Musta sauna.
Stiina yksin istui penkillä. Poikanen kuumeessa lauteella houri:
— Arvid-setä!... Katsokaa tuota puista kuvaa! Huh!... Se liikkuu. Se
on jumalankuva. Ja tuo vaivaispoika tuossa lattialla katselee, se
räpyttelee silmiänsä. Ihan totta se... Sen puiset silmäluomet, nenä ja
puuhuulet... Elää ne!... Uu!... Setä!... Katsokaa tuonne taululle...
Sarvia niillä on, kippuroitakin sarvia, vasikan ja aikalehmän sarvia...
Ai, minä pelkään...
Stiina koki rauhoittaa:
— Poika, poika... Mutta sairas taisteli loppunsa kanssa ja jatkoi:
— Äiti!... Älä vain kuole... Kyllä ne punaiset tulevat. Kyllä vielä
voitetaankin! Arvid on sanonut... Konsta ja Aapo ovat sankareita!...
Voitteko tietää että he ovat sankareita. Suuri taistelu voitetaan...
Älä vain äiti kuole! Minä en tahdo jäädä yksin tänne tupaan...
Stiina heltyi itkemään. Hän itki hiljaa vyöliina silmillensä kätkettynä:
— Oi onnettomuutta... Oi! Rakas... rakas lapsi... Hän aukoi pojan
polttavan poven, pyyhki punottavia poskia. Sairas ankasi silmänsä ja
kysyi:
— Onko äiti jo tullut?
— Stiina vastasi:
— Ei ole... Silmät sulkeutuivat ja puhelu alkoi porsaasta, Tummikesta,
Lipakielestä, Pykystä ja kissasta, sitten tinaelefantista...
— — —
Korsuun tuotiin yhä lisää haavottuneita.
Hietakuopille astelivat takaisin ukko ja tytär. Mandi meni aina sinne
missä valitus ja vaikerrus vielä kuului. Mutta peltotöyräällä kohtasi
kamala näky. Enemmän avun anto ja toivo laukesi kokonaan. Mihin joutuu
pelastuksen kanssa. Sehän on kokonaan turha toivo ja ponnistelu. Mihin
kantaa kohmettuneita ja vielä väriseviä. Olihan musta nurkka jo aivan
täysi. Mitä mahtoi ja voi tyhjä kirkonkylä, josta ihmiset ennakolta
olivat takamaille kaikonneet? Ei siellä apua, ei suojaa täältä...
Mökissä makaavat taistelivat tajuttomuutta vastaan. Useissa heissä
nousi kuume. Sitten äänet ja alinomainen häiriö. Hoitajat tekivät
parhaansa.
Milloin vilvoittelivat porstuassa, kuului edelleenkin mäkitöyryn alta
ääniä. Sanoi jo silloin ukko:
— Sinä Saara löydät muutamia hyviä ihmisiä?...
— Hyvää ihmistä minä en tiedä elossa... Stiinakin jo arveli:
— Siellä Arvid ja Aapokin kenties!?
— Oi... ettei ne ratsumiehet vain olisi...
— Kyllä ne punaiset nyt hakattiin maahan.
— Mennyttä se oli Aaponkin elämä.
— Ei kumminkaan hinnatta... Rihkamaan ei vaihtain.
— Niinhän ne uskalsivat, mutta kuinkas me tässä seisomme?
— Onko henkemme kalliimpi...
— Eipä totisesti! Lähdemme toimeen.
Stiina oli taasen avuttomien kanssa yksin. Sairaat rauhoittuivat.
Yhtäkkiä Martta osotti elonmerkkejä. Hoitaja lähestyi hitaasti. Silmät
liikkuivat. Nähtävästi hän halusi saada jotakin sanotuksi. Stiina
tarjosi vettä. Mutta tässä toimessa pyörtyi sairas jälleen.
Puolen tuntia kului. Nytpä hän avasi silmänsä ja katseli kirkkaasti.
Taukoamatta hän tuijotti Stiinaa ja sanoi:
— Arvid?... Yksinkö minä täällä tapulissa?... Mikä yö?... Eikö tämä ole
tuonela?...
— Elämää tämä on.
— Haudassako?...
Vastauksia ei sairas enempää kuullut. Unessa haastoi katkonaisesti
Kuusitupasesta, kodista ja Kalliosaaren ukosta. Martta huomasi olevansa
rannalla Pylväistön talon alla laiturilla. Kaunis kesäinen päivä
säteili ja leikitteli lipattavilla laineilla. Rantamintut tuoksuivat.
Kukkaset keinuttelivat kainoisina päitänsä. Satakieli lauloi ja
sorsaemo kutsui poikuetta. Haalea, kesälämmin vesi loiskutteli rannan
santaisia jurmuja. Jalat olivat olevinansa laiturilta vedessä, missä
huiskutteli kuulankirkkaita kalvoja. Kullankimalteinen väreily juontui
vasten aurinkoa. Vastaisen vuoren varjot lankesivat kaukorannoille.
Vihanta lehveskoivikko huojuili. Mainingit päilyilivät vihreissä
reunustoissa. Kalaparvet pistelivät renkaita. Tyvenen väreilyt
laajenivat ja häipyivät vuorotellen. Välkkykylkiset särjet kiitelivät
kutukarheina. Salakoiden hopeavatsat vilahtelivat peilipinnan päälle.
Ahtolan asujamet haukkoivat kilvan hyönteisiä...
Martasta tämä oli tavattoman kaunista. Sanomattoman ihana aamu uinaili
hänellä sielussa ja sydämessä.
Tässä istuessaan hän huiskautteli jalkojansa. Hän oli tuntevinaan
laiturin alta uiskentelevien ranta-ahventen kuonojen kosketuksen.
Tuntuipa nukkujasta unessa siltä kuin kalojen evät ja harjat
kutkuttaisivat kantapäissä. Ja jos katsoi sinne ylös, näki laineilla
loistelevan kimalteisen veden peilin, näki etäällä ruuhen, kaukaisen ja
pienokaisen.
Alusta meloi mies varoin rantaa ja lähestyi laituria.
Kaislikoiden ja karien taitaa se saapui Kalliosaarelta päin. Hänen
melansa välähteli kuin puhtoisin kulta. Pehmoisesti painui se
kummallekin puolelle päästämättä pienintäkään ääntä. Lehtorantaisen
kalvon kumo värähteli... Soutaja lähestyi ja lähestyi. Valkoiset
paidanhihat käärittyinä huikaisivat katsetta. Vedot muuttivat
voimakkaina melaa kädestä käteen...
Martta tunsi soutajan. Sillä oli päässä suoralierinen lierohattu.
Jopa tuosta hatun hihnastakin päättäin se ei kenkään muu ollut kuin
oma Arvid. Soutaja astui solakasti laiturille. Sanaa ei tarvinnut
vastaan katseen tulkinnaksi. Katsoi silmä silmäterää tenhoisata. Astui
uros venhoonsa, kutsuva katse kantoi sinne Martan. Muuta miettimättä
astuivat jalat itsestänsä. Tuhdolle istui vastapäätä soutajaa, ihaili
voimaa, ihaili miestä.
Sinne ulapalle, saaren kainalota kohden, kilvikon keskitse liukui ruuhi.
Rannan ruohikosta kitki neito ulpukoita, umpukoita ja kaijakoita,
porsaan kärsiksi puhjenneita, vielä vitojen vieremiltä kurotti
keltaista ahvenkukkaa.
Soutajan airon selkään istui valkoinen ja musta tuonen perho. Mies
ojensi melaa ja taritsi perhoja toverillensa. Käteensä ei uskaltanut
Martta ottaa kumpaistakaan. Silloin vasta puristi miehen käsi naisen
käsivartta, puristi pitkään. Se koski sydämeen asti kipeätä...
Koko ympäristö tummui, tummui ja muuttui mustaksi kuin yö. Tyhjyys
peitti kaiken. Korviin kuului lakkaamatta meteli ja vaikerointi. Mutta
Arvid piteli päästämättä kädestä. Hän aukaisi arkaillen silmänsä.
Edessä oli synkkyys kuin kuolon kartanolla. Kaiken pohja tuntui
pettävältä. Putoaminen seurasi syvä ja suunnaton ajatusta.
— — —
Muut kuolleet, paitsi Martta saivat sijansa saunan ulkoseinustalla.
Haapaniemi ja neljä muuta miestä makasivat lattialla. Tilaa sittenkään
löytämättä tuli sovitella siten kuten sai.
Ukko epäili tytön kuolleeksi, mutta nosti toki lauteille.
Haavoittunutta sai olla yhdeksän rikirinnan lattialla. Ei askeleen
tilaa tässä ollut käyttämättä. Valvomisen herpaiseminä istuivat Saara
ja Stiina lauteen kulmalla. Peräpatsaalla kuivasi ukko otsaltansa
hikeä. Vaitiolon katkaisi vanha mies:
— Onko se Haapaniemikin ollut tappelussa mukana?
Isäntä loikoi lattialla, oikoi koukussa olevan polvensa ja hätäili
vastaamaan:
— Tuli tuota ryhdyttyä...
Ison ajan perästä hän lisäsi:
— Kun tuota pakottivat.
Vaari kierti vihurina:
— Ne valkoiset ottavat väkisellä?...
— Väkisellä... niin oli ryhdyttävä.
— Mutta kumpaiset ne sitten nyt hävisivät, kumpaiset voittivat?
Isäntä vastasi:
— Me sitä hävisimme...
Tovin kuluttua vasta heristi vanhus korviansa, nousi piitalta pystyyn
ja kysyi:
— Valkoisetko?...
— Ei!... Punaiset.
Haudankaivaja luuli Haapaniemen hourailevan, eikä sen tähden heti
kysynyt uudelleen. Hän mietti turhia kyselyltänsä, kunnes jatkoi toinen:
— Punaiset joutuivat kovan eteen. Totisesti se oli vasta taistelu...
— Punaiset tulivat tappiolle...
— Niinkö. Vissiinkin niitä oli vähemmän?
— Meitä oli aluksi päälle neljäkymmentä miestä kun kotoa lounaanaikana
lähdettiin.
Tällöin vanhus keskeytti:
— Teitä... niin teitä, mutta punaisia oli varmaankin vähemmän?
— Niin, kuten sanoin, neljäkymmentä meitä oli...
— Olikos Haapaniemikin sitten?...
— Olin...
Keskustelu loppui hetkeksi, sillä vanhan miehen ajatus juoksi hitaasti.
Hän tarvitsi aikaa asian ratkaisulle, kunnes lykkäsi puhahtain
ihmetyksen: — Haapaniemikinkö?...
— Niin olin.
— Punaisten puolella? Mitäs minä kuulenkaan?
— Kummaakos siinä?
— Mutta isäntähän on aina ennen?...
— Niin on ennen. Ei nyt puhuta siitä. Leikkinähän tuota lahtarihommaa
pidimme aluksi. Emme siitä täyttä totta uskoneet. Emme sitä uskoneet
sellaiseksi joksi sanottiin. Uskoimme työläisten ilkeydessään
nimittelevän. Ja toden teolla isänmaan puolesta uskoimme... Uskoimme
vihollisia... oikeita vihollisia tänne tulevan.
Haapaniemi kertoi koko tapahtumat viime päiviltä kolmen kuulijan
kummastukseksi...
— — —
Korsu oli kuuma.
Hiki valui kulmilta. Vaikeimmat haavat alkoivat lämpimässä uudelleen
vuotaa. Paksutkin kääreet punertuivat.
— — —
Aamu sarasti.
Myrskyn viimeiset ryöpyt läksivät liikkeelle limikoista. Puuskauksin
lennähteli se avoimen peltotöyrään yli alas laaksoihin.
Saapuivat ensimäiset säteet. Kietoivat öisen taistelukentän
kullankirpeään väriin. Idänpuoleiset kirkon ikkunat hohtelivat
tulipunaisina. Lyhyen hetken ne kykenivät loistelemaan välkkypeileinä.
Saunan lauteella istuva ukko solahutti sivuun savuräppänän. Partaiset
kasvot katsoivat sirrittäin ulos.
Kivien ja turpeiden peittämään korsuun tunkeutui sauhuaukon kautta
huikaiseva valo. Lattialla olevat sairaat valvoivat tahi hapuroivat
horkkaunta. Nokimustan pimeyden läpi tunkeutuneessa suikaleessa
leijailivat tomuhiukkaset ja pahentuneen ilman pöly. Mutta kaikkien
katseet kääntyivät lauteelle. Kokenut haudankaivuri itsekin levitti
lamaantuneet silmänsä, koska kuolleeksi luultu Martta liikahti. Hän
hieroi hetken silmiänsä, nousi kuin kylliksi levännyt ja näki kultaisen
sädesuikaleen tunkeutuneen nokimustaan korsuun... Mutta oliko tämä
viimeinenkin surkeus pois pyyhittävä?
Miksi valkoinen verienkeli asettui ukselle. Aseet esillä ja karkea
leijonan ääni... Järkytys... Tukahdus tikahdukseen viimeisimpään...
21.