Kaatuivatko kirkolla kaikki Aapon miehet?
Siihen ei tarkalleen saattanut sanoa vastausta. Pimeys, myrsky ja
pyry peitti kaiken... Tämä kysymys kiusasi tuomaria tavattomasti.
Olihan irti päässyt paholainen nyt paljonkin toisenlainen. Hänessä
oli tapahtunut jonkinlainen muutos. Mikä se muutos oli, sitä hän
ei itsekään kiihkonsa vuoksi täysin voinut tajuta... Kuitenkaan ei
tapahtumain järkyttävä vaikutus kannustanut taistelun tuoksinaan
takaisin. Ratsujoukoille jaetut määräykset olivat sitävastoin ankarat:
— Ei saa ampua!... Ei missään muodossa tappaa vankeja. Kiinni ottakaa
ja etsikää ylös kaikki, elävät, kuolleet ja haavoittuneet... Pakoon
älkää missään nimessä päästäkö.
Kylläpä hämmästyttiin ratsujoukoissa näkyjä, mitä ulvovan myrsky-yön
helmasta astui esille. Veljesvihan oli ruuti ja rauta ratkaissut.
Ruumiskasoja saattoi olla eniten siellä, missä taistelu oli tuimimpana
riehunut. Ja kun tuomari odotteli tietoja, tuotiin ne jonkinmoisella
riemulla ja remulla suuresta voitosta. Tällä erää ei hän kumminkaan
iloinnut kuten ennen. Pikemminkin huusi kasvoiltansa kauhistuneena:
— Kaikkiko te!?... Kaikkiko te tapoitte!?...
Rehdisti ja ylpeydellä vastasivat saapuneet:
— Kaikki!... Totisesti kaikki!...
— Armotta annoimme iskuja!
— Nikotuksestakin lakkasivat! Vastasaapunut lisäsi samaan puheeseen
hengästyneenä: — Ne eivät olleet ihmisiä. Pikemmin villiintyneitä
piruja!... Katsokaahan sinne ulos vainiolle ja kirkolle, minkä summan
meiltä miehiä mukanaan veivät. Ja olipa vallan vähältä, etteivät
Orasiksi joutuneet. Ja jos ei vain hevosmiehiä saapunut niin ketarat
kentässä oltaisiin!...
Ilmoituksen uskoivat vaikuttaneen suosiollisesti kuten ennen hurtan
verenhimoisiin vaistoihin. Mutta turhaan sitä hyväksynnisen sanaa tältä
erää vuottelivat. Jopa kuului kiukkuinen nuhde:
— Oletteko te naisetkin ja kaikki?... Ettekö te herjat tietäneet?
— Kaikki... kaikki ovat vainaita!
— Viihtyvätkin nyt sangen hiljaisina...
— Kyllä panivat vastaan... polvillaankin maan matosena vielä
taistelivat!...
— Ja hampaitaan kuollessa näyttivät!...
— Kyllä pitää ihmisessä sitten istua sisu syvällä ja perkele, kun
se kerran voitingikseen saapi, mitä nuo punikitkin!... Mutta se
vastaanpano on turhaa, se saattaa tulla kalliiksi, kuten nytkin, sangen
kalliiksi...
Tuskaisena kuunteli tuomari. Hän vaikeroitsi hiljaa, jopa väänteli
käsiänsäkin. Kasvoille ilmestyi vääristynyt ja ruma muoto.
Katkonaisesti tarttui hän pöyhkien röystäilyyn ja huusi inhoa
ilmaisevalla eleellä:
— Hassuja te olette!... Pirun pöllöjä ihmisiä! Raakoja lahtareita
ja verikoiria!... Murhamiehiä!... Ymmärrättekö?... Jokainen katsoi
hurjistunutta, mustanpunaista tuomaria, jolla pärskyi valkoinen vaahto
suupielistä. Sisunpurkaukset tulivat ulos yhtenä ryöppynä niin että
hänen sanoistansa ei lopulta saanut selvää. Jääkäri koki rauhoittaa ja
mumisi jotakin maltista. Mutta tämä yltyi yhä enemmän:
— Raatelijat!... Ettekö te ymmärrä, että teidän tulee hengellänne
vastata siitä naisesta jonka tapoitte!?
