Keskellä taisteluiden tuoksinaa humisivat verijuