden majojen itkeneet
orvot ikkunalla vuottamassa isää palaavaksi... Siellä valvottiin yöt,
vahdittiin päivät pääksytysten. Kotiveräjän tielle tuonne uskottiin
tulevan...
Perheen turvaa ei tullut. Rakkahin viipyi muualla... Missä lie,
toimilla tyystin tärkeillä... Eikä uskaltanut äiti, vaikka aavistamaan
aikoihin, riistää pienoisiltaan odotuksen himmenevää hiventä...
Viatoin pikkusydän sykki, uskoi ja uotti... Eivät aavistaneet orvot
että tämän kevään heräävässä lintulehdossa laskettiin heille kallein
veri vasta nousevalle nurmen nukalle...
— — —
Kuolema kurkisteli.
Talvellisten taisteluiden ajoilta paljastuivat hankien alta ammuttujen
isien ruumiit. Kuusikoista, teiden vieremiltä, ojista, avannoiden
ympäriltä, talvellisten vedenottopaikkain läheisyydestä kurkisteli
kuolema... Kalman haju asui kalevaisella maaperällä. Korppien nokkimat
ihmiskasvot irvistelivät kaikkialta vastaan. Kallojen kireät hampaat
pureutuivat avoimilla poskilla. Murheen mainetta julistivat kuoleman
ja koston tuomiokellot. Puhjenneen pihkalehvistön kohinassa kuihi
näkymätön kuiskaaja:
— Katsokaa murhia... Katsokaa kauheuden töitä, joiden tekijät vielä
elävät!...
Kevään tullenkaan eivät murhat olleet Suomessa lakanneet.
Taisteluaikaisen huumeen himoon liittyivät jälkiseuraukset.
Salamurhaajan musta käsi teki työtään... Vieraan voimalla ja avulla
teutaroi porvaristo... Tarpeekseen piti juopua... Viikkoja ja kuukausia
lepäsi koston käsi työläisten tuomion uhkana. Ihmisistä vikisivät
uskomattomat vaistot... Valkopaholainen kakisteli kiimaisena. Harakkana
roikotteli nokassaan korpiin kamalia kantamuksiaan.[1]
Näin ei saisi kirjoittaa!
Pitäisi toki osata vaijeta. Pitäisi osata salata "kansallisen maineen
ja kunnian vuoksi"... Pitäisi äänettömyydellä hyväksyä valkoinen
vääryys jumalalliseksi laiksi ja esivallan ilmaukseksi pitäisi verityöt
pimittää... Tahdottomaksi naudaksi pitäisi työläisen alistua... köyhien
paariaisluokaksi, orjiksi, ei ihmisiksi...
Pitäisi lakata etsimästä totuutta, muutoin hukkuu!...
— — —
Ja köyhälistö hakattiin maahan ja masennettiin.
Aseen avulla se oli ehkäisty etsimästä totuutta... Verissään voitetut
pakenivat korpiin ja erämaihin. Piilopirteille, maakuoppiin,
vuorenluoliin ja rotkoihin lymysivät.
Verikevään laulu valmistui.