Yö pimeni.
Myrskytuuli tempoili koivikossa.
Havumetsä vaikeroi ja huokui raskaasti.
Pitkään ja yhtämittaisesti nuohosi nokimusta tuuli. Paksummatkin puut
huojuilivat harvaan ja kankeasti. Pienemmät ja vartevammat nuokkuivat
nöyrinä. Mutta oksat ja varvut pieksivät ja vihelsivät. Niitä riipi
villi viima... Kuutamon kansi peittyi mustiin lentäviin kuontuviin...
Hajallinen avaruuden höyrymassa kulki lounaalta yhtämittaisena ruuhkana
koilliseen. Niinkuin keväisen kosken jääpeitteinen kansi kuohui ja
kasaantui summiksi siellä ja täällä.
Tapulin korkea huippu ja kirkontornin kimalteinen risti yksin seisoivat
kankeasti ja itsepäisesti paikoillaan. Vinkuileva rautaviiri kieppuili
kuolleiden kappelin katolla... Hetki hetkellä nousi tuulen voima.
Näytti siltä kuin luontokin valmistuisi tässä ihmisten yhteiseen
myllerrykseen. Metallisia herran huoneen kattokouruja kolisteli myrsky
ja viskeli sinne tänne. Kellotornin luukut tempautuivat täydellä
voimalla vuoroon auki, vuoroon kiinni. Tornin huipussa paiskasi ilman
paine tervaluukun apposten auki, repi sen saranoiltansa ja lennätti
paukkeella sakastin seinää vastaan. Yöllisessä myrskyssä tämä jykevä
rakennus sukelsi esiin suunnattomana haahmona osottaakseen rauhan
tyyssijan arvokkuutta. Jumalien huone ikäänkuin elävöityi uhmaan ja
mahtavuuteensa.
Oliko tämä maanpäällinen majansa sitten tuonut rauhan ihmisten
keskuuteen, vai turhaanko se temppeli tähän oli tehty?... Ainakaan
tällä erää sen mahtavuus ei herättänyt vähääkään huomiota. Rakkauden
rakentaminen sillä aatteella oli ammoin ollut osviittana, mutta
vihaan se tällä tantereella päätyi. Vai turhaanko koko itämainen
huusholli tässä?... Turhaanko natsarealaisen puusepän pojan opit olivat
menneet?... Vain vuostuhantinen vaivako kaiken sen polvistumisen
eestä, eestä ristin ja pyhimysten, niin että kivipaadetkin kuluivat
puhki... Ah kaikkea tätä turhuutta, johon unhoon uponneet miljoonaiset
kansanjoukot ja paljoudet syöksyivät. Olivatko onnettomat kohonneet
ylös surkeudestansa?... Missä huokausten vastaanotto? Missä
avunhuutojen kuulija? Missä etsitty suuruus?... Missä rukousten summa,
jotka hartaudella helminauhojen tarkkuudella laskettiin ja muistoon
merkittiin?... Mihin vaipuneet profeetat, erakkopyhimykset, luostarit
ja synnagogat?... Missä veisut, messut, alttarit ja pyhät savut?...
Mitä varten virsikirjat, testamentit, raamatut, tuntilasit, siprat ja
saarnatuolit, sillä perkelehän yhä yltyneempänä häärää ja hallitsee!
Tässä se jykevänä seisoo herran huone hämäläisellä tantereella!...
Mutta missä on rakkaus?... Missä rauhan evankeljumi?...
Siveyssaarnaajat, uskonnon tukipylväät sen omaksi yksilöedukseen ovat
uhonneet. Uskonnosta sotapatterit, linnakkeet ja suojamuurit itselleen
luoneet. Pakkokeinoin nyt kansaa kahlehtivat ja hallitsevat. Vain
yksilöiden onnen rakensivat, ei kaikkien. Synnissä itse rypeneet,
mutta "siveyttä" muille tyrkyttäneet. Kaitselmuksen kansaahan ristin
mukana kulkeneiden piti oleman, ei pakanoita ja orpojen osilla
eläjiä... Rauhan ja rakkauden siemenen sijasta kytikin sinne verinen
veljesviha... viha katkera ja kiukku lauhtumatoin. Vääryys ja riisto,
intohimot ja itsekkyys esimerkkinä ylimystön, pappien ja saarnamiesten.
"Jumalan siunaus" seurasi pyyteitä, köyhyyttä kirous ja kammo...
Enkelin asunnoiksi rakentuivat rikkaiden suojat... Mutta perkeleen
selittivät peuhaavan matalien majain kurkihirren alla.
Paha ja hyvä vaihtoivat väriä. Oveluus ulkomuotoa ja kettu karvaa.
Turha vaiva ja kuvittelu näitten kahden ruhtinn sovituksesta.
Turha on ollut saarna... Turha sakramentti... Turha sallimukseen usko...
* * * * *
Mutta katsokaamme taistelua.
Valkoinen vainolainen, yksilöpyyteen edustaja kiirehti päämäärään.
Vallottajat tahtoivat viimeisen rajavaaralaisen siepata vangiksi. Otus
tuli pistää elävänä tällä erää säkkiin... Oivallettiin ilonpidon ylinnä
olevan silloin Hämeen punikin peijäisissä. Olihan välttämätöntä Suomen
"vapaussodan sankareille" herättää henkiin raa'at pakanuuden aikaiset
vaistot. Villi hurmo ja himo piti esi-isien tapaan heimohengessä
herätellä.
Kalmankäry tanssit polttorovioilleen häämöittivät vieläkin Kalevan
korvessa historian takaisilta taustoilta kansallistapoineen,
kivikirveineen, kurikoineen, pronssimiekkoineen ja heimopäälliköineen;
keskiajan inkvisitsioni, kerettiläisyys, noituus, tietäjät ja niiden
piinaus; mestauslavat kirkkojen vierustoilla, kaakinpuut ja raippatukit
valtateiden risteyksissä... Olihan loihdittava esiin uudelleen
piikkinuijat ja tappokurikat huilakoissa varsissa räätiköimään ja
listimään ihmispäitä. Lahtari näet kuvitteli olevansa se "Kalevan
sankari" kansansa vapautuksen suuressa sodassa. Sentähden oli käytävä
kaltoin kohdeltun veljen kimppuun. Punikin piti lyödä sorakuoppaan,
tahi muutoin rouheeksi pieksuhihnaa myöten. Kuinkas heistä muutoin
voisi syntyä "sankarihistoriassa" maininta ja mitenkä se voisi jäädä
ikimuistoon jälkimaailmalle? Valkoisen ruusun ritarit piti templattaman
verikevään kunniaksi ikimuistoisiin aikoihin asti, niin että senkin
jälkeen kun ei enää kirjallisuutta eikä kulttuuria tunneta, vieläkin
kulkisi heistä kohu kaukaisuudesta ja verimaininta.
Varsinkin kuohutti Konikorven, Rajavaaran ja Haapaniemen viime päiväin
tapahtumat valkoisen vihan vimmoihinsa. Kosto kamaloitsi. Tuli sutena
hyökätä ja saada sortoon viimeinenkin härkämaan uppiniskaisin jukura.
— — —
Aapo oli rauhallinen.
Hän tiesi täysin arvioida edessä olevat kuumat ja viimeiset hetket.
Hän oli valmiina itse puolestaan kaikkeen, kävi kuinka kävi... Tässä
oli odotus vain ilmotetun tulimerkin antamisesta... Ja kun se oli
vihdoin soilahtanut ja säkeneet siitä sinkosivat myrskyn mukana kauas
vainiolle, oli Aapo heti kieltänyt miehiänsä ampumasta. Valkoiset
juoksivat ahtaissa ketjuissa niin että kohmettunut kantohanki lohkeili
kappaleille. Syvässä lumessa ne etenivät kumminkin hitaasti. Vihollinen
huusi ja hurrasi. Toiset ehdottivat antautumista...
Aapon kolmekymmentäkaksi miestä pysyi hiljaa.
