Haudankaivajan hökkeli sijaitsi lähellä kirkkotarhan kiviaitaa.
Tämä matala mökki näkyi tuskin ollenkaan, sillä se oli tehty muinaisen
hiekanottopaikan pohjalle. Kuopasta oli aikoinaan otettu tuhansia
kuormia santaa sekä hautuumaan kunnostamiseen että nälkävuosina
rakennetun kylämaantien pohjaukseen. Nykyisin ei sitä kuoppaa oltu
enää uskallettu käyttää, sillä ankara kruunun sakkotaulu seisoi siinä
äärellä ja uhkasi jokaisesta kuormasta kahdenkymmenen markan sakolla
ja lakitupaan kutsumisella. Eikä se ollut ihmekään, sillä aukko
uhitteli syöpyä kalmistoon ja vyöryttää alas osan tuonelan tanhutta.
Mutta vuosikymmenissä versosi vihreys ja taivasti kamaran, sekä pesi
paljastuneet maakivet vesiharmaiksi. Monetkin syltäiset kuusenkontturat
kerkisivät kasvaa reunostoille. Ja suunnaton riippakoivu oli siihen
sijoittunut saviperäisen syvänteen keskelle sileän ja suunnattoman
kiven kupeelle, mikä muodosti sekä saunan yhden seinän että sen
porstuan perän.
Monet vuosikymmenet olivat vierineet saunan rakennusajoilta.
Monet lämpöiset löylyt oli otettu kaivaustyössä hautautuneiden
harteiden huuhtomiseksi ja virvotukseksi. Ja monet honkaiset arkun
pohjalaudat olivat palaneet tämän matalaksi maatuneen saunan uunissa.
Sillä kohoilihan haudankaivajan käteen kalmistosta lankkua jos
lautaakin. Moni manalaan muuttanut isäntämies oli uhallakin teettänyt
jo eläessään tervastyvihonkaisen kirstun sillä aatoksella, että se
kestää "tuomiopuhteeseen saakka." Mutta mitäs ollakaan, ostohaudan
puutteen takia täytyi viisikymmentä vuotta ammatissaan eläneen kaivurin
"kyntää jo kolmatta kiertoo." Ja niinpä tuomiopuhteelle asti aijotut
tervakset paloivatkin "kuoppakontion" saunankiukaassa.
Kuulomuiston mukaan piti silläkin oleman lakinsa ja reklementtinsä,
mutta kukapas niitä sata vuotta sitten kuolleiden ihmisten arkkuja enää
jaksoi vartioida. Lait ja legendat laati ukko itse omaa valtakuntaansa
varten. Sanoi "manalan väen" makaavan jämptisti kolmessa kerroksessa.
Ja että tervashonkaiset kirstut saattoivat köhöttää päällytysten
toisinaan hyvinkin ehyinä.
Kyllähän emäpitäjällä puhuttiin paljonkin, puhuttiin hautaliinista
ja kontiosta, joka polttaa "siunattua puuta" ja kylpee kamalissa
kalman höyryissä, jonka luulisi kristitylle ihmiselle olevan elävän
ruumiin pöyreeksi... Mutta eipähän vain ole. Ei kuulu mokoma yhtään
pöyristelevän. Ukon mielestä puut siellä maassa kuuluvat olevan vain
lapion tiellä... Ja siksi toiseksi väitti, ettei ollut arkunlautojen
ottamista koskaan itse vanha rovastikaan kieltänyt, joka arvolta ja
sanalta oli ainakin itsensä arkkipiispan arvoinen. Kolmantena ja
kaikista tärkeimpänä seikkana saattoi mainita ukko sen, että koska
metsän käyttölupaa ei ollut seurakunnalla, eikä siinä suhteessa
hautaliinille "vaaluja veisattu", ja koska palkatkin menivät näppiä
nuolten, niin... Eikä muutoinkaan ollut eduksi köyhälle miehelle
mennä keskellä kirkonkylää lähimetsiin siinä mielessä, että sieltä
saa puuta kouraan... Hui, hai! Eihän se sitten yksityistä omaisuutta
olisi ollutkaan. Muistihan maankaivaja viisi vuosikymmentä perätysten
eläneensä niukuin naukuin. Palkat ja takseeraukset näet olivat
sellaisena, kuna ne "Ruottin valta" asettanut oli. Niin että kukapas
sitä sitten kykeni perustuslakeja laatimaan ja iloisesti elämään
ihmisten sysimustasta murehesta... Muutoinkin oli toisinaan vaisto
pistänyt vastakarvaan, oikein kuin olisi joku sanonut että: elä sinä
vain toisten murheitten muruista, siitähän se sinun elämäsi erkanee.
Eristynyt oli ukko ihmisten ilmoilta.
Lyhyt ja kuiva sananvaihto tapahtui unilukkarin avulla, joka suntion
kanssa sopi kuolleiden ihmisten hautaamisesta. Mutta todellisen työn
teki varsinainen vanha haudankaivaja. Häntä oltiin opittu pitämään
kuolleiden kampraatina. Tuonen virran varsinaisena soutumiehenä. Ja
eikä ihme että jonkinmoinen kammo asui hänen luonansa liikuskellessaan,
kuin olisi lemahtanut hänen olemuksestansa kalman haju. Hän eli ja oli
kuin todellinen ruumiin toukka, jota ihmiset kylmästi tervehtivät.
— — —
Hautaliinin ainoa turva ja työn apu oli hänen lujarakenteisessa
tyttäressään.
Tämä "tytär" oli jo oikeastaan vanha ihminen. Ja kuten aiemmin luimme,
oli tämä se vangittu nainen haudankaivajan korsusta, joka vietiin pois.
Eihän hän ollut voinut selittää valkoisten moninaisia vaikeita kyselyjä.
Sen jälkeen oli kulunut kaksi päivää ja kolme yötä.
Tänä yönä oli korsuun astunut sisälle hätäilevä poikanen ja suuressa
vaarassa apua anovana. Auliisti saikin tämä ukon avukseen. Ja niinpä
vielä sinä samaisena tuntina jona Arvid kellotornin alakerrassa
yllätettiin ja josta tämä selvisi ennen kerrotulla tavalla, kantoi
Mandi taintuneen Martan kellotornin takaa kivijalan kautta ukon
saunaan. Sen jälkeen olivat kellot pian alkaneet hirveästi soida niin
että ukko ilmeisesti uskoi ihan pääsiäislauantain olevan käsillä.
Mutta myöhemmin kehkeytyi tuuli ja ankara myrsky, tulinen taistelu ja
temmellys kirkon ympärillä. Mutta sen edellisenä iltana oli korsuun
hiipinyt Pylväistön Stiina, ukon ainoa sukulainen ja veljen tytär.
Tämä ehkä pakoili tänne päätään piiloon luullen rauhan löytävänsä.
Molemmilla naisilla alkoi olla puuhaa sekä puhelemista, kunnes Martan
onneton kohtalo tukki kokonaan suun. Ulkona raivosi rajuilma ja
sota, mikä käänsi kaiken ylösalaisin. Arkana istuivat mustan murjun
asujamet. Kukaan ei uskaltanut pois paikaltaan liikahtaa, ei henkäistä
kuuluvasti... Jokainen hetki uskottiin verivihollisen astuvan kojuun.
Ukko itsekin, pahaenteinen ja peloton, köpötteli pimeällä permannolla
kiukkuaan pidellen. Jopa urkki ovesta uloskin ja vakuutti:
— Herjat kun herkeevät metelistä... Lyönti antaa enemmän alas
vainiolle. Mitä vanhus sanoi siltä se kuulostikin. Kaikki alkoi vaimeta
ja huveta tuulen humuun.
Munakivistä ladotun kiukaan kulmalle ilmestyi "tuiru." Sen kirisevä
liekki puhkaisi pimeyden ja saattoi valaista lavaa, jolla sairas lojui
liikkumatta. Vanhus valmistui puhelemaan, massahutteli sitä varten
suutansa ja sanoi:
— Nähnyt olen ennenkin tämänlaisen tapauksen. Kuolonvuonna, jolloin
rutto ja nälkä kaasi kansaa huiman, kun tuskin kerkisi tilaa saamaan
kirkkotarhaan puolille niistä vainajille. Näet tapulin jalka oli
täysi, täysi seinustat ja kirkon vierustakin... Meitä kaivoi kolme
kontiota, jäykkää ja jämerätä miestä mattoleivän voimalla. Kruunun
eväällä uurastimme rivihautaa avointa ja yhtämittaista aidan ääreltä
aidan äärelle asti. Tosin oli tarha pienempi kuin nyt, vaan silloin
oli seurakuntakin suurempi... Niinpä niin, kerrankin sitten aukeni
lepotila laaja ja mittava vastavalmiina kevään kermäiseen maahan.
Aloimme vainajia vanhimmasta päästä latoa sinne alas. Kannoimme toisia
tapulista paarien avulla arkuttomina. Oli niistä moni keppikankea
kuin korento. Ja vaikka vallan puolesta meitä oli käsin kielletty
kuollutta kajoamasta, niin ei sitä työ olisi ikinä joutunut sellaisella
värtieringillä kuin se lääkäri meitä oli neuvonut. Käsiksi niihin
täytyi tarttua. Kannun viinaa naukkasimme kolmeen pekkaan päivän
kuluessa. Vallesmanni oli sanonut, että paremmin työkin käy laatuun
ja siksi toiseksi tarttumisen vaara saattaa seistä kauempana. Toisia
niissä oli sulia ja taipuisia. Eivät hevin yökauteen kylmänkään aikana
konttuneet tantereella. Ja kun Unki Antti vainaan leskeä hautasimme,
joka rankiltaan oli isosten kirjoissa ja kuuluisan keksijän ja
kellomaakarin rouva, lennätettiin hänelle arkku vasta kahta päivää
myöhemmin perään sinne tapuliin. Ja kun minä alottelin sitä siitä
lattialta nostaa kammioonsa kuten kapalovauvaa ainakin, kiepsahti akka
istumaan!... Enkä minä muuta joutanut sanomaan kuin että:
— Kah!... Sitäkö sinä siinä makasit?...
Sitten akka sipoi jalkansa kuin lepolavitsan laidalle ainakin ja sanoi:
— Olen nukkunut kauan... Lehmätkin taitavat olla lypsämättä?...
Hautaliini, se kolmas niistä kruunun palkkalaisista seisoi vierelläni
ja pöllähti heti pähkähulluksi, otti sääret selkäänsä ja pötki metsään.
Metsässä tämä hyväkäs kiskoi itsensä pisimpään kuusen latvaan, jossa
kurkki ja urkki meitä takaa-ajavia. Kynsin hampain hän istui siellä
ylhäällä oravien kartanolla. Ja kun emme mitään muuta apua hänen
hyväkseen keksineet niin pysyttelimme loitompana puun juurelta,
jottei lusase pudotessaan jotakuta kuoliaaksi. Niin keksi Kotilan
vanha Mikko suurimman vaaran siinä, että sielunsa siunaamattomana
huilahtaa suoraa päätä sinne syvyyden kaivoon. Mentiin hakemaan
pappia, mutta kun ei hänkään ollut kotona, siunasi Mikko maan kuusen
ympäriltä hätäsiunaukseen. Mutta mitä vielä, siellä se tikka istui
huilakan kuusen kyljessä. Alastuloa vartoillessa tiesivät miehellä
olevan perintötorpan Kuoreveden Kaitilassa. Hänen vaimonsa, joka oli
lapsetoin, oli kuollut vuosi sitten. Kuusessa jakaantuikin kurkkijan
perintö siis miehen puolisille Puna-mäkeläisille, joilla taasen oli
ainoa pulska tytär Birgitta... Eikä tälle vanhallepiialle isännäksi
ollut kukaan niin kelpoisa poika kuin Rotialan Mikko, tomera leskimies,
eikä liiemmällä köyhyydellä pilattu. Tähän ehdotukseen Roti Mikko
suostui heti. Korkean kuusen latvaan hän katseli ja puheli:
— Ja kunnialla minä Kahilaisen ruumiin hautaan. Herra jumala ottaa
täältä ajasta monin tavoin meitä tykönsä. Ketä kutsuu ruton ja taudin,
ketä sodan ja surman, ketä tapaturman ja haaverin kautta, niinkuin
näimme pari päivää sitten senkin miekkoisen, jonka piru oli köyrännyt
kellotapulin rattiin, ja joka suinkaan ei pelastunut pälkähästä. Mutta
ihan samalla tavalla ei käynyt tämän kuusikymmentä vuotta sitten
eläneen, eljen etehensä ottaneen. Vaan kun häntä varrottiin putoavaksi,
tulikin siihen muutamia varmoja ja rohkeita miehiä jotka aikoivat ilman
muuta nousta kuuseen. Silloinpas Roti Mikko teki siitä tiukan tenän:
— Antakaa sen kuolla mikä on kuolemaan pantu, että herran tahto
täytetyksi tulisi. Nämä Mikon maalliset pyyteet kumminkin tulivat esiin
liian varomattomasti, kun hän sanoi että:
— Piru tahtoo kiusalla pidellä putoamista...
Silloin sydäntyi joku sanomaan:
— Se ei voi olla mahdollista että piru siinä juonessa olisi... Pikemmin
jumalan sormi. Ja pian sitten muutkin myönsivät päivän selvän asian.
Rohkein miehistä meni ylös, köytti köyden Kaltiaisen koipeen ja siitä
toisen pään ankkuroitsi silmämitalla keskikuuseen tukevan oksan tyveen.
Ja ennenkuin aurinko oli iltakatveen laskenut, käveli Kahilainen maassa
kahdella terveellä jalalla ja päällä.
Vanha hautakontio oli vekkuli.
Jörön ja karkean kuoren alla piili puhtoinen kulta... Kertomuksillansa
keresti pelästyneet naiset hetkeksi pois pingoittuneesta mielentilasta.
Vanhus kuunteli hetken sairaan hengitystä. Se oli tasainen, vaan
sydämen lyönti oli riutunut ja hento. Ukko istui uudelleen pankollensa.
Stiina jo ehätti:
— No entäs sitten Unkilan emännän?
— Hänen kävi niin, että vaimo vietiin takaisin maanpäälliseen kotiinsa,
missä taasen emäntäpiika petasi sänkyjä ja pelästyi manalasta
palaavasta niin, että kaikkosi koko talosta kuulle kuulemattomille...
Koturikin kauhistui niin että sieppoi kirveen käteensä, vaan rauha
siitä sentään vähin erin palasi taloon. Eukko sai vielä kaksitoista
vuotta lypsää lehmiänsä, jonka jälkeen vasta suorin akalle tilan tuonne
kirkkotarhaan. Tällä erää on hän siellä pysynyt... Olisiko sitten
tallemmassa tuo kaksitoista vuotta maan alla manalassa, vaiko täällä
päällä aurinkoisessa Unkilassa?
— Auttoivatkohan siihen tietomiehen taljat?
— Eipä tuota arvaja... Siellä he nyt lepäävät tuuhean pihlajan alla.
Lepää ennusteluillensa ukko Unkilakin.
Molemmat naiset halusivat kuulla enemmän tästä maineen miehestä:
— Pihlajatko haudallansa?
— Pihlajat... "Jos eivät kasva, kadotuksen oon ma lapsi. Jos taasen
rehevänä elävät, autuuden pankoilla istun", olivat vainajalla
jäähyväistoivomukset hautapihlajistansa, joita määritteli kummullensa
kuolintaudissansa. Ja niin ovatkin kasvaneet ja kahapäisiksi versoneet,
ettei kohta siellä kolkalla muille tilaa olekaan...
Puhe keskeytyi kumminkin Unkilan Antista, sillä ulkoa kuului ääniä.
Molemmat naiset liikahtivat. Ampuminenkin alkoi vielä ankarana. Ei
voinut ymmärtää tätä sodan taukoomiseksi. Myrskykin reutoi reuhkaisella
ovella.
Lauteen alle sysäytyivät muut paitsi ukki. Uros yksin kuunteli, otti
askelman, tunnusteli taistelua tanhualla. Mikä lie? Tottumusko hällä
kylmänä kaikkeen tavallisuuteen. Samalta näytti elikö taikka kuoli...
Tuliko tuo vihollinen tahi pysyi poissa. Alkoipa juttuansa äskeiseen
tapaan. Enemmän mumisi itselleen kuin muille:
— Monta olen nähnyt täällä tapausta. Monta tosin en sotaa, vaikka surma
onkin silmäini edessä leikitellyt. Suurista kuolinvuosista on minulla
monta kertomusta ja muistoa. Monta näkemystä vainaistakin. Tuonelan
tupasia olen summin valmistellut. Monen muinoin multihin mennehen
maatajalle olen esikartanon avannut. Niinkuin tuokin Pylväistön Pentti.
Kuulun suvun hautakumpu ja kolkka. Tiedänpä erään salaisuudenkin, jota
tuskin tiennevät muut. Ei se ole ilmi koskaan tullut... Kuuluisan
Pentin kammiota tahdoin kerta tarkistaa. Kanta-isän kirstun tiesin,
merkin kussa lepää miesi. Kaivaessani siinä sivussa en malttanut olla
katsomatta kuulua miestä. Soristelin näet silloin hänen pojanpojallensa
hautaa hänen rinnallensa... Ja mitä minä näin?... Näin nuijalaudasta
tervashonkaisesta kookkaan kirstun. Kannen avattuani näin vankan
luurangon kyljellänsä lepäävän siellä edessäni. Oikea käsi oli
käännetty päänalaiseksi, vain kuin tuokiolepoa siinä loikoisikin. Ja
hamppuköyden raukea höyty oli hänen kaulassansa, sotasaappaat jalassa,
päässä Kalevan vaskinen kypärä, vieressänsä kummallakin kyljellä kirves
ja kurikka...
— — —
Tuskinpa ukon puhetta muut kuulivat.
Vierasta kentiesi koko juoni... Ukkokin heitti haastelemisen. Työntyi
äänettä ulos. Uksen aukosta tuli sisälle yötuuli ja tuisku...
Hätäilivät vanhan miehen menoa, mutta pian kiintyivät katsomaan
sairasta. Stiinan teki mieli mainita ystävälleen siitä mikä oli
sydäntänsä lähinnä. Keskeneräiseksi se kertomus oli Hassusta jäänyt
silloin kun Ristijärven erämaissa yhdessä hiihtelivät. Sanat kuultuansa
epäröi Mandi:
— Kassuko?... Komeudestaan kuultu koko kulmakunnalla, jopa pitäjissä
muuallakin. Kaikkihan tuosta kerskui. Tytötkin tietoisesti
mustasukkaisina murjottivat. Kenen muun hepo olisi hirnahdellut,
kuopinut ja kaapinut kirkkomäillä? Jos vallatoin oli mies, oli elukka
isännän kaltainen. Seinärenkaassa peuhtoi ja pukkina pystyyn hyppi.
Sitäkös kertyi koko kansa katsomaan kuin mitäkin hyväkästä... Niin että
kuinka se voi olla mahdollista?... Vävyksensä sitä miestä meinasivat
ylpiämmät emännät kuin mitä on näillä mailla. Olisko hän hupsu, jos
sinuun pihkaantuisi... Kenties pilan ja leikin vuoksi vain?...
Tähän ei Stiina vastannut mitään, olipa kuin surullinen tämän sanonnan
johdosta. Ennättipä tulla liikutetuksikin. Täytyi toisen nyt arkista
kieltä haastaa:
— Älähän tuosta murennu... Parempi jos nauraisit. "Lähteäppä leikkiin
herrain kelkkaan ja kilkkusille, niin saattaa sitä tulla hyvinkin
porokello perinnöksi." Niin se käypi sinunkin, ellei jo ole käynyt?...
Stiina kysyi nyrpeänä:
— Kuinka se paremmin sinun sitten?
Miehevä mökin emäntä vastasi:
— Vielä kerron... Tässä kun asuin pappilan pieluksilla, ja siellä
piikana pulleana ja pyöreenä pyörähtelin, niin nyppäili joskus rovasti,
jos rovastin poikakin. Kyntensä poltti tosin ukko, mutta poika oli
ovelampi. Koukut ja paulat olivat hänellä moninaiset... Seurasi näet
aika, että hekkausi poika pikkarainen, rovasti kolmas... Ukon poika nyt
pitäjässämme paraillaan pääpyhimyksenä. Saarnaa sunnuntaisin pahoille
ihmisille parannusta.
— No sen verran hän oli sentään mies, että penskan otti pappilan
ruokiin. Käskyläisenä ja hevoskyörttinä hoiti jo rengin virkaa.
