Nuotion liepeillä istuivat tapansa mukaan kaikki.
Aapo yksin touhusi milloin mitäkin. Tulenkaan luona ei ollut toimetta.
Palavia käristi, tahi sievästi savusteli syötävää lihakimpaletta.
Toiset herpaantuneina, tiedotta tuijottivat tuleen. Iloisena oli
yksin eniten Oskari. Pojan pieni ajatusmaailma ei sukeltanut synkkiin
syvyyksiin. Pinnalla se vain pulikoi ja silmien edessä olevista
asioista olisi hän ahkerasti haastellut, mutta häntä ei kukaan
kuunnellut. Aapollekin puheli poika tuntikaupalla, mutta kun ei saanut
yhtään vastausta, pakeni ulos ja halusi seistä vartiossa mieluummin
kuin istua alituiseen kiviluolassa.
Poika oli pannut merkille Aapon ilmoituksen, että kentiesi ketut
hyvinkin haistavat kirun jota kärvennämme, ja niinpä alkavat
parveilla ympäristössä yön aikoina. Poika oli aina utelias olemaan
lihanpaistoiltoina ulkona. Ja eikä Aapon ennustus ollutkaan tässä
suhteessa pettänyt. Loippahäntiä liputteli ja istuksi keväisellä järven
jäällä kuutamossa. Nenät pystyssä ne nuohosivat ja urkkivat kohti
kivisaaren kuusikkoa kumminkaan liki uskaltamatta.
Taasen kerran kun puolipäivän aurinko kirkkaana sulatteli hankia ja
kivien kyljet siellä ja täällä paljastuivat, juoksi poika touhukkaana
ilmoittamaan:
— Tiedättekö hyvät ihmiset, että pulmuset lensivät parvena yli jään.
Kottarainen istui hongan halkeamalla, vihelteli vienoisen sävelmän. Ja
jos oikein uskon, niin västinki oli rantakivilöillä...
Aapo jurahti:
— Ja varis, rastas ja korppi...
Toisten täytyi nauraa. Mutta poika ei perättänyt, uhosi vain:
— Pulmusten parven ainakin näin tästä kautta viikko sitten läpi
lentäneen... Mutta västäräkki!... Ajatelkaa, ihan västäräkki. Ja
kottarainen... Luuletteko te hullut etten minä tunne kottaraista ja
korppia. Tuolla päässä saarta se vihelteli vieläkin iltahämyssä.
Kalaukon mökillä käsin... Ja variksia, niitä nyt ei enää kannatakaan
mainita, niitä on jo vaikka kuinka paljon. Kaiken talvea vaakkuvat.
Pylväistön tallirenki, se vanha Opa sanoi että Pohjanmaan variksien
talvisiirtola on Sysmässä... Mutta arvatkaapas mitä minulla tuossa
on?...
Poika osoitti havunutturaa kainalosta. Joku sanoi:
— Kuusenhavuja...
— Juu... ne ovat kuusenhavuja. Mutta mitäs siellä sisällä on?
— Pihkaa...
— Taitaa olla käpyjä?
— Variksen muna...
— Saako omaksi jos arvaa?
— Omaksi saa...
— Marjoja sitten!
— Oikein!... Robert saapi marjat. Hänelle ne olivat tarkoitettukin.
Iloinen poika puheli paljon. Avasi kuusen oksakopran ja ojensi
Katarinalle. Todellakin, kahmalontäyden kaasi.
— Oi miten kauniita! huudahti silloin Katarina. Punaisia puolukoita.
Hän tarjosi marjan joka miehelle. Aapo vain ei ottanut. Toiset
maiskuttelivat... Poika sanoi silloin:
— Nuolette kuin pukit pihkaa...
Katarina sanoi:
— Kuinka mainio maku!
— Talven alla ovat olleet ja pakkanen on ne makeaksi purrut.
— Kuinka sinä näitä sait? Ethän jälkiä juossut?...
— Enkä juossut!... Lumelle ei tarvinnut astua ollenkaan. Harpin
mättäältä toiselle. Hyvin kauaksi pääsin. Ihan ylängölle asti jo...
Lumi sulaa kun lämpimältä leivältä. Parhaillaan sataa hienoa tuhjua.
Pilvet ovat vedenkarvaiset. Lounaassa tuuli leppeänä. Lämpö hehkuilee.
Huomenillaksi hupenevat ihan varmaan hanget. Ukon mökille avautuu
piankin paljas. Saamme suolaa, kenties rakeen kaksi mieheen... Voi
ihme, että ihminen kerta vielä saisi suolaa! Sitähän söisi päänsä
kokoisen palan... Tässä ihan velloo ja sylettää kun ei ole suolaa.
— Ohhoh!... Vai pääsi kokoisen!
Huomaamatta toisetkin syleksivät vetisen sylen. Arvid sanoi:
— Pääsi kokoista et nyt ainakaan poika...
— Kyllä minä vaan paljon söisin...
— Enkä minä nyt mokomasta välitä ollenkaan, sanoi Oskari.
— Kunpa sataisi tunninkin aikaa tulikuumaa kiehutettua vettä...
— Jossa olisi vielä makusuola!...
— Ohhoh!... Vai kiehuvaa vettä? Mutta silloinhan kypsyisivät korpit ja
kottaraiset. Taitaisi omakin nahkasi...
— No, vaikkei nyt ihan tulikuumaakaan. Vaikkapahan nyt olisi tuollaista
haaleata saunanpesuvettä...
— Kun nyt tulisi roimasti kylmää kaivovettäkin ensin.
— — —
Vaikka Arvid oli koko ajan ollut yhäkin synkkämielinen, ei hänkään
hymyilemättä kuunnellut ja katsonut. Rupatukset olivat ajaneet hänet
aina ennen uksen ulkopuolelle. Pimeydessä ja yksinäisyydessä hän vietti
iltansa. Iloinen vaikutelma yhytti toisetkin. Nyt he aterioitsivat
Aapon tarjouksia paljonkin halukkaampina kuin pitkään aikaan. Katarina
oli kerta kuullut Arvidilta tarinan Hiidenonkalosta, mutta epäselvänä.
Sittemmin oli hän miestä monet kerrat maanitellut kertomatuulelle.
Mutta äläs vielä että olisi rattoisaksi ratkennut. Toisetkin olivat
yllyttäneet, vikitelleet. Umpisuuna ja siippana se asia sai olla. Eikö
sitten miellyttänyt, vai muutoinko kertomasta kieltäytyi...
Mitä sitten mietti Arvid ja sureskeli?... Kenties! Katarina naisen
vaistollansa yksin jotakin arvasi. Harvasanaiseksi taannoin tulleen
miehen silmät kimaltelivat tänä iltana jostain käsittämättömästä
syystä. Toiset yltyivät illan kuluessa pyytämään kertomusta.
Heikkoina hetkinä sitä hyökätään linnoituksiakin vastaan... Mitään
vastaamatta pitkään aikaan merkitsi kentiesi myönnytystä. Jopa toiset
valmistautuivat kuulemaan.
Tervaksen palava kihinä kuului nuotiosta. Veden säännöllinen tipahtelu
soitteli kummasti luolalammikon metallin mieltyiseen pintaan.
Laskevassa ja perältään pimeässä sekä pohjattomassa kalliokielekkeen
katossa lirisi lienteä lähteen ääni. Alotti vakaana hiljainen mies:
— Tasan kaksikymmentäviisi vuotta sitten olimme vanhuksien kera yötä
tässä onkalossa... Tästä ei mitään näillä tienoin kenkään tiennyt,
eikä tiedä. Ja mistä isä sen tiesi, se olkoon hänen salaisuutensa.
Joko sattumalta tahi ehdoin tahdoin ilmaisi sen minulle. Tietooni
salaisuuden perinnöksi lie halunnut antaa. Ehkä etsivät suojaa täällä
syysyön sateella nuotturit. Kylmästä kohmeita ja konttuneitahan
oli joka mieskin. Paljaskätisinä olivat kaiken päivää palelleet
rahenuotalla kun muikkua meinattiin. Myötä olin minäkin, poika muutoin.
En suinkaan apuna, pikemminkin vastuksina. Venheen kokassa takin
sisässä värisin ja värjöttelin. Syyskutu muikut parveilivat lihavina ja
sakeina saaren selällä. Juuri niinä päivinä oli tärkeintä apajoida. Se
oli kalain aika.
Puhkuilevan tuulen suojassa, saaren varjossa luovivat kalapaatit
syysaamun pimeästä illan hämärille asti. Kotirannikoille oli monet
virstat ja määrät. Lastin kera oli sinne myöhään mahdoton päästä.
Yötämöisin tänne kenties oli tarkotus tullakin...
Läpi elämän kangastuu tuo muisto raittiina. Kuinka miehevänä
haahmoittuu isän vartalo ja varjo esille. Se piirtyy minulle tästä
tapauksesta selvimpänä kuin mistään muualta.
Loimuavan nuotion luona tässä hän kertoi kummallisen tarinan
entisaikaisista, ammoin sattuneista tapauksista. Tämän onkalon
muinaisista asujamista hän sen tiesi. Hänen iso-isänsä oli sen isälle
kertonut ja niin oli kertomus kultaisesta kartanosta säilynyt kansan
suussa miespolvesta miespolveen.
Siellä oli kuninkaana elänyt suku. Sillä oli asemiehiä, huoveja sekä
ritareita kuuratuille kuparikilpineen ja puettuina rautapaitaan sekä
kantaen tapparoita. Kansa katseli pelolla ja pöyristyksin tätä joukkoa,
jonka verovoudit pieksivät sitä, tahi sitten omin luvin ottivat väkeä
orjuuteen ja kiinnisaadut möivät Venään miehille kilisevästä rahasta.
Tässä samassa kartanossa oli aatelinen immyt, jaloverinen neito ja
kauneudestaan kuulu. Hänellä kävi kosijoita summin kaukaisiakin.
Vastauksen saivat kuitenkin ylkämiehet isältä yhtäläisen: "Hän muille
jo luvattu."
Kenelle sitten? Tuota ei kukaan tiennyt. Korskea ja kylmä herra sen
yksin piti salaisuutenaan... Yksin sen oli määrännyt juomingeissa,
kostissa kaukaisissa herrain ja hovin jo silloin kun neito oli lapsi.