Tämä kummastutti. Se teki hetket sietämättömän salaperäisiksi... Ja kun
Arvid nyt kohotti päätään santakuopalta, näkyi kylästä varmoin askelin
ja pelottomasti juoksevan parvia kaatuneitten lahtareitten tilalle.
Valkoisia oli jo ympärillä. Puolustajat hätäilivät... Silloin kuului
Aapon käskevä komennus:
— Ampukaa toverit!...
Mitä sitten tapahtui ei Arvid myrskyn ulvonnalta saanut selvää.
Yhtenäinen ryske oli alkanut. Tuntuipa kuin puun juuretkin
kiskottaisiin maasta. Lumi pölisi ja kirkon korkeat ulkoseinät
kajahtelivat. Kyvytön mies painoi päänsä alas, aseensa vaipui... Mutta
miten olikaan, joku riuhtasi sen häneltä ja alkoi laukoa... Kohinan
keskellä kajahtelivat kiroukset ja karjunta... Joku intohimoinen ja
murhanvimmainen manasi karkeasti siinä minne punikin kuula hänet oli
keskellä aikeitansa kaatanut... Laukaukset ja sekamelska kiihtyivät
myrskyssä. Tuuli tempoi mukaansa päästä lentäneitä lakkeja, oksia,
risuja sekä kirkon vesikouruja. Se lennätti ne korkeuteen ikäänkuin
niitä olisi riemusta ja intohimojen mylläkästä irti päässyt paholainen
rienastellut.
Viimeksi syntynyt meteli ei suivainnut komentosanojen kuulemista.
Jokainen toimi oman vaistonsa viittauksista... Ja kun Arvid uskalsi
avata silmänsä näki hän miten mustat varjot viskautuivat vasten
leimahtaneita tulenkielekkeitä... miten osa päällekarkaajista jo
horjuili. Toiset kaatuivat niskoillensa. Vastakkaiset puolet likenivät
juosten. Yhteenotossa ei enää ammuttu, vaan lyötiin suunnattomasti
kalskahtavilla kalvoilla. Ulompien avuksi saapui uusia. Pimeässä he
suinpäin iskivät edestään omat miehensä... Arvid ei enää uskaltanut
katsoa. Niinkuin laineet näyttivät Aapon miehet pirstoutuvan
kivikkorannan raviin... Mutta vihurit kävivät valkoisina ja kiisivät
arovarsan lailla niin että äänet kaikkonivat kuten otuksen ajossa
äyränteen alle.
— — —
Eilis päivän aikana ja sen edellisenä oli oltu monissa kahakoissa.
Haapaniemeen hyökkäyksensä pelastivat silloin monet toverinsa
kuolemasta. Taistelusta taisteluun paloi hänellä vain yhäti mieli.
Kun tästä oli päässyt teki mieli jo toiseen. Väsymätön mies himoitsi
saada iskeä omaistensa ja kärsineiden onnettomien puolesta. Keinoja
valitsematta karkasi hän päälle. Hänen suunnaton rohkeutensa pelasti
hänet täällä ja tuolla. Toisinaan sentään harkitsi tarkoin ja vasta
sen jälkeen toimi oivallisesti. Tiensä tahtoi hän raivata mustaan
tulevaisuuteen niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Pelon ja
epätoivon keskeen upposi ajatus, uursi itsepintaisesti uomansa tuli
mitä tuli... Mutta kuta edemmäksi hän tuohon kadotuksen korpeen painui,
sitä jylhemmiksi kävivät tien ohet ja sitä vaarallisemmat kohtalot
asettuivat väijyksiin... Askel askeleelta, virsta virstalta ja taipale
taipaleelta tuli matka tukalammaksi... Mutta kuten tien ja suunnan
raivaaja astui hän uljaasti ja pelottomasti eteenpäin. Hän tahtoi
murtaa sitä mitä tähän asti ei oltu uskallettu... Aseen isku asetta
vastaan oli tehoisin tapa ja määrä. Viha vihaa, kosto kostoa vastaan
oli proletaarin ainoa ehto ja voiton toivo. Vain iskentää, tulista ja
tuimaa ymmärsivät orjuuttajat.
Niinpä kun hetkellä, jolloin valkoinen veikko jo kaiken katsoi
voitonvarmuudeksi, sekä että verileikki oli päättynyt tähän se luulo
kääntyi vielä kerran erheeksi. _Uroolle punaiselle tuli vielä kerran
tilaisuus jakaa ryysyarmeijan rippeiltä valkoisille iskuja... Nyt
ei käyty huutokauppaa torilla lumpuista!... Ei!... Nyt tuli maan
kalleimmasta kullasta, jokaiselle multiin menevällä punaisella, ostaa
niin monta valkohurtan henkeä kuin mahdollista. Vapauden viime soihtu
ja tulen luikkaava liekki vaati veroa... vaati verta, vaati ruutia,
miehuutta, tuhkaa ja armotonta päällekäyntiä..._
Tuulen alta nousi apu... Nousi hetkellinen helpotuksan tuoja. Sieltä
ponnisti pieni sankarijoukko... Muron mustan murjomat miehet kävivät
vaaniskellen kahakoimaan. Pelkäämättä ne kävivät päin taistoa ilveksinä
yrmästellen. Kuulatuisku ei niitä säikyttänyt, eikä myrskyn myrisevä
ryöppy. Jäähileessä kuten pedon kasvot ja katse kalseana ne kävivät
lahtareiden kimppuun... Kuusela se siellä selän takaa aikoi vielä
vastustaa vihollista...
Hämmästyikö tämä?...
Säikkyikö vainolainen?... Väistyikö rantatörmän takaa, vai saiko uutta
tekemistä?
Arvid näki ihmeekseen Aapon vielä elävän, sekä kuuli hänen huutelevan
kokoon poikiansa... viimeistä kourallistaan kokosi. Ja uskollinen
Oskarikin meni ja tuli pelottomasti. Nyt hän toi taasen tietoa valkean
ratsujoukon saapumisesta:
— Tuokio vain ja he ovat tässä! Jääkäreitä myös teräksen harmaissa
univormuissansa!
Pojan tuoma tieto nosti uhmaa, enemmän ylpistystä kuin pelkoa
miekkosiin. "Talon kunnia. Kuta komiampi vieras sitä komiampi kosti."
Eihän tässä puupennosilla toinenkaan peliin käynyt. Asian ja aatteen
puolesta oli tässä yritys. Hinnasta korkeimmasta suoritettiin tekoa
pyhintä... Eihän tämä toki ollut torikauppakoju, ei petlareiden lafka,
ei kesunenäisen juuttaan narikka! Ei!... Kommunaardein on aate ja työ,
vaikka vaisto luonnonlasten. Sitä työtä suoritti nyt huimin ottein
korven känsäkourainen kansa... Jukuri mieleltä sekä toimeltansa, ei
häilyvä huiskuheinä eikä kuvainkumartaja.
Teeriharju raivasi tänne tiensä. Hevoset laukotti suojaan kellotornin
seinustalle.
Iskuja oli siinä jaettu juuri kummallekin. Valkoista miestä jos
punaistakin makasi maassa. Kyllikseen olivat kylpeneet. Mutta vielä
toki kahakoitiin siellä ja täällä. Vaan ken hevoset huomasi pyrki
sinne. Konttaamalla saapui sinne Aapon joukon jäännöksistä vain ani
harva. Kaatuneet olivat tuossa jo rauhaan päässeet. Vielä nousi sentään
siellä ja täällä nietoksista pää, nousi apua anova käsi. Mutta kenpä
niitä jouti huomaamaan?... Katarina huomasi ja sääli, mutta ei voinut
auttaa... Kaikki täytyi jättää. Ja kun taasen kuulat viillettivät
vinhasti ja vinkuen ja kun myrsky jälleen ulvahteli ja kun kenttä
peittyi uuteen ryöppyyn, niin vaikka katsoit minne tahansa, niin
kaikkialla makasi lumipöykkyjen pieluksilla miestä... Veri vuosi...
Kuului pyyntöjä, kuului vaimeneva valituskin... mutta ei voihketta.