Ukko itse on kuulemma sanonut: Kun aika hautaliinista jättää, saapi
nuorimies mökin, rautalapion ja teräskangen. Pitäjän leipiin lupailee
miehen loppuijäkseen laittaa... Mutta kynnelläänkään ei mokoma nypännyt
kun poikaa yksin ruokin, kasvatin ja hoivailin. Tästä kiellän sinua
kumminkin mitään puhumasta, muutoin saattaa mennä se, mistä tässä
elossa kiinni riipun. Sitten hän jatkoi edelleen:
— Niinpä niin. Asiasi on ehkä hieman samaan nuottiin. Kassu kuuluu
päälle päätteeksi päälahtareihin ja perustaa kai hyvin vähän punikin
tyttärestä.
Stiina uskalsi vastaan:
— Älä sano niin. Enää ei ole...
— Höpsis!... Eikö ole lahtari?... Hän, joka rajavaaralaiset häpeällä
teurasti. Ei edes rehdissä taistelussa, vaan salakavalasti kyttänä
kurkki. Tehtyä ei tekemättömäksi tehdä.
Stiinakin jo huokaili siihen:
— Oi minua, että olenkin uskonut!... Kassu kumminkin on sanonut
miehevästi... Ja minä uskon!... Minä rakastan häntä, niin tulisesti
rakastan!... Sama se, huolikoon minusta tahi ei!... Olkoon ollut
minkälainen tahansa, mutta nyt ei enempi ole. Olkoonpa toisen omanakin
tahi yksin... Hyljätyn sydämessä vaan voi ajatus olla ainoa.
— Voi hyvä serkkuseni!... Olethan ihan kuin lapsi! Neuvoisin toki
olemaan onnellinen pienessä. Niinhän minäkin olen. Onneni aika oli
ja meni, eikä palaja koskaan. Lyhyt se oli, mutta tuima ja tulinen.
Sitten se sammui. Ja minä en mieti mitään. Se oli sitä aikaa. Ja minä
olen vahingosta viisastunut. Miehen minä nyt tiedän. Minä tunnen sen
ketuksi. Kettuja on nuoria ja vanhoja. Syytä kumminkaan ei saa puoleksi
panematta... Kokemuksen kultajyväset varisevat ani harvojen helmaan
muulloin kuin liian myöhään.
— — —
Korsu piirtyi hämärästi pimeäseinäisenä.
Pahnoilla makaavan hengitys oli tasaista ja koneellista. Se ei
taajentunut, ei harvennut. Tytöt kysyivät:
— Pelkääkö täti kuolleita?
Tämä vastasi:
— Pelkäänkö minä... kuoppakontion apuri, ruumiita?... Onpas sekin
kysymys. Syyspimeillä illoilla kun olen tullut kartanosta kotiin
ja kun on pitäjällä pistäytynyt murehen musta vieras, mutta meille
potkaissut "ansion-onni", kuten ukko itse mukaa sanoa. Toisinaan on
pari, toisinaan kolmekin vainajata odottamassa leposijan laatimista...
Niin, ja kun on ollut kiire ulkotöillä ja lauantaiyönä pyhää vastaan,
olemme haudan pistäneet auki. Tila on aina ollut valmiina tuonelan
tulokkaille...
Siinä puhellessa kuului jotakin ulkoa. Mitä se oli? Sitä ei toisillensa
sanoiksi selittänyt. Kukin heistä hiipi koloonsa. Enempää ei ääniä
kuulunut ja taistelukin oli laannut. Jopa urkkivat uudestaan. Ja ukon
jälet olivat hävinneet myrskyn peittoon. Yötaivas seentyi. Tähdet
kimaltelivat. Aamuyön pakkanen nipisteli. Siellä ja täällä vielä
pilven pehmoinen pöykky purjehti hämärillä rantamillä. Selkeneviä
ääniä ja klikkauksia antoi peltotöyränteen alta. Ne olivat voihkaavia
valituksia ja selviä ihmisääniä. Jäisellä tantereella anoi joku
puoliksi tapettu ihminen apua. Ylhäältä taivaan tähdiltäkin tuo onneton
anoi. Maankamaralla tässä oli ihminen tullut teuraaksi, jolla ei ollut
auttajata.
Kuka yölliset äänet kuuli, puisti ytimiin asti...
Korsun ovi sulkeutui visusti... Pian kumminkin sen jälkeen heissä
jokaisessa paloi innostava rohkeus. Kolme karaistua tiaista kietoi
viitat yllensä ja painui ukon tavoin ulos.
20.