Aurinko jo oli alentunut.
Vuorten varjot viskautuivat laaksoihin.
Korkeat laet kuvastuivat valaistuksissa yli vainioiden ja
lumilakeuksien. Havumetsien hämäryys tummeni. Illan utuiset autereet
houkuttelivat ja kiehtoivat kapaloonsa metsät, järvet ja kylät.
Iltakujeella kantausi ammunnan raiku suunnattomana ja summaisena
pauheena. Määrättömänä se humisi ja hohkas joka suuntaan.
Taistelut kirkon ympärillä kiihtyivät.
— — —
Arvid oli kiivennyt kaakonpuoleiseen hautausmaan kappeliin vainajien
tarhassa. Kivisen seinän suojassa vainioille ja aavoille selänteille.
Sanomatoin kaipauksensa porotti hänellä saamaan selvää salaperäisestä
kysymyksestä, tapahtumasta kellotornissa. Olihan siellä seikkoja,
joita nyt vasta oivalsi uudestaan ajatella. Se mitä oli selittämättä
jäänyt, tahtoi todistaa todeksi itsellensä. Ettei se ja tämä ollut
ollut unta, vaan tapahtunutta totta. Ajatus oli kerran pyörinyt
kauniin ja saavuttamattoman perässä. Se oli kalleimman ja salaisimman
sopukassa syntynyt... Että siellä todellakin oli ollut hän...
Pienoinen työläistyttö, vaatimaton, puhtoisista puhtoisin. Kuolleiden
kammiossako?... Marttako todella siellä ollut?... Oliko hän ollut
todella kuollut, mutta elävä kumminkin?... Nythän kaikki osottausi
aivan toiseksi. Ajatus toimi epämääräisesti. Rasitus tylsytti tyyten
tunteen terävyyden. Harkita mitään terveesti oli kokonaan mahdotonta.
Kuumeen tavoin kiihottunut hermosto tekaisi käsittämättömiä ja
mahdottomia mielikuvia.
Mutta kellotornin vainajien kappelissa ei häntä ollutkaan, vaikka
olivat muut. Oliko hänet viety?... Onnistuiko Mandi? Oliko sittenkin
elossa, haavoittunutko? Kohmettunut ihminen kenties. Ei!... Se on
mahdotonta. Ajatelmiin ei tullut vastausta.
— — —
Riveissä kuului huutoja.
Arvid tunsi Aapon äänen jo kaukaa. Hän varoitteli matalaan:
— Pojat!... Ampukaa säästeliäästi... Kuulia tulee niukasti. Eikä ole
ollenkaan varmaa saapuuko kuorma perille.
Punakaartilaiset laukoivat harvaan. He nähtävästi tahtoivat tappaa
aikaa. Tähtäilivät kumminkin tarkoin jokaisen laukauksen. Tämä panosten
kulutus herätti uneksuvan miehen haaveista ja unelmoista. Ja kun hän
tapasi Aapon sanoi tämä:
— Valmistelevat lähentymään...
Tätä Arvid ei oikein ymmärtänyt, vaan kysyi:
— Hyökkäyskö olisi edessä?...
— Kyllä se siksi nyt kehittyy... Mutta antaapas lähestyä. Vähemmän
on meillä lumen kanssa rypemistä. Ja kuta lähemmäksi tulevat, sitä
lämpöisempi. Tämän sanottuansa kääntyi urhea päällikkö väkensä puoleen
ja puheli heille jotakin. Arvid ajatteli:
— Kuinka mainio mies... Ei pelkää taistelussa... Ei edes tässä
viimeisessä, ei enempää kuin ensimäisessäkään...
— — —
Aapo oli lähettänyt jo kolmannen hiihtäjän Ilvesvaaralle jääneitä
etsimään. Mutta ketään heistä ei ollut palannut. Kokonaan näiden
kohtalosta riippui itsepintaisen puolustuksen jatkaminen. Jo monasti
kumpusi ajatus julkilausumattomana:
— Eikö sittenkin rintaman mukana etelään, kuin antautua kuoleman
kanssa kilpajuoksuun. Olivathan seikkailut liiaksi uskallettuja. Tämän
ilmilausui Arvid ja jatkoi:
— Vaikka turhaan sitä tässä enää mietiskelen. Oma valinta on oma
vastuu. Aapo vastasi: — Parasta seistä jokaisen paikoillaan...
— Ja mitä tarkotat?...
— Että koska asiat huonolle kannalle menivät, niin joukoille ei muuta
neuvoksi kuin hajota laumoissa metsiin aseiden kanssa. Siellä olisi
oltu kuin pedot. Ja jos näitä petoja olisi pyydystetty, olisivat ne
purreet. Siellä sitä olisi vieläkin voinut iskeä silmää jokaisen kiven
kolosta ja jokaisen pehkon peitosta...
— Ja tapelleet jumaliste!...
— Tapelleet henkeen ja vereen.
Toinen mietti hetken, sanoi:
— Milläs siellä kumminkaan kauan olisimme eläneet?
— Sillä millä nytkin... Koirakuopillehan kuolevat ja vankiloihin
ja leireille. Ja aseet kätketty metsiin. Sieltä sitä "särvintä"
hiukapalaan olisi lohjennut. Pelkäänpä Tampereen rintamaa... Tässä jo
tuoksina käy ja kuuluu, että Hämeen valloitus ratkastaan pohjoisella...
ja kenties koko Suomen... Se kotini ja isäni kohtalo minua kannustaa...
Ainoa suru oli siinä, etteivät pojat aikanansa isälle apua antaneet.
