Tämä ei ollut unta... Mutta kuollut, kuollutko?... Kuka siihen vastasi?
Hän nousi kellotorniin hitaasti päättäen ottaa selvää vihollisesta.
Mutta siellä pimeässä jo yski mies. Aapon valpas tähystelijä oli
etsinyt tänne tiensä, sihtaili luukuista ulommaksi ja antoi alas
merkkejä. Tuppisuinen vartija ei sanonut sanaa sinne eikä tänne. Hän
valvoi kuin majakan vahti myrskyisenä, vaarallisena yönä. Kylän takana
näkyi rantaniityllä kaksitoista "kasakkaa." Ratsut lähestyivät harvana
peräittäisenä poikueena. Kirkon ympärillä siellä ja täällä piileksivät
sissijoukon viisikymmentä urosta. Tulet leiskahtelivat milloin sieltä,
milloin täältä. Vihdoin kertoi mies olevansa oriveteläinen. Oli
ollut rautatieaseman valtauksessa mukana. Illan tullen oli pappilan
hietakuopilta karannut viidentoista toverinsa kera kun piiritykseen
joutuivat. Hän kertoi myöskin vainajista ja haavoittuneista, joita
valkoiset eivät vaivautuneet eroittelemaan.
Alas riensi tähystäjä ilmaisemaan uuden vaaran.
Aapo vastasi rauhoittavasti;
— Antaapa heidän nyt kokoontua, sittenpähän on suurempi saalis.
— — —
Arvid ei ollut ollenkaan taistelukykyinen.
Hän ei voinut ottaa osaa kahakkaan... Pyssy roikkui selässä enemmän
muodon kuin ammunnan vuoksi. Niinpä hiisaili hän omille teilleen
kiviaidan kulman yli. Vainajien tarhan paksun suojuksen takana
seisoskeli ja lymysi. Kierteli ja kaarteli rautaristien lomitse siellä
ja täällä... Kimakat kuulat raksahtelivat risteihin ja moni metalli
soitti suruisesti lyhyen kuolinvirren. Toisinaan roikui yhteislaukaus
kirkon seinustoihin ja pakeni jälleen kiidättävänä yön ulapoiden yli
kumottavalle vaaran laelle...
Jotakin mies täältä etsi. Vai uhallako kuoleman keskellä kulki?
Siinäpä se olikin. Tuoresmultainen joukkohauta. Vielä lumesta puhdas ja
vasta lapioituna tämän päivän työltä. Yökapera oli kyllä kangistanut
sannan. Vielä vasemmalla siinä oli umpeen luotu kumpu. Kummun
keskelle oli laskettu kuivunut ruusu... Oliko se rakkaimman viimeisin
hyvästijättö?... Kuten tämä kukkakin oli murtunut, niin oli se mieskin
tässä vierellä. Tuonelan tarhurina hän unelmoi ja urkki. Mutta manalan
aidan ulkopuolella mana itse mittaili mustaa kuolinpalttinaa monelle
vainon ja vihan vainiolla kiivastelevalle...
Kirkon taustalla, idän puolella puolenkymmenen askeleen päässä piirtyi
rautainen risti. Tämän ristin hän tunsi rakkaimmaksi muita. Se oli
ainoa muisto jota poika saattoi muistaa isästänsä.
Yhdeksän vuotiaana oli Arvid seisonut tässä äyräällä. Hän muisti mustan
miesjoukon juhlavaatteissansa. Paksu ja pönäkkä oli pastori, kahiseva
kappa oli hänen harteillansa. Kultaristinen kirja kädessä... Mies
niin pyhä, niin pyhä kuin taivaasta vain voi tulla. Pappi oli paljon
ja outoa puhunut... Se talvinen tammisunnuntai, se sunnuntai puisti
mieltä. Kuinka koleana ja kylmänä se oli mieleen painunut. Vihurin
vilu oli silloin pientä poikaa puistattanut, mutta enemmän puistatti
pöyre kuin ikävä. Tarkoin muisti Arvid miten känsätöin käsi "siunatun
mullan" lapion otti... Ja vaikka suntio ja kirkonmies kuinka olivat
kummun kukkuran höystäneet, pienensi pappi itse multaa mieleisekseen.
Kumahti kerran, kumahi toisen ja kolmannenkin alasviskattu multa.
Putoilivat juhlallisesti multamajan iskut, putoilivat sanat korkeuden.
Ja miekkoinen mies oli näin vihitty pois manan omaksi... Sanat: "Maasta
sinä olet tullut...", tuntuivat pojasta pahalta. Kuin teeskenneltyä
siinä soinnahti. Miksi multaa isän rinnoille ei viskattu vapaasti,
vailla prameutta... Tämä eron hetki isästä ei pojan mielestä lähtenyt
ilmoisna ikänä. Kuin viileä viitta oli se jäänyt vainajan ja hänen
ainokaisen lapsensa hentoon mieleen ja murtuneeseen murheeseensa.
Silloisen hetken eli nuori mies nyt yhtä elävänä edessänsä. Eli
niinkuin poikasena kauan sitten. Samat aatoksetkin palautuivat
raikkaina. Lapsuusajan muistot ne nytkin vielä elivät ehona. Liekö
siihen syynä sekin, että nuori mies itse asteli nyt hyvin läheltä manan
mustaa rantaa, kohti unhoitusten usvaa, kunne urohot kulkevat... Siksi
isän muisto saakoon hetken ainoastaan viimeisimmän.
Mies otti muutaman askeleen luokse tumman rautaristin. Hän katsoi
kultakirjotusta kuutamossa hetken, kunnes hiljaa kumartui hänen päänsä.
Otsa koski valurautaa. Sanat virin vienon kera tuskin kuuluivat:
— Lepäävät luusi tässä, isä... Vain muisto sinusta enää elää minulla
muassani. Maailmassa missä mittailenkin, säilyy utuinen suhde sinuun
sielussani... Vierellesi oli minulla varhain haluni, kuten sinua
kauloin lepohetkilläsi kodinpäivätössä... Kunpa työni suuren saisin
suoritetuksi...
Tuokion olivat vaiti taistelijatkin... Mutta uusi elämä ja viha virisi
yötähden kera syttymään. Vinhuilivat kuulat ja kaukaa lensi lyijy
malmirautaan. Soitti hetken sammuneen. Jopa sinne ylös sinkkikattoonkin
napsahtelivat luikun luodit. Ja sälöiksi lensi ikkunakin. Jääpuikot
putoilivat räystäsrännilöihin...
Heräsi aatoksista mies.
Näki naisen varjon katoavan kalmistosta. Aidan yli ehti kuusten
tummaan... Mitä tämä merkitsi?... Ja mitä sota, mitä elämässä
ihmisjahti?...
— — —
Miehet makasivat lumihaudoissa.
Arvidkin muiden mukana latasi ja ampui.
Taajaan tuikahtelivat pimeydessä vihollisen lieskat. Ja kuta
tiuhemmaksi illan hämäryys tuli, sitä kirkkaammaksi ja taajemmaksi
leimahtelivat sodan liekit. Tulia syttyi uusia siellä missä niitä
ei ennen oltu odotettu. Tämä johti Arvidin ajattelemaan: Ehkä Aapo
on laskuissansa erehtynyt... Miksi hän on pimeän saapumista alkanut
odottaa?... Ehkä sentään tarkoituksella, peräytymisien suojaksi...
Mutta nyt se oli katkaistu. Ja kun aluetta tarkasti, huomasi todella
sekä kylän että Haapaniemen puolelta vihollisen pahimmin murisevan ja
ärjähtelevän.
Eihän tässä mikään auttanut. Olivathan Aapon miehet auttamattomasti
saarretut ja tuhoon tuomitut. Eipä enää tahtonut olla suuntaa mistä
vaara ei uhkaisi. Onneksi kumminkin oli miehistölle jaettu panokset
lopullisesti. Sentähden nämäkin pysyivät tyyninä ja kaivautuivat
verkkaan yhä syvemmälle. Lumen alla kuopassa oli sentään kuin
kotonaan. Ja sitä paitsi, heillä oli täydellinen luottamus Aapon
johdon oivallisuuteen. Osa kumminkin heistä tarttui viimeiseen keinoon
ja vetäytyi avoimeitä peltotöyryltä hautausmaan kiviaidan suojaan.