Hänet oli määrätty sukuun suureen ja sen mukainen oli neidolla elintapa
ja kasvatus.
Mutta kuinkas sitten kävi kun aika joutui?
Ylkä tuli ylpeä. Tuiki korskea ja komea herra kiinnittämään tehdyt
kaupat. Toipa kultia sekä hopeita kuorman kihloiksi tullessansa...
Kovin oli ollut ylpeä mahdilta sekä ryhdiltänsä ja suurisanainen ja
korskea... Kas tämäpä se miellytti aatelista isää mainiosti. Kaupat
vanhat varmennettiin jo ensimäisenä iltana. Kättä lyötiin päälle.
Olutpöydän ympärillä kalisivat kihlaus ja eläköön maljat.
Kutsuttiinpa siihen immyt itsekin juhlapukimissa. Kaunotar soma astui
suojistansa punehduksin sekä hämmästyneenä. Olihan tämä ainut talossa
oleva aarre, jumaloitu ja rakastettu. Piileksihän hän kumminkin
arkielämässä, veitikkana pusaili kaikkien piikain kanssa. Siksi väki
häntä suosi, lempi ja lellitteli.
Katsoi kosiomiestä ylpeätä neito syrjin. Tämä näytti hänestä liiaksi
julkealta ja vielä kunto kurja. Juovuspäissä esiintyi, oli tunkeilija
typerä ja tyhmä. Immestä mies oli mitätön sulho. Siksi loi tyttö tuiman
katsannon... Sanan lausui kielteisen ja koruttoman:
— Huutia!... Meillä on toki enemmän orjalla kuin sinulla... Mieheksikö
sinä minulle?... Et koskaan sinä korskea kokartti!...
Tyttö poistui nopeasti. Ovi lensi paukahtain ja iskemällä kiinni.
Sitten yhtämittaa juoksi yöhön pimeään...
Tästäpä hurja linnan herra julmistui. Pieksi palvelijat kenen sai
kiinni. Määräykset antoi heti hääpäivästä... Kuntoon käski panna
kaiken... Kutsutti tytön luokseen. Mutta turhaan etsi häntä koko
väki... Kukaan ei hänestä tiennyt, kukaan ei nähnyt. Uusistakaan
etsinnöistä ei apua. Silloinpa kauhtui kopea herra. Hän syytti
yhteisestä juonesta väkeänsä, uhkasi sekä uhitteli. Omin käsin
kamarineidon ruoski. Ken suunsa avasi, sitä sivalsi... Se oli kuitenkin
kaikki yhtä turhaa riekkumista. Kenkään ei neitoa nähnyt eikä kuullut
tuon illan jälkeen.
Kihlausillasta kului jo kolme vuorokautta. Talossa oli kaikki
ylösalaisin. Ukkosena jyrisi isäntä. Kirosi ja karjui yksin kartanolla.
Lakitta juoksi kahassapäin kuin hullu.
Lähellä herrastaloa asui eräs ämmä. Noita hän oli ja tietäjä
maineeltansa. Eläjä köyhä, mökki kurja. Eli niistä palukoista, joita
ihmisten armo toi. Murua vastaan ennusteli lauseitansa, joissa oli
keula kummassakin päässä. Pelkkää hyvää kullekin uskoi ja ennusteli.
Hänet haetti luokseen vihainen herra. Kahden kesken sitten tiukkoi:
— Ellet noita kurja, koukkuleuka, tytärtäni ilmi lausu, ellet neuvo
piilopirttiänsä, kuikkailijan kojua osota, niin poltan sinut poroksi
perkeleen, luusi rusennan, tuhkasi tuuliin hajotan... Tahi nokkii sinut
korppilauma, tahi jos sinut susilla syötän!...
Vapisi vyyhtinä vanha nainen. Aatosti kiertää ilkimyksen kujeella,
mutta mikään ei tässä avuksi tullut. Mies heristi vastausta, uhosi
uhkausta ja kutsutti kolmanneksi "verivoutinsa."
Silloin menetti muija maltin. Kohotti nyrkin suonikkaan ja kuivan. Sitä
pujoi ja sanoi: — Sinä katala mies!... Lapsesi murhaa halajat! Eläthän
kuin villi ja peto... Ihmisiä ajat ja pieksät. Paatumus ja piru istuu
sinussa... Varo huonoa elämätäsi... Kalpan sulle käypi, ellet pyörrä
pahalta tieltä...
— Suu kiinni sinä kuiva kääpä!... Korppi ja karju saakoon sinusta
ateriansa!... Sanotko... sanotko suosiolla!?... Sinä se syyllinen,
ellet sano!
Selitti silloin vapiseva vaimo:
— Pahan pauloissa on immyt... Tapion riistan paimenella. Vuoren
vaskisen onkalossa istuu... Istuu, vaan ei itke, eikä ikävöi. Vartijana
on mies verraton voimiltansa...
Ennustelun kuultuansa herra heti siitä paikasta karkasi metsiin.
Asemiehet hänen mukanansa samosivat saloille. Olipa sulhokin
rautapaidoissa seurueensa kanssa. Kuuden ritarin kera ajoon antausi,
sekä etsinnän johtoon innolla astui...