Vaitiolon jälkeen huokaili toinen:
— Niinpä niin, häviötä kohden tässä kuljemme.
Olen pannut kortille kaikkeni... Mitäpä minulla muuta toivoa olisikaan.
Isä ja äiti sekä viisi veikkoa lahtarien uhreina. Koti ja kontu
porona. Koettaa kai tässä pitää sen kuin peukalo heilaa... Tovin takaa
huomautti tähän toteen puheeseen Arvid:
— On sinulla yksi toki jälellä...
— Ja kuka sitten?...
— Mandi...
Taistelijan silmät avautuivat. Hienoinen hymy väreili suupielissä,
mutta mitään vastaamatta käänsi Aapo puheen merkilliseen Haapaniemen
ukkoon. Hädän hetken kun tämä kodissaan aavisti. Sanan oli sattumalta
tuonut. Arvid kuunteli Aapon puhetta ja sen jälkeen aikoi tälle uskoa
salaisuutensa Martasta. Mutta silloin syntyi äkkinäinen häly ja
hämminki. Vihollinen alotti uuden ja kiihkeän "päällepanon." Punaiset
vastasivat samalla mitalla. Tämän kuultuansa sanoi Aapo: — Jo nyt pojat
siellä alkoivat äityä. Polttavat loppuun viimeisetkin panokset...
Tämän jälkeen saivat he selville, että vihollinen oli joko lisääntynyt,
tahi hiipinyt metsän nenään ja pommitti nyt punaisten selkään.
Päälliköt huomasivat tämän kumminkin ajoissa. He lähettivät muutamia
miehistään keskustaan, jossa vallottivat peltojen alapäässä kaiheessa
olevan vihollisen kuorman, mikä töyränteen suojassa pyrki valkoisten
vasemmalle siivelle. Hevonen kaatui ja kuorma joutui punaisille.
Muonakuormassa oli kuulia kaksi laatikollista. Puolet niistä eivät
kumminkaan olleet käyttökuntoisia heidän aseittensa kaliberille.
Saaliista innostuneina työnnettiin valkoinen villakoira haukkumasta
tältä tanhuulta. Ja sen jälkeen kun kuormaa kalastettiin tarkemmin
löytyi sieltä "kärpästen" kaltainen tuliluikku. Miehistä parhaimmalle
ja potrimmalle annettiin ase. Tinalaatikot lyötiin selkään ja
kaatumisen varalta komennettiin reserviin viisi miestä kerralla, jottei
ase jäähtymään joutaisi.
— — —
Tähän hötäkkään palasi Arvidkin kappelin luota.
Hän oli nähnyt uuden vihollisen saapuneen. Pienempiä joukkoja lähestyi
laivalaiturin takaa. Tämä ennusti saartoa myöskin metsän puolelta.
Punikkien pelastustien katkaiseminen oli nyt varma...
— — —
Arvid oli hajamielinen.
Taistelu tuli vallan toisarvoiseksi. Hänellä olivat ajatukset kaukana
taisteluista. Hänen haaveileva luonteensa heräsi kuutamoisena yönä
entistä harhailevammaksi. Yhtämittaa kehkeytyi kysymys:
— Miten on sen laita joka on tuolla tornissa?
Tälle polttavalle kysymykselle saamatta rauhaa eivät kuulien
surinat säikyttäneet, eivät virittäneet voimakkaampaa tunnetta
kuin mikä hänellä itsellään oli sisällään. Mutta se kysymys oli
ratkaisemattomana. Ja selvittämättömänä se hyökkäsi ja yllytti: Mene
torniin ja katso... Ja hän päätti mennä. Matalana ryömien tapulia
kohden onnistui hänen päästä seinustalle. Perustan kivipaadet seinän
alla olivat työnnetyt sivuun. Kaikesta päättäen oli siitä kuljettu.
Siekailematta pujahti hän rottana reikään. Kolkossa alustassa vihelsi
vinkuva veto. Huppupimeässä ja käden kopeloinnissa sukeutui eteen
luukku auki ammattovana. Ilmavirta huokuili sen kautta vuoroin ylös,
vuoroin alas...
Polttavan tunteen karkoittama mies ponnisteli ylös pimeään, kylmään
kuolleiden huoneeseen... Kun hän sinne oli päässyt, asui siellä rauha
ja viileä vaitiolo...
Mutta ulkona tuolla reuhasi rehkivä elämä... Elämä tuima ja kuoleman
taisto... Kylmät hikihelmet kihosivat hänen kulmiltaan, kunnes
jäähtyivät ajatusten ankeuteen. Hänen siinä hapuillessa selveni pian se
seikka, että vainajista sittenkin oli osa poissa... Mutta missä?... Nyt
syntyi tästä kamala ajatus:
— Haudanneetkohan?... Haudanneetkohan elävän ruumiin?!... Mutta sehän
voipi olla typerä ajatus... Se kenties on houretta kiihtyneissä
aivoissa. Tahi kuinka sitten lienee järjen juoksun ja viisauden
rattaiden laita? Hän muisteli moneen kertaan Mandille jotakin
sanoneensa, mutta mitä se oli ollut, sitä hän ei enää selittänyt.
Hänen korvansa alkoivat humista ja soida. Mies tarttui viiltävään
otsaansa molemmin käsin. Kohmeen kylmyys jäyti ohimoita sekä ajatusta.
Aikoessaan laskeutua alas sattui hänen käteensä lattialta kirjanen.
Ajattelematta mitään otti hän tulen, luki tikun lyhyessä valossa:
"Viimeinen tervehdys Arvidille.