Apua, auttajata turhaan vuotat. Katarina yksin hääri. Hän juoksi sinne,
juoksi tänne auttamaan rekiin. Mutta miestä ei missään...
Arvid yksin istui toimettomana hiekkakuopallansa. Tämä mies oli nyt
kyvytön kaikkeen. Tylsänä ja tehottomana hän katsoi temmellystä. Hän
katsoi sitä tyynenä kuin konsaan olisi ollut rauhan töissä. Taistelun
pyörteissä oli hän katsein seurannut miestä, vain yhtä ainoata tuolla
joukon keskellä. Ja kun hänet hämäryys ja tuisku, huudot ja sekamelska
peittivät, niin jopa hyppäsi pystyyn ja juoksi joutuin sinne missä
tuholaisen joukko horjui, hoippui ja iski.
Ja mitä hän siellä näki kun sinne tien itselleen oli raivannut ja
monien muiden kera oli apua tuonut tuimaan tarpeeseen?... Hän työnsi
teuhaajat sivuun, iski ja löi ja koppasi kuolleiden keskeltä Aapon
kainaloonsa. Yhtä suoraa hän kantoi Aapon siitä rekeen tuonne tornin
luokse.
Mutta missä muut?...
Pellolta tuolta töyrään alta kuului uusi kahakka. Tulet kutsuivat
ja käskivät. Kirkkotarhan kiviaidan yli tuli sieltä joku juosten ja
suistuen suinpäin verissään lumeen huusi:
— Toverit!... Tietäkää!... Työ tehty!... Kaikki annettu!...
Muuta ei myrskyn seasta, ei sanoiksi, ei selitykseksi.
— — —
Töyrään alta kuului uusi rynnäkkö, huutoa ja yltyvä meteli.
Aapon miesten viimeinen pieni parvi valmistui siellä valkoisille
vastaan panemaan. Kuusela oli ottanut johdon. Komentajan ääni jäi tulen
tuimassa pyörteessä selittämättömäksi miehistölle. Myrsky meurasi ja
mylvi. Lumikuontuvat lensivät ilmassa vaakasuoraan suuntaan... Mutta
Kuuselan kehoitukset ja huudot kuuluivat likeisimpiin lumihautoihin. He
jatkoivat taistelua innostuksen valtaamina.
Tässä sukeusi joka tapauksessa kiihkeä kamppaus ja kalman leikki.
— — —
Viimeiseen hevoseen saattoi kuulla vielä melun.
Yhtäkkiä loppuivat laukaukset. Lumihaudoista nousivat töyrään alta
rajavaaralaiset vähälukuisina ja tietoisina taistelunsa lopputuloksista
ja tilistä... Jäisellä Hämeen tantereella, myrskyisenä pimeänä yönä
ottivat he muutamissa miehissä vastaan ylivoimaisen vihollisen
viimeisessä taistelussaan. Valkoisesta veljestä viimeinen ote... Ote
valkoisesta kavaltajasta, jolle vastaanotto oli oikealla tavalla tässä
maakunnassa asetettu. Tämä kamasaksan kansanpetturi ja kapitalistisen
riistäjän renki lahtasi ja _hukutti veriin Suomen kansan onnen...
kukisti työteliään rahvaan kumouksen, uudenajan sarastuksen peitti
pilveen._
Raakimuksina riekkuivat villien vaistojensa voimalla nämä pedot.
Mutta vieläkin kerta kuului Kuuselan rohkea huuto:
— _Taisteluun!... Taisteluun pojat... Voitto meidän on!..._
Ja vielä kerta Hämeen hanget punertuivat... Miehet, jotka proletaarien
puolesta olivat taisteluun lähteneet täyttivät työnsä niinkuin täyttää
vakaa, tunnollinen työmies päivän ahertelut korven raivauksessa ja
kannikossa kun aurinko on iltaan ehtinyt.
Öinen myrsky ulvoi... Se itki urhojen ihanaa kuoloa punaisen lipun
puolesta taisteltaessa pohjolan hyisillä hangilla.
19.