Metsän puolella, missä sijaitsivat syvät santakuopat, oleskeli Aapo
enimmät ajat harvasainaisena. Hänen sotapolullansa olivat ainoastaan
hänen omat kokemuksensa opetusta antaneet. Onni kuulankarttamisessa
asui uroksella. Mitään sotaa ei tämä oikeastaan ollut, paremminkin se
ihmismetsästystä muistutti. Ja taasen mitä otuksien ajoon ja etsintään
tulee, niin eipä siihen miestä maineen kuuluvilta toista tietty.
Arvokkuus suvun miesten asettui ammoin jo piirteille. Rajavaaralaisten
viimeinen juurakko tässä eli ja taisteli... Kuinka hänen sitten käy.
Voiko uurtaa uransa sinne minkä edessä muut olivat kaatuneet? Voiko
taantumuksen kolkkoon ja mustaan korpeen puhkaista linjan, josta
jälissänsä tulevat taivaltaisivat? Tahi kaatuuko sankarina ja aatteensa
uhrina, kuten isä ja veikot?... Siihen vastainen hetki antaa selvän.
Vakaa mies kutsui Arvidin luokseen ja sanoi:
— Nyt on meillä vain yksi keino... Ja mikä se keino oli, sitä
ei uroskaan kiirehtänyt ilmaisemaan. Eipä toinenkaan uskaltanut
tiedustella. Olihan hän sanomattomasti säikkynyt, kärsinyt ja koeteltu.
Se heikensi miestä tällä hetkellä. Toista oli Aapon rautainen kyky ja
tarmo Arvidin pehmoisen suvaitsevaisuuden rinnalla. Ja mikä se keino
sitten oli, jäi toiseltakin selittämättä, sillä uudet ryöppynä tulevat
kysymykset veivät sanat suusta.
— — —
Santakuopan jokaisella äärellä tuoksahteli isänmaan ruskea multa.
Kuopan jyrkät seinät paljastuivat lumettomina. Vasta vedetty suunnaton
määrä hiekkaa oli kuopertanut korkealta jäätyneen maanpinnan alta
ontoksi, niin että pystyssä olevat puut juurineen töröttivät kuin
tyhjyydessä. Äyrään päältä pistäikse pitkäksi räystääksi närepensaan
juurinen heula. Tämän katoksen alla, tasoitetulla hietikolla oli
kahdeksan haavoittunutta pitkin pituuttaan. Yhdeksäs toki istui ja
katseli jalkaansa. Mutta kymmenes yritti itse vielä astuskella kantaen
molempia käsiänsä kaulassansa kääreessä.
Kaikki haavoittuneet vaikenivat. Loikovan vastatuodun luona hääri
Katarina kääreilleen kiireisesti. Tämä potilas vaikersi pidätetysti.
Hänen kuulumattomat sanansa kokivat selittää kovaa koskemista.
Sidetarpeet olivat loppuneet, mutta reipas nainen repi päältään
valkoisen puvun. Ja kun se oli käytetty loppuun, riisui löysän röijyn
samaan tarkoitukseen ja pukeusi tilalle miehen sarkatakkiin... Sen
jälkeen Katarina kiihtyneenä tuli Aapon luokse, jolle likeltä kuiski:
— Onko mitään toivomisen varaa?...
Mitään ei puhuteltu vastannut... Vaiteliaisuuden tähden hän sitä
suuremmalla syyllä pyysi asetta:
— Tarvitseehan tässä kumminkin pitää puoliansa... Hetken vaiti olon
jälkeen hän jatkoi:
— Haapaniemen isäntä on haavoittunut. Hän vast'ikään kertoi sen
pahanhengen irtipääsystä. Sanoi että oviloikkari oli hampain kalvanut
herransa kalvosimista hihnat poikki... Aapo kääntyi äkkiä Arvidin
puoleen:
— Sanoinhan minä, ettei sudesta ole säästettäväksi! Ja sinä mies
muutoinkin olet menettänyt koko kurssin, tahi sitten sotauralle et
ole ollutkaan. Lampaita sinun olisi pitänyt paimentaa!... Siinä sitä
nyt sitten taasen ollaan. Jos käsiinsä joudumme, nylkee hän meidät
elävältä... Vaikka oli siinä minunkin syytäni. Haluni oli näet
kuulustella miten Rajavaaran ukkoa piinasi. Miten häntä kestitsivät
kotonani.
Arvid ei kyennyt vastaamaan.
Melske yltyi ympärillä. Mutta jotakin hänellä olisi ollut
puolustelemista. Eihän kannattanut sanoja tuhlata. Aapohan veriselle
miehelle määräsi kuolemantuomion, vaan Arvid sen silloin ehkäisi. Tämä
suututti ensinmainittua. Nytpä toinenkin katui että ollenkaan oli
sekaantunut niihin asioihin...
— Väli meistä muista, hän sanoi... mutta Haapaniemi. Mies makaa nyt
siellä santakuopalla pakoon pääsemättä.
Katarina oli isännän kuullut kertovan seikkailusta sammalladolla ja
sen jälkeen haavoittunut halusi asetta vieläkin itselleen... Mitään
virkkaamatta veti Arvid takataskuistansa kaksi täysipanoista asetta,
jotka ojensi molemmat Katarinalle sekä sanoi:
— Kas tässä... Toinen antakaa ukolle... Nämä molemmat ovat tuomarilta
kotoisin, riisuttu taskuista verisen miehen...
Sitäpä Katarina kummasteli:
— Ihkasten omani on tämä toinen. Kirjoituslaatikostani kurja
päällikkö... ma arvaan, on sen ottanut... No hyvä!... Tuttu tämä
mulle... Tulkoonpas nytkin konna!... Keskusteli sitten Martasta
jotakin. Vaan nimen mainintakin iski murheen mieheen. Alakuloiseksi
asettui Arvid... Eipä tässä sanoneet sanaa muutkaan... eivät sanoneet
sinne eikä tänne... Tähystäjä tuli juosten:
— Vihollinen on paljon edennyt. Mitä teemme vainiolla. Siellä
horjutaan!...
Saapui toinenkin tarkastelija kirkon luota kappelista ja toi tiedon:
— Meitä lähestyy neljä kuormaa... Ovatkohan apuun pyrkimässä, vaiko
tulta toisten kanssa tuomaan tulevat?
Aapo kuuli valkoisten julkeasta keskustelusta ketjuissa. He olivat
avoimesti huudelleet yhteisestä edentymisestä. Ja siitä että käyvät
rynnäkköön valomerkin saatuansa. Tätä seikkaa hän ajatteli, mietti.
Neuvotteli lyhyesti ja sanoi sitten:
— Käsky viekää ketjuun vainiolle: apua antakaa tänne tulijoille jos
huomaatte heidät tovereiksi, mutta tulta, jos tuholaisina tulevat.
Sovitusta määrätehtävästä annettiin lopullinen ohje. Kymmenen miestä
asettui kirkon kiviaidalle selkäpuolta vartioimaan...
Tämän puheen olivat kuulleet myöskin haavottuneet. Ne hätäilivät ja
hämmästelivät. Katarinalta jo vaativat aseita. Ja siinä ei muuta
neuvoksi ollut kuin antaa. Reestä tuolta se itse kullekin lennätettiin.
Ken kontalleen kykeni ja tähtäimelle ylettyi se miehuudella hengen
puolustukseen aikoi käydä.
— — —
Iltapimeällä Pylväistön karjapiika toi Aapolle jonkun tiedon. Kun ei
sopinut sitä kysyä muilta, eikä vääräksikään arvella tainnut, niin
silleen jätti. Ja Arvidin keskusteluun virkko äskeiseen:
— Ja mitä sinä tahdoitkaan sanoa?
— Että kokonaan tunnen itseni kyvyttömäksi...
— Hitto tässä tiesi onko sitä kykyä kuinka paljon kenelläkään. Äsken
sinua syytin tuomarin tuon irtipäästämisestä. Nyt kumminkin tunnen
itseni yhtä syylliseksi. Pääasia on siinä, että kaikki pysyisivät
loppuun asti rohkeina ja miehuullisina. Tästä näkyy kehittyvän
viimeisin kahakoistani... Katarina kuuli keskustelun ja mumisi siteitä
kääriessään:
— Verraton mies... Eilen pelastit itsesi, tänään meidät, mutta nyt
menetätte sekä meidät että itsenne. Aapo vastasi:
— Ei hätää mitään. Vapaina tässä ollaan ja kuollaan. Taistelussa meillä
elämä, taistelussa voitto... Kuinka monta päivää elämme, niin monta
taistelemme... Tähän ei Katarina enää vastannut, ajatteli vain:
— Merkillinen on tuo mies... Merkillinen...