Tähän yllättävään esiintymiseen ei kukaan saattanut vastata. Hetki ja
toinen kului kalpean tulistuneen miehen meuhatessa... Jokainen katsoi
ihmeissään julmistunutta. Ja ellei hänen kädessään todella olisi
perhosena levännyt heidän jokaisen henki, olispa tehnyt mieli lykätä
nyrkki tuon kurkkuun.
Paikalle oli kumminkin saapunut uusia henkilöitä, jotka asiasta
puolittain saivat selvän ja kysyivät:
— Onko tässä puhe niistä karkuun päässeistä kolmesta hevosesta?
— Karkuun päässeistä?...
— Karkuun niin... painalti ampumisesta huolimatta sakeassa sumussa ja
myrskyssä...
Enempää aihetta ei tarvittu. Ratsut saivat määräyksen siitä paikasta...
Tiet olivat kumminkin tukkeutuneet. Sentähden jakautui joukko kaikkiin
suuntiin mihin vain eteen asettuneet tienhaarat osottivat.
— — —
Vasta sen jälkeen kun pakolaiset olivat kirkolta lähteneet, tajusivat
he takaa-ajajien suuren vaaran. Lumisade ja pyry kumminkin avustivat
eksyttämistä. Maantieltä ajettiin metsätielle. Summakaupalla tuli
laukottaa hevosia henkensä edestä. Pääasia oli vain siinä, että pakoon
piti päästä, pakoon, pois ihmisten ilmoilta ja valtatieltä. Jos onni
oli mukana, sai se ohjata oikkujensa mukaisesti.
Monta mutkaa ja koukkua saivat hevoset pois juostessansa tehdä. Ylä-
ja alamäet olivat yhtä hurjaa ajoa. Ja pian alkoivat piestyt hevoset
hyörytä. Likomärkinä ne huohottivat jäniksen laukkaa eteenpäin.
Eteen sattunut metsäjärvi oli kapea ja pitkä. Ja kuta aavemmalle
lahden pohjukasta tultiin, sitä suuremmaksi selkä leveni. Saaret ja
vesijättöniityt sukelsivat vastaan ja jäivät piankin sivuun.
Katarina yksin katseli ympärillensä ja kykeni olemaan tajuntakykyinen.
Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi joskus ennen tämän seudun
nähnyt. Mutta milloin ja missä? Ja kuta enemmän hän katseli, sitä
vakuutetummalta ajatukset tuntuivat... Yöllinen maisema hämäryyksilleen
oli kuin synkkä taulu, minkä ääriviivat muistuivat ja selventyivät...
Milloin ja miten tämä kaikki oli tapahtunut? Ja vaikka muistelikin, ei
voinut sitä selittää.
Aikaa ei tässä ollut eikä halua utelemiseen. Jokainen minuutti oli
tähdellinen. Piti kannattaa Robertin herpaantunutta päätä. Aapo oli
jälkimäisessä reessä osottanut jonkinmoisia elon merkkejä. Tointumus
joka tapauksessa palautui. Jospa olisi siihen saatu tilaisuutta. Reessä
ei ollut ollenkaan pohjia, jos sellaiseksi ei lueta kolmea poikkipäin
olevata pajua.
Aavalle ja aukealle järven jäälle sopi tuuli ja tuisku paljon
pahennuin kuin metsäiseen seutuun. Tiestä ei ollut mitään tietoa.
Lumi oli nuoleutunut tuulen mukaan tarkkaan. Teräksen harmaa iljanne
lipui askeleen alla. Liukkaalla pinnalla liipesi reki sivuuttain ja
haittasi laitatuulessa juoksevan hevosen kulkua... Tylsäkenkäinen
kavio livasteli lakkaamatta. Hevoset saattoivat kompastella, putosivat
polvilleen ja satuttivat hampaansa. Tämä uusiutunut isku taltutti
ne pian ja saattoi hiljaisiksi. Sen sijaan että olisivat juosseet,
alkoivat kävellä. Arvid nousi reestä ja juoksi rinnalla. Turhaan yritti
hän aisasta tukea reen liipeämistä. Tuulen paine piti puolensa.
Hetken perästä tuli Katarina sangen levottomaksi. Jotakin olisi
tässä äänettömyydessä pitänyt lausua. Tilanne oli arveluttava. Lyhyt
sananvaihto ei tuonut mitään lohduttavaa. Kohtalokas ja tuntematon tie
oli edessä... Mutta Arvidilla kenties! oli jotakin suunnitelmaa koska
hän hoputti ja huitoi hevosia, jopa käänsi edimmäistä ohjista. Eikä
kauan kulunutkaan, kun edessä häämöitti korkea kivinen kunnas. Piirteet
tulivat yhä selvemmiksi. Siellä kalliolla näkyi jämeriä petäjiä, jotka
taistelivat urhoollisesti tuimaa tuulta vastaan.
Jopa näkyi särmikäs saaren rannikkokin. Kivikkoiset kolut häämöttivät
pimeinä. Vaivaispetäjien tasalatvaiset kruunut uhosivat ja siivilöivät
itselleen ilman mukana kulkevan lumen.
Katarinasta tuntui kuin olisi hän kauan, kauan sitten nähnyt tämän
kaltaisen rannikon. Oliko paikka sama? Lapsuuden synkeä muistoko
kangasteli ja urkki yhtäläisyyttä varhaisilta ajoilta. Ne olivat kuin
Norjan tunturien kalliovuonoja. Melkoisesti samaisia Kuolan köyhiä ja
alastomia kallioita. Rannikko raisu pohjolassa, unhoitusten usvaisessa
yössä. Skandinavia ja lapsuus, leikit ja lienteys vilahti tässä
onnettomuuden osallisessa hetkessä silmäin ohi.
Lapsena hän asteli Aurajoen rannoille. Purjelaivoja keinutteli
pieni virran väry... Miten kirkas, miten kaunis saattoikaan olla
lapsen taivas ja aamu!... Kuva elävöityi. Tuomiokirkon tornista
lensivät naakat joka kerta kun kumahteli mahtava kumea kello. Soinnut
kaikkosivat kauaksi ja kutsuivat kansaa sielujensa virvoituksille.
Historiallinen tuntu ja keskiajan hämäryys asui sen huoneen holveissa.
Hänen kasvatusvanhempansa astuivat ulos kirkosta. Rukoilemassa kävivät
ylhäisen siunausta matkan monivaiheisen ja vaarallisen varalle.
Sen jälkeen olivat astelleet hiekkatietä rantaan, missä kuunari
keinui kuin joutsen. Ja kun laiva ui pois Suomen rannikolta, olivat
sillä saattajina pienet mäntymetsäiset saaret. Ruotsin rannikko...
Valkopukuiset kaupungit kylpivät siintävien selkien sinessä. Ja entäs
merenkulkijain maa, se kohosi korkeana ja jyrkkärantaisena. Myrskyiset
aallot ärjähtelivät sen ravia vastaan... Mikä alastomuus ja tyhjyys
masensi mieltä pohjan äärimmäisellä äärellä. Kalliot kyyhöttivät ajan
hampaan kyömyksi kuluttamina. Toisinaan ylenevinä, toisinaan alenevina.
Sitä mukaa nousivat muodot merestä mitä likemmäksi laiva lähestyi.
Majaset maissa matalia ja hätävaroista kokoon kyhättyjä. Kalastajan
koju oli kumminkin kodikas. Illan idylli asuu siellä ympäri vuoden.