Kuinka kävi noidan? Hänet kytkettiin kahleilla kiviseinään... Juoru oli
kerran herran korvaan tuotu sellainen, että noidan poika, joka miehistä
oli sorjin varreltaan ja voimiltansa sukukunnan sekä tienoon suurin,
oli mokoma uskaltanut ojan yli kantaa aatelisimmyttä käsivarsillansa.
Vielä sitten kun tämän venonen oli ollut veden hädässä ja varma hengen
hukka oli ollut edessä talon vierailla, pelasti sama poika pälkähästä.
Tästä oli tyttö poikaa kiittänyt, ihaillen ylistellyt.
Juoru kiusallinen kertoi Kehityksen, että renki vallasnaista riiasteli.
Tästäpä pantiin köysiin kaunis mies. Tallissa oli häntä raipoilla
isännän käskystä isketty. Mies komein kävi kiusaksi piiskureille.
Otusta ei ollut helppo voittaa. Ja vihdoin kun hihnat jo olivat
ranteissa, silpoi ne siitä poikki paikalle juossut pojan ystävä. Nytpä
tulivat iskijöille kalliit ja kuumat hetket. Vapautunut uros teki
vimmoissansa tuhotyötä. Turmaan syöksi voudin sekä piiskurin pöyhkeän.
Etsipä herraa itseäkin ja kaikki huoneet juoksi iltikseen. Asehuoneen
oven sai säppiin... Mutta ei auttanut muu kapinaan nousseelle kuin
metsiin synkkiin samota pakosalle. Palaamattomuuteen tuli painua hengen
edestä. Se oli elämisen ehto.
Öillä sitten sanotaan varjon liikuskelleen muutamia kertoja kartanolla.
Sanottiin immen yksin harhailleen, minne? Kuka sen tiesi. Myöskin
metsiä oli rakastanut. Syysillan pimennot yksin takkatulella istui,
tahi kulki tienovilla petoja ja pahantekijöitä pelkäämättä. Kummikseen
oli kamarineito yön keskiyönä, emäntänsä vuoteelta löytänyt. Ei kuullut
ovista kulkeneeksi. Kenties! oli ikkunasta pujahtanut pimeyteen monet
kerrat.
Kihlausiltanakin pakeni tyttö synkkiin metsiin. Juoksi kauas,
kauas ypöyksinänsä. Juoksi salojärven rantamille takaliston poikki
peninkulmain päähän. Juoksi sinne missä miekkonen ja mielitietty asui
yksin erakkona. Immyt urostaan etsi, sankaria, jonka käsivarret olivat
voimakkaimmat. Etsi miestä korkeakasvuista ja soreata Tapiolasta.
Ja miten liikkui karkonnut erämaassa? Mitä piti itsellänsä elinkeinona,
mitä osanansa? Sen yksin unhoitus ja ikävä tiesi, sekä myös sydän
sorean immen.
Mies oli astellut jousinensa, haaveinensa ja aarteinensa petäjikön
pylväistössä... Vuotti päivät, vuotti yöt ja alinomaa vaaraa väisti.
Vuotti riemuisin rinnoin sitä, mitä itsellensä ei tainnut tunnustaa,
eikä uskaltanut...
Aatelmia ja kuvia hän uskoi kaunoisia Tapiolan sinipiiasta, unelmoi
ja uneksi... Vetten vaiheilla asettuikse silmän kantamille, järven
läikkyvän lainehien lähettyville. Vuotteli impeä vihreissä viidakoissa
ja korkeilla kallioilla kurkki, hipohiljaa polkuloilla hiiviskellen.
Hän katseli elokuun öinä kuutamoissa kuparinkirkasta veripunaista
kehää yksin erämaassa. Katseli taivasten rantamia. Mielin määrin antoi
aatoksien kultapilvien reunostoilla kiidellä... Kuunteli ja katsoi,
kalpasi ja kaihosi, kuunteli rinnan rakkauden suvi-illan soittoja.
Kuunteli ja katsoi kuuta kalpeata. Kotia muisti. Silloin kyynelten
kasihelmet riippuivat ripsilöillä...
Mutta milloinkaan ei tullut immyt! Ei ilmestynyt vuoteltu ihme. Ei
rukousten, ei tuulten kuiskausten kutsumana tullut. Kuusten kuulema
kuihaus kaino ja salaisin ei toteutunut. Ei lorinassa pienoisen puron,
ei tiaisen, ei tulituikun, ei satakielen kutsumanakaan tullut...
Turhaan peippo, turhaan peukalolintu koetti lohduttaa ja ikävätä,
kuuminta kaihoa lievittää...
Sitten soinnahti ilmojen kautta vapauden vilpoinen viesti. Tämän
kuuli sekä ymmärsi mies. Se oli toista kuin orjuus alhainen kopean
linnanherran alla. Vapaa oli mies! Vapaa metsä! Vapaa maa ja taivaan
sini. Toisinaan pulppusi elämä suonissa vaahtoisana, nuorekkaana,
voimaa uhkuvana. Toisinaan nousi mustana koston puheva pilvi. Salamat
sinkoilivat silloin. Jäntereitä pakotti... Leveät harteet himoitsivat
pakahtuakseen voimankoitoksille. Ja silloinpa hän kasakkana karkasi
vyörinkivien kimppuun. Pauhinalla väänsi ne kuin karhu alas vuorilta.