Aapo käänsi keskustelun Pylväistön Stiinaan:
— Kuka teistä tuntee tuon naisen?... Kenties! minä itse parhaiten. Jo
Vilppulassa hänet tunsin. Kolme kuuta sitten sattui tiemme tuonne.
Tiedän senkin, että hän sekä Kassu mielipiteensä muutti. Siitä
on meille todisteet. Vapauttivathan minut ja Ollin pyykkituvasta
vankeudesta juuri hiukkaa ennen. Jämsän Iso-Lukkarin ja Saaren
Jallun uhrikseen saivat. Ja sitten Mäkisen (Kummin Jussin) jälkeemme
lähettivät... Tapausta todistavat vielä ne paperit, jotka Stiina ja
Mandi Ristijärven esikuntaan toivat... Kumminkin se on epäilyttävää,
etteivät nyt lahtarit tuota naista ole vanginneet.
Vaitiolon jälkeen tajusi Arvid mistä Aapo haasteli. Hän tunsi Stiinan,
kuuli Mandista mainittavan... Miten lie? Nyt hänellekin muistui mieleen
äsken nähty naisen varjo hautausmaalla. Tavattomasti muistutti se
Mandia. Sama ryhti ja ilme kuin silloin, milloin viime hetkellä tiedot
tuotiin punaiseen esikuntaan... Olipa vähällä huudahtaa aatoksen ilmi,
mutta malttoi miehevän Aapon eessä lausua lapsellisuuksia. Pikemmin
käänsi puheen ja ajatuksen Stiinaan:
— Ehkäpä heillä on oma tarketuksensa?...
Katarinakin lisäsi:
— Etteivät ole valkoiset kiinni ottaneet näitä naisia on ymmärrettävä
siten, että heitä ei ole onnistuttu saada.
Oskari saapui.
Hän ryömi kuin varjo mustassa kuusikossa. Matalana hiihti ja ketterästi
toi sanan Aapolle saapuneista. Hän se kertoi heti Stiinasta,
Kuuselasta, Robertista ja Teeriharjusta, karanneesta "oikeuden"
kirjurista. Vielä ilmoitti pikaisesta vihollisen toiminnasta,
kirkkoaidasta ja hyökkäyksestä... Aapo ei joutanut kyselemään, järjesti
saapuneet avuksi, peräännytti vainiolta pojat kiviaitaukselle.
Lähteissänsä Oskari näki Arvidin painuvan hiekkakuopalle, minne istahti
mietteissään niinkuin ei mitään hätää olisi ollutkaan. Tämä kummastutti
poikaa. Sen tähden hän juoksi hänen luoksensa... Aikoi sanoa jotakin
sedälle, mutta peräytyi takaisin kun huomasi miehen synkät epätoivon
ilmeet. Poika ymmärsi, kuten muutkin, ettei tästä miehestä ole
taistelijaksi.
Tasapainonsa menettänyt Arvid katseli reippaan Oskarin jälkeen, kuinka
tämä keränä pyörähti kuusikkoonsa pakoon vihaista vinkunaa. Vihollisen
kuulat kirahtelivat korvien ohitse. Toisinaan kaukaa ammuttu nikkeli
naukui kiukuissaan sivu, kunnes sattui kohtaamaan puun tahi kirkon
kiviaidan.
Murheen murtama mies istui muiden kera tässä kuoleman kainojen vasamien
keskellä... Tyynenä muodolta sekä toimeltansa. Hänen katseensa viipyi
poistuneessa pojassa... Muisteli... muisteli... Ikäänkuin kerran ennen
olisi hänellä jo ollut samanmoinen kohtaus ja epätoivo yhtäläinen...
Ja kun Arvid jaksoi muistaa, tulikin mieleen pohjoisen rintaman
peräytyminen. Silloinhan tuo pikkusankari perässä hiihti. Ei pakoon
toki, mutta apua ja neuvoa etsimään. Ja kun sen oli saanut, poistui
yhtä innokkaana omille teilleen kuten nytkin.
— — —
Vihollinen pyrki liika rohkeana ja taajoissa riveissä vainiolle.
Hiekkakuopat olivat vaarassa. Mutta pian sieltä leimahti puolikymmentä
panosta yht'aikaa. Maassa makaavien päät kohosivat ottamaan osaa viime
taisteluun. Kuoleman kyinen kylvö oli nyt alkanut...
18.