Kuinka kohteliasta, reipasta, huomaavaista ja suurisilmäistä suomea
puhuvaa väkeä siellä. Yhytäppä heihin niin on vieraanvaraisuus ja
alttius jokaisessa asunnossa... Turskanmaksapaisti ja laatikko
muhevana tuoksui. Höyrysi rasvainen kalakeitto... Kiihoitti nälkää
sanomattomasti... Muistiko aikaa, jolloin viimeksi oli saanut
kyllikseen syödä?
— — —
Havahtui nuori nainen mietteistänsä.
Arvid huomautti hänelle jotakin ja mainitsi kohdan saapuneeksi.
Tässäkö, aavalla selän sileällä jäällä heidän oli noustava...
Pelästyneeltä Katarinalta hän kysyi:
— Olette varmaankin rasittunut?...
— Enkä ole... vaan mitäs sitten?
— Me nousemme tässä...
— Että mitä tarkoitatte?
— Koetamme onneamme.
Katarina katseli ympärillensä. Hän ei voinut ollenkaan aavistaa mistä
oli kysymys. Tässähän ei ole missään asuntoa, ei kotia, eikä lymyä...
Kuhun tässä käydä? Vastassa tuossa hämärsi heti jylhä kalliorannikko,
minkä sivua oli melkoinen aika ajettu. Hevonen seisoi sileällä jäällä,
eikä missään päämäärässä. Ihmeekseen hän katsoi, miten Arvid otti
reestä Roobertin syliinsä ja käveli taakkoineen kaatunutta puunrunkoa
pitkin. He hävisivät sitten tiuhan näreikön taa.
Katarinalle oli annettu tehtäväksi valjaitten riisuminen. Tämän avun
teki hän niin perinpohjaisesti, että irroitti jokaisen hihnan ja
soljen. Jokaisen valjaan osan asetti hän jäälle järjestykseen. Länget
putosivat viimeisenä hevosen kaulasta. Paikalle saapui jo metsään
mennyt mieskin. Tämä riisui aisat ja irroitti reestä kaiteet, kantoi
Aapon sekä reen erikseen ovelasti jälkeäkään jättämättä.
Katariina auttoi ja puuhasi. Hän oli huomannut juonen mistä tässä oli
kysymys. Nytpä seisoi siinä enää hepo jälellä. Aluksi Arvid aikoi
ajaa elukan matkoihinsa ja taittoi jo sitä varten ruoskankin. Mutta
aikomustaan paremmin ajatellen pälkähti hänen päähänsä jokin ennen
tuntematon tuuma. Mies kapusi eläimen selkään ja sanoi:
— Ruuna ajetaan talteen toista tietä. Katarina näki neuvokkaan miehen
ajavan ratsain rannikon kärjen ympäri. Ne katosivat lahden pohjukkaan.
Palatessaan puun rungolle, mistä jälkiä jättämättä voisi maalle kadota,
erotti korva laukkaavien hevosten kapsetta. Jäänaulojen rusahtelu
ja huohotus selveni kovasta ajosta... Pakolaisille tuli hätä. Nyt
piti pyrkiä saaren sisään summakaupalla. Sinne ylös, tiheään viitaan
pysäytti Arvid hevosen. Hengästyneiden etsiskelijäin ääniä saattoi
kuulua jälessä. Nyt ne kiersivät saarta ja rantapiitä missä jää ja
lumi yhtyivät. Pimeän petäjikön varjossa hän seisoi ja katsoi kohtalon
kehitystä. Hengitti, kuunteli ja hengitti, puristi hevosta turvasta,
jottei tämä hirnuisi.
Kumminkin saapuivat takaa-ajajat kuin saapuivatkin lahden pohjukkaan.
Pysähtyivät kohdalle ja alkoivat keskustella jotakin. Hiljaa osasi olla
hepo, hiljaa mieskin. Mutta vielä varovammin ja hiljemmin liikuskeli
rannalla, ken siellä sitten olikaan. Hetken kuluttua saapui toinen
vastaiselta puolen ja sanoi kaijuttomasti:
— Mitään ei ole läheisyydessä. Mutta kuuletko ääniä vastaiselta puolen
tulosuunnastamme?