Karjasi kaksijalkainen metsän peto, karjasi toisen, jopa kolmannenkin
kerran. Nyt himoitsi käydä taisteluun kangen kanssa kasakoita ja
kypäröitä vastaan, huusi ja huitoi kuin vimmainen hullu. Väänteli
poikki pienempiä puita, tahi paukahutti päätä suurempia kivenjullikoita
vasten kallioita niin että savu kärysi ja korpi raikui.
Näin mekasteli yksinäinen mies. Henkipatto ajoi sisunsa kylmiin
kappaleihin... Toisinaan oli toki hänen elonsa iloista, toisinaan
suruista kudottu. Toisinaan tuskaisaa, mutta enimmät ajat kaihoisaa,
kaipauksista kokoonpantu.
Mitä sitten tapahtui?
Erämaassa istui kerran kesäaamuna varahin ongella orjan poika
metsälammen rantamalla. Kaatuneen rungon kontturalla istuikse
kalastaja. Tähyili siinä Ahtolaan mies. Aurinko oli vasta pyörtänyt
pohjolan piirin ja sätein kultaisin loisti vastaan laineikosta. Tämä
oli kaunis ja verraton aamu. Sinisorsat soutivat salmiloissa, soutivat
ja kaakattelivat. Leikki rannan kivellä västi. Kukahteli käkönen kuusen
huimassa latvuksessa. Sunnuntaille tuntui tämä päivä. Luonto oli
juhla-asussansa. Viri hengähteli hienona, jaksamatta kumminkaan pitkään
puhallella. Yksinäinen korva erotti salon salaiset äänet. Niistä olivat
toiset ihanat, toiset suruiset.
Mutta mitäs ollakaan... Kuuluiko laulua?... Oliko se ihmisen ääni?...
Mikä vienoinen hieno ja viaton lie? Mutta ihminen se oli!... ihminen...
Kunnes törähti sitten vaskinen jahtitorvi vaaran alta, sitten
selvempänä laelta.
Sinne loi katseensa onkimieskin. Vetten vastaisella, tuolla vuorella
se kuului. Jopas koiratkin kiidättivät siellä paljailla kallioilla
kepeinä... Mutta mihin lienee häipynyt immen laulu?... Eipä kuulunut
sen koommin? Ei vain ääntänyt enempää.
Onkija uskoi itsellensä pahaa viestiä tuotaman. Siksi metsän peittoon
hankki. Mutta siinä samassa ilmestyikin impi lahden rannalle tuonne.
Nainen oli liinattomana, riekaleissa. Kättä piti katsannon varjona.
Suruisena tähyili sinne, tähyili tänne. Ulapan yli mittaili silmin
matkaa. Salmen taakse saarelle pyrki kenties hänkin... Mutta kuinka?
Alustahan ei ollut. Ja kuka on mies?... Kenties... kenties hän?...
Eipä muuta kuin voimin kaikin yltyi huutamaan avuton ilunislapsi:
— Ken oletkin miekkoinen siellä minua pakoon pääsemään auta! Saarellesi
hae sinne jos voit! Oi auta! Näet vaara elinikäinen mulla on uhkanani.
Ellet auta, Ahtolaan itseni työnnän!
Eihän ollut alusta uroholla, ei keinoa mitään mihin olisi käsiksi
tarttunut. Hädissään huusi:
— Kuinka sinua auttaisin!?... Tunnen sinut Kaarinaksi kartanosta!
— Sama olen kuin arvaat!... Ja sinä, Heikki kulta, riennä luokseni...
Ehdi ennenkuin tulevat!... Oi!... muutoin täytyy minun kuolla...
Tämä huusi vastaan:
— Tulen!... Kyllä minä tulen, hetken vain jos vuottaa jaksat!...
Ja kaatuneen kelohongan riuhtaisi latvoineen, oksineen myrskyn
murroksesta voimanmies. Oksia katkoi tavilla, ruhjoi enimmät ja
pisimmät, sitten sen järveen raastoi... Mutta hitaasti edistyi
tämänlainen alus. Seipäällä kuohupäisti soutaen ei tulinenkaan mies
kovinkaan nopeasti matkaa tehnyt. Ja ennenkuin viittäkymmentä syltä
ulapalle edistyi, uudistuivat jo torventoitotukset. Lähempää kuului
kaiku, likemmäksi astui etsijäin lauma. Ja vaikka Heikki kuinka
ponnisti, tuskin välimatka lyheni... Silloin ratkesi jo Kaarina
epätoivoon. Hätään hääntyi, itkuun irtausi pakosta. Jahtikoirat
ulvoivat ympärillä rannan paljakalla.
Eipä silloin muu avuksi tullut itseä ehompaa eikä rohkeampaa. Suin päin
veteen syöksyi. Vastaan uimaan läksi uskalikko... Ja vaikka voimat
uupuivat, lyheni matka kumpaisenkin kohti toisiaan pyrkiessä. Vaan
syvimmän kohdan kun saavuttivat, niin jo upahti vetehiseksi immyt.
Heikki ehti siihen turvan tuoda ja kiinni tarttui ja kuin saalista
selässänsä raasti aika-ajoin umpivedessä ponnistellen.
Kumminkin ui uros ulapalle... Vaan silloin saapui rannan paljakalle
ritari, saapui toinen, kolmas — kohta kaikkikin. Ja kun selvän tästä
saivat, ei heillä ollut mitään epäilystä. Kaukana siellä pyrki kaksi
pakoon. Salmeen kannusti rautaratsut sulho ja kosiomies korskea komensi
kutakin kohdastansa:
— Ellet mene, pääsi menetät!...
Eikä siinä auttanut palkkasoturilla siekaileminen... Veteen vain
toinen, kolmas polskautti...
Mutta jo oli Heikkikin taakkoinensa loitolla salmen selällä kelohongan
tyvellä. Aluksi työnsi uimalla alusta. Sitten pyörsivät sen päälle ja
hajareisin hongan tyvellä istuen meloivat molemmat käsin sekä kangin.
Hiiskuiko veden alla upellut oksainen runko ollenkaan? Etenikö vai
seisoiko paikallansa lasti... Väsynyt pelastaja koetti lopen kaiken...
Täytyi, sillä uhkasihan nyt kosto, kuolema kymmenkertainen siihen
nähden kuin ennen... Tuolla takana veden päällä hänen turmansa tappara
paljas jo välkkyi. Ei auta!... Yritys tässä on pelastukseen ainut tie.
Voitto sitten tahi tuho ja turma... Maksoi nyt miehen yrittää. Maksoi
menettää hengen, maksoi taistellakin. Kannustihan kantamus kultainen...
Viekoitteli vapaus, viittoili oma elämä ja onni... Surman säilä
välkkyili tuolla takana, valmiina väipähteli "metsävoron" varalle,
"roiston", "naisen ryöstäjän" tuhoksi keikkui, joka kultaisesta kodista
raasti korpiin saalistansa.
Raskas oli hevosella taakka. Ylen raskas uida kesälämpöisessä
vedessä... Eläin painui ratsumiehen alla jo kerran pinnan alle.
Ponnahti sieltä taasen takaisin hädin tuskin pelastuakseen. Upahti jo
toisen ja kolmannenen kerran.
Kelorungolla sousi Heikki poloista pakoon. Katsoi vuoroin eteen ja
taakseen, vuoroin mittasi välimatkaa. Kerkesi välillä ajatella mitä
tästä ratkaisuksi tulee. Kangentaittiolla meloi mies, käsin auttoi
nainen. Vaahtona virtasi vesi kumpaisellakin puolella... Eihän eimäinen
ratsu etäällä ollut, päristeli vettä turvallansa... Välimatka lyheni.
Ratkaisun hetki lähestyi. Selvästi oli tässä auttamaton vaara edessä...
Tyttö aavisti turman, näki lopun olevan edessä... Uipa jo ratsu
rinnalle, kypärään puettu pyrki aseen ulottuville. Kannusti läkähtyvää
hepoa kuin maalla astuvaa. Mutta silloin tämä painui pohjaan ja vei
miehen mennessään iäksi päiväksi ahtolaan...
Mutta eipä tässä kaikki. Takaa tuli toinen uimaan ajettu paremmalla
onnella. Tämä kävi uhkaksi pakoon pyrkivälle. Hänen hevosensa oli
kepeämpi, ketterämpi ensimäistä. Jo pyrki taisteluun, kiersi eteen ja
yritti hongan tyvellä seisovaa sapelein sohia.
Mutta Heikkipä ehti ennen häntä... Tavin koholle nosti, iskun antoi
tuiman. Hepo hätkähti ja läksi maata kohden ratsastajaansa kantamaan.
Heikki sousi kaikin voimin ja kerkisi saaren rantaan kuin kerkisikin.
Vedestä kahloi Kaarinansa kanssa maalle...
Kaiken tämän näki kosija vastaisella rantamalla... Ajanut oli jo
muutkin miehet veteen, vaan kun sen näki turhaksi niin takaisin kutsui.
Keinon toisen keksi.
Hieman aikaa otettiin hengästykseen, vaan ei vieläkään oltu turvassa.
Sanalla kahdella selvisivät Kaarina ja Heikki keskenään kysymyksistä ja
sitten metsänpeittoon märissä vaatteissansa.
Tyttö ei kumminkaan jaksanut kauan juosta, mättähälle vaipui
korven kuusistossa. Sanaa lausumatta kantoi Heikki häntä vahvoilla
ja voimakkailla käsivarsillansa, kantoi kuten kerta ennenkin.
Nyt köykäisenä kuten karhu toi kontuunsa tänne saaren luolaan...
Paadelle tuohon sanotaan hänen asettaneen neidon. Sammalvuotehelle
oli vaivuttanut ja silmiin häntä kauan katsellut. Suori kastuneet
kiharat, oikoi somat suortuvaiset, kosketuksin hellin hoiti. Pikemmin
uskoi häntä Tapion sinipiikaseksi, tahi vetten alta Vellamon neidoksi
notkeaksi, joka itse hänelle syliin pyrki suuren vaaran ajamana...
Polvistui poika tuossa, läheltä katsoi kaunotarta, hellää, hentoista,
jopa jumalaista. Katsoi, kun ei tohtinut ilmaista ajatuksiaan ja niitä
ilmi haastella. Silloin avasi silmänsä jo Kaarinakin, urohon näki,
näki tämän ottavan askeleen ja loittonevan. Mutta kutsuva katse tahtoi
takaisin... Mikä uljas mies... Mikä peloton ja vapaa metsän ritari hän
on... Ei orja kurja ole tämä mies... Karhuksi kooltaan ja voimiltansa
luulisi, mutta hirveksi liikunnalta... paremmin kuin uskoisi ihmiseksi.
Nyt hän teki lähtöä ja sanoi kurikkaansa heilutellen:
— Minä taistoon lähden!... Sinä pysyttele tässä onkalossa... Jos
palaan, luoksesi pyydän tulla... Jos minut kuolleena löydät, niin
rannan santaan kätke tuonne hietikolle missä loiskaa laineen ääni.
Sen säveltä tahdon levossa kuulla... Jos minua taasen ei kuulu niin
unohduksen kirjaan nimeni piirrä. Yön koskeen, unelmiisi muiston maille
kätke. Jätä minusta maininta... Päivä tämä on kohtalokas. Ratkaisuun ja
kamppaukseen se vaatii...
Immyt katsoi ja kuuli. Kevyenä kohosi istualle. Kädet ojentuivat
ikimuistoiseksi hyvästiksi. Aukeni syli, aukeni sydän. Suudelman painoi
karkealle parralle ja korvaan kuiski:
— Heikki!... Sinä ritareista suurin, oikeudenmukaisin, muista... Miksi
et voittoosi luota? Miksi tuhoosi tuijotat?... Mene taisteluun, mene!
Mutta palaa voittajana!... Sankarina sinut jälleen tahdon nähdä,
ylväänä sieltä takaisin astuvan!... Kuule, Heikki!... Tuhat suuteloa
annan sulle, tuhat kertaa sinut syliini suljen, tuhannesti käteni
kaulaasi kiedon!... Syliin tulen sinulle, olen sinun. Ota silloin
minut. Ota kaikki... rakkauteni ja lempeni ensimäisen... Katse ja
kaiho, silmä ja sydän palakoon meiltä yhteen kuten palaa kynttilän
lieska!... Mene taisteluun!... Palaa voittajana... Mutta luokseni sinut
haluan saada vaikka kaatuneena kalman kartanolta. Tuhosi on muutoin
myöskin minun tuhoni!...
Pään kutrikiharaisen painoi tyttö uroon leveätä, rautaista rintaa
vasten. Sen huumaavan tuoksun tunsi uros, sulki sulottaren rautaiseen
syliinsä ja päästi hänet sitten kuten päästetään lintu rautahäkistä...
Rohkeana astui metsän villi mies sitten luolastansa täynnä
itseluottamusta. Tällä kertaa kävi työhön, jonka veroista tuskin
kerrotaan.
— — —
Kuinka kahakassa kävi?...
Kuinka se taisteltiin?... Siinä ei näkijänä ollut vieras silmä... Sanaa
ei kenkään saattanut kartanoon... Ei tuulen mukanakaan retkueesta
milloinkaan tietoa tuotu... Turhaan vuotti väki asemiehiänsä,
sulhasmiestä, isäntäänsä, immyttä palaavaksi päivät ja yöt. Uumoivat
viikotkin vielä ja vikkelinä juoksentelivät varpaillansa. Kuukaudetkin
turhaan kuulosteltiin. Jopa kävivät etsimäänkin. Mutta kaikki turhaa.
Luun sirua, ei puolinaista sanaa kussaan. Ken mitä kertoi, se
keksittyä, korvan kulkupuhetta. Ei yksikään ollut nähnyt kunne joutui
kosiosakki rautapaitoinensa, kavionkapseinensa, kussa korskuvan kopukan
kantamus, kussa pöyhkeä röyherinta? Erämaa mykkeni. Salaperäisyys
peitti sekä kätketyn avun että avuttomuuden, koston, että kaiken
lopun... Peitossa uinui yhä eloon jäänyt otus, tahi makasi maassa
alempana matalintakin mätästä... Toisinaan todistaja tapahtuman näkee.
Tästä ei jäänyt tietämään muut kuin yksi, Heikki. Ja se jolle hän
tapauksesta niukalti kertoi, vaikeni.
Oliko se ollut noidan kosto julma?
Herran huovit olivat ämmän ottaneet ja tervaskantoon köyttivät.
Pilkkehiä röykkiön pinoivat ympärille kärkeviä, tuiki hajuavia ja
sitten palamaan pistivät. Kuulunut oli kirkuva huuto:
— Hiisi ja piru huppuun ottakoon herrat ja huovit! Periköön paha
kartanot ja rikkahat kerran! Nimi ja maine kirouksena kulkekoon
ja synkkä yö sen suvun saakoon! Kiro kahleiden kytkijöille! Tuho
piiskureille tulkoon. Hurtat omantunnon tuskiin hirttykööt! Taistelu
orjan osapalan puolesta nouskoon ennen kuulumatoin. Lakkaamatta aamusta
iltaan soikoon viattomien valitus korvissansa. Taistelu elämästä,
taistelu kuolemasta taukoamaton!...
Kas, tämä taisto jatkuu... jatkuu...
— — —
Kertoja oli lopettanut kuulijain mielestä liian aikaisin. Tovin
äänettömyyden jälkeen tiukkasivat:
— Palasiko uros?...
— Yksinkö jäi impi elämään?
— Kaikkiko kaatuivat?
Arvid viimeisteli:
— Sankari palasi, vaan ei omin voimin... Kolmen päivän kuluttua
löysi Kaarina hänet henkihieverissä hietikolta. Miekan lävistämänä
makasi mies kuolleiden keskellä, rautapaidan kyljen alla... Nyt kävi
impi vuorostaan urhoa hoitamaan ja onnistuikin. Vuoden kuluttua oli
mies entisissä voimissaan, mutta paljonkin entistä hiljaisempana ja
vakaampana. Hänen silmistänsä loisti nyt leppeys ja kaino. Kuten
siskoansa Kaarinaa kohteli. Sen jälkeen kävi työhön kuin karhu.
Otuksia aina etsi. Jousi parvittain pyitä. Koppelot keltakenoset
kokosi. Näädät kultarintaiset kotiin kantoi. Haki riistaa lakkaamatta.
Samosi soilla. Kiiteli suksillensa karhun ajossa Kalevan kankahilla.
Keihäillensä ketusti hirvet ja peurat. Nyt innoin kymmenkertaisin
kulki kuin ennen. Ylön tulkitsematon onni asui hänen askelissa ja
ympärillänsä... Herkempi oli nyt korva, herkempi metsä, herkemmät
olivat äänetkin. Kirkkahampi silmä salon kaukosineä. Linnut suviset
laulelivat sulommin. Taivas korkeampi, kuulakampi. Pilvissä rusot
kultaisemmat, ilmanpieluksilla päärmeet ihanammat. Vedet viitakeiden
rantamilla vihertyivät vienoisemmin... Silmä etsi salista tästä
viimeistelyä... Kuvana kaikista kauneimpana kukoisti Kaarina. Ehompana
immyt nyt kuin koskaan ennen. Katse kertoi sen mitä ei sanoilla tulkita
saata... Siitä huolimatta pysyi mies ujona... Aatostansa ääneen
ilmaisematta, uskaltamatta. Katse arka raisun metsävohlan. Kas tämä
käski enimmän immyttä etsimään urohon turvaa ja voimakkuutta... Jopa
uskoi miehelle sanat. Lupauksen lausutun tahtoi täyttää. Sanat ennen
aatellut puhkesivat itsestänsä. Yksin ja kahden saaren selänteellä
havuhytissänsä puhkesi itkuun auttamattomaan immyt. Ilmaisun siitä sai
sanoiksi:
— Etkö... etkö Heikki huolikaan?... Etkö tahdokaan rakastaa? Nyt
sähköhti miehevä sydän. Heräsi unelmana ollut ajatus. Aatoksen alta
vastasi:
— Tottakai minä rakastan...
Tyttö sanoi:
— Sitten jään ikipäiviksi tänne!...
— Likeni mies, omansa otti...
— — —
Vaiteliaisuutta...
Kukaan ei kysellyt mitään... Tuulen kaatama kuiva kuusinen karahka
räiskyi oksineen nuotiossa. Sen molemmat päät kytivät kaukana, keskusta
poikki palaneena. Aapo kohensi kekäleitä kasalle ja kokoili viimeisiä
nappuloita lähemmä liettä. Kipunat kirposivat ja räiskyivät uudelleen.
Singahtelipa sinne ja tänne poukka mustalle maapermannolle. Tällä
aikaa oli Oskari jo nukkunut istualleen. Poika kypertyi kiveä vastaan.
Katarinakin silmiltänsä laukuin ja pää nuokahti hiljaa sairaan veikon
olkapäälle... Hiljaisuuden vallitessa kysyi Arvid kuiskien Aapolta: —
Mitä ajattelet tästä loppujen lopuksi?...
— Tästä kohtalostammeko?... Siitä en ajattele yleensä mitään. Sen kun
silmäin edessä kulloinkin näkee, rakentuu meille määrä ja pää...
— Mutta pakoa minä tarkoitan,
— Siihen en löydä vastausta... Valkoiset kumminkin joutuvat voittajiksi.
— Eipä siinä suinkaan epäilemistä.
— Turha taitaa olla vaiva varrota paluuta punaisilta?
— Turha...
Hetken perästä sanoi aatosalta:
— Oli se taistelu, jota ei oltu ennen nähty...
— Jaa se kirkon taisteluko?
— Se.
— Oli se.
— Kummallisesti se sinä säilyit.
— Enhän ilman sinua velikulta tässä olisi ja istuisi.
— Vähät siitä, mutta naarmuakaan et saanut nahkaasi.
— Mikä minut tuupersi, en vieläkään voi käsittää...
— Kuinkahan se oikein tapahtui?...
Aapo ei vastannut mitään, vaan käveli ovelle ja puikahti ulos. Vauhkona
vainusi vaaraa joka taholle... Korkeat kelot kohisivat kunnaalla.
Jäykkänä ja taipumattomana seisoi hongisto.
Onkalon asukkaat nukkuivat.
23.