Keskustelijat terottivat korvansa ja olivat sangen hiljaa... Sen sijaan
että Arvidin piti olla ihan liikkumatta, riuhtasikin tämän hevonen
päänsä miehen kainalosta, kiskoi kaikin voimin itseään irti, kaapi ja
taitteli risuja. Nyt ei voinut hillitä pörhistelevää hevosta. Se nosti
korvansa korkealle, hirnasi niin että vuori tärähti.
Kaikki tuli ilmi.
Arvid kalpeni ja kirosi. Katui kokonaan, ettei heti lopettanut hevosta.
Mutta kuinkas olikaan?
Jäällä hirnahtivat hevoset vastaan. Sen sijaan, että miehet olisivat
alkaneet nousta maihin, hypähtivät ne ratsaille ja joku sanoi:
— Ei nyt muuta...
— Meidän on mentävä... Ääni oli tuttu. Arvid huusi:
— Oskariko se?...
Kukaan ei vastannut. Jotakin oli hullusti. Mitä tämä merkitsi? Kuinka
tämän voi aavistaa? Jäänaulojen ruskutus kuului kavioiden alta. Hetki
äänettömyyttä. Jo joku rannalta virkkoi matalaan:
— Kuka siellä metsässä?
— Kysyjän ääni oli outo. Arvid ei uskaltanut äskeistä ilmaisuansa
uudistaa. Kyselijä kuului jatkavan:
— Minä olen Oskari... Kuka siellä? — Arvid...
Kaikki selvenivät silmänräpäyksessä.
— — —
Pieni parvi pakolaisia istui Kalliosaaren hiidenonkalossa.
Rekipohjista laitettu lava oli jäätiköisen maan päällä. Se muodosti
ainoan kuivan kohdan. Valtavan ja suuren luola-aukon valaisi
vastaviritetty räiskyvä nuotio. Tämä merkillinen kuilu muodostui
kokonaan kallioiden maanalaisista repeämistä. Pitkä ja pimeä kuja
jatkui seinättömänä perälle kuinka pitkältä tahansa. Sisääntulo oli
tähän Hiidenonkaloon talvisin paksun lumen vuoksi vaikeata. Jää oli
kokonaan oviaukon peittänyt. Tiuhan kuusimetsän kupeelta saattoi
monisokkeloinen sisäänkäytävä löytyä vain asiantuntijan tarkalla
etsiskelyllä. Lopuksi päästiin luolaan ryömien laakean kallion alatse.
Siitä ryömi yksi kerralla sisälle.
Viritetyn tuohuksen valossa etsi Arvid reikää perästä, koska tiku
pisteli ja kirveli kovin silmiä. Poikasena muisti hän sellaisen siinä
nähneensä. Seipäällä kun puhkoi jäät pääsi savu pakenemaan.
Reen jalaksesta veistetyt tervaiset lastut saivat olla sytykkeinä.
Nuotion takana oikealla sijaitsi se laakea paasinen pöytä, jota muinoin
luolaihmiset ja myöhemmin nuotturit olivat käyttäneet. Pöytäpaaden
vierustoilla saattoi nytkin löytää vihertyneitä luita. Olivatko nämä
luolan asujanten tilapäistä perua, vaiko petoeläinten uhriksi joutuneen
otuksen luumuruja?
Tähän kalliopöydälle eivät tippuneet sulaneen ja hikiintyneen katon
kosteus. Hät'hätää Roobertin sammalista kokoonkyhätty sairasvuode
sijotettiin paadelle. Katarina hoiteli sairasta hellyydellä. Taitonsa
parhaimman hän asetti liikkeelle. Eihän veikkonsa tiennyt tästä
maailmasta mitään. Tajuihinsa aika-ajottainen palaaminen toi vain
ankaria tuskia.
— — —
Muutamien päivien kuluttua olivat luolaihmiset joten kuten kotiutuneet.
Elämä oli laitettu olosuhteiden mukaiseksi. Kärsimisillä ja
vastoinkäymisillä tässä tavattomassa tilanteessa voitettiin kohdannut
kosto. Äänettöminä oltiin ensi hetkinä. Tunnettiin suurta tuskaa ja
huolta toi pelko. Uskottiin että valkoiset tulevat jotenkuten ennen
pitkää saamaan selville. Vastoinkäyminen oli ollut saarenselänteellä
hetkellä, jolloin viimeiset paenneet saapuivat. Seurauksia ei siitä
kumminkaan alkanut kuulua. Kaiken varalta valvoi vuorollaan yksi
valppaana aina, jottei äkkiarvaamatta paikkaa yllätettäisi.
Aapon pelastuminen oli vallan sattuma ja omituinen. Kuinka hän
kirkonkylän taistelusta tänne suoriutui oli hänelle itsellensä kokonaan
arvoitus. Kuinka hänelle oli käynyt ja millä isketty tainnoksiin,
siitä ei hänellä itsellänsäkään ollut tietoa, eikä hänellä ollut halua
keskusteluun. Kaikesta hän sai lopulta kiittää Arvidia. Kahden päivän
kuluttua oli mies taasen terve ja reipas.
Nälkä ja vilu asuivat pahimpina vieraina.
Tosin tuli lihaa kolmesta hevosesta paljon ja oli se visusti kätketty
kaukaisimpaan luolan nurkkaan... Aapo, joka oli työn ja toiminnan mies,
ei asettunut hetkeksikään lepoon. Luotaan hän torjui kaikki ahdistavat
ajatukset. Sentähden häipyivät huolet alinomaiseen työhön. Hän laitteli
ja värkkäili yhtenään asemata mahdollisimman mukavaksi toisille sekä
itsellensä. Katarina avusti tässä touhukkaana välitöikseen Aapoa.
Mutta hänen talouspuuhailunsa tämänlaatuisessa asemassa osoittausi
voittamattomaksi ja takaperoiseksi. Tämä huvitti toisia, mutta se
harmitti tyttöä itseänsä. Aapohan oli kuin luotu luolaihmiseksi. Tuntui
siltä kuin kiviseinät ja pimento, roihuava rovio ja kirisevä lihakinkku
sopisivat yhteen tuon miehen kanssa.
Pitkien ponnistelujen jälkeen oli keksitty polttopuita.
Ikävintä asiassa tosin oli se, että päivisin, jolloin oli kirkas
ilma, ei nuotiota voinut kauan näkyvän mahdollisen savun huomion
takia virittää, paitsi mikäli se koski tuhkaa ja hiillosta, joihin
virikehiilet kätkeytyivät. Kumminkin keräsi kekseliäs Aapo pian
mukulakiviä ja kyhäsi lämmityskiukaan, josta hehkui lämpöä melkoinen
määrä.
Yleensä täytyi oleskella pimeässä, lukuunottamatta sitä hämäryyttä,
mikä päivisin jostakin pilkoitti, tahi illoin, jolloin räiskyvä
honkanuotio valaisi luolan. Kylmyyden tähden täytyi vielä tukkia ainoa
kulkuaukko varta vasten laaditulla havuoksa ovella. Senkin oli Aapo
kutonut tiiviiksi. Koska heistä ainoastaan kolmella oli vaatteita
riittämään asti, sen sijaan että toiset kärsivät kylmyydestä, olivat
yöt, samoinkuin päivätkin yhtämittaista vilussa värjöttämistä.
Sairas tarvitsi peitettä. Tämän tähden oli Aapolla päänvaivana ja
värkkäilemisenä alituiseen kuinka saada yksi osa tästä suunnattomasta
onkalosta lämpimäksi.
Eräänä yönä hän keksi vihdoin sellaisen juonen. Luolan eräästä
kapeasta halkeamasta suunnitteli hän eristettäväksi erilaisia kojuja
jonkinlaisella väliseinällä. Väliseinät taasen saattaa oivallisesti
pujotella havunoksista. Oskarikin innostui. Katarina myöskin tarrasi
kiinni sellaiseen miellyttävään puuhaan. Ja ennen iltaa oli ensimäinen
komero sairaalle valmis, jota saattoi kuumennettujen kivien avulla
pitää tarpeellisen lämpimänä. Kojussa oli sekä lämmintä että mukavuutta.
Tämän keksinnön jälkeen seurasi toisia huoneita. Ja loppujen
lopuksi tuli Aapolle saunan tarve. Yhtämittaa muuttamatta päällä
olevat alusvaatteet ja pesemätön iho puhuivat pesemisen puolesta.
Saunan paikkaa eri puolilta etsiessä sattui sellainenkin löytymään.
Yhdellä seinällä eroitettuna ja kiuas mukuloista kokoon kyhättynä
lämpisi luolasauna erittäin lupaavasti... Haittaa teki rakennus- ja
polttopuiden puuhailussa kova kirveen puute. Mutta toimeen sitä piti
tulla japanilaisella "tuppipuukolla", jonka avulla oksien taitteleminen
kävi laatuun.
— — —
Jopa oli kulunut aikaa parisen viikkoa.
Hanget alenivat kevätkautena. Ulos ei kukaan uskaltanut tiuhasta
kuusikosta, eikä luolan suulta, sillä jäljethän kohta olisivat
erakkojen aseman olemassaolon kielineet. Jonkinlainen rauhoitus
palasi mieliin. Mutta yhä sentään korpesivat sodan kamalat muistot
esille ja tapahtumien kuvat kalvoivat lakkaamatta mieliä. Oltiin
vakuutettuja siitä, että ilmitultua "armo ei käy oikeuden edellä"
vastakaan. Olemassaolo ja elämä pohjautui kokonaan omalle vastuulle
ja kynnenkykeneväisyydelle. Kumminkaan ei oltu tähystäjän tehtävistä
hetkeksikään luovuttu. Vuoronsa sai kukin ulkona seistä. Määrätty
vartiopaikka oli ahdas ja yksipuolinen... Ulappa saattoi näkyä vain
yhdeltä kantilta. Kun sen sijaan oltiin aivan tietämättöminä saaren
läntisen puolen suhteen.
Saattoihan sieltä lähestyä hitaasti ja ihan aavistamatta. Vartiossa
seisovan piti alinomaa pinnistää sekä näköettä kuuloaistiansa. Jokainen
tuulenpuuska, jokainen yöllinen risahdus metsässä, jokainen kaukaiselta
mannermaalta tuulen muassa tullut ääni viritti mielikuvituksen luomaan
sekä mahdollisia että mahdottomia vastaisuuden vaaroja...
Tällä ajalla huomasi vallan selvästi kuka jaksoi pysyä vireessä, kuka
osasi taipua olosuhteisiin, ympäristöön. Kylmä, säälimätöin arkiolojen
autius avautui hamaan kivikauteen asti. Karkea metsäihmisten osa oli
palautunut elinkipeneeseen sekä hengensäilyttämiseen... Kuka voi vielä
jotakin käsittää?... Kenessä kyti virvatulena menneen ja sammutetun
kumouksen palo. Syttyneen vapauden hidusta enää tuskin hehkui tuhkan
alta. Verin kasteltu ahjo kamosti kuolemaa, sillä sammunut lämpö
loittoni murhatuiden mykkyyteen.
Tahi ken oli menettänyt kaiken toivon vastaisuuteen nähden, sekä
luottamuksen, sortui synkkämielisyyteen ja pelon pimeyteen. Epätoivo
ketä yötä ja päivää piinasi, se yksin istui, tahi äännähdellen väänteli
käsiään.
Kumminkin terveet ja lujat sekä hengeltä että ruumiiltansa palautuivat
pian tasapainoon, jopa ehättivät toisiakin lohduttelemaan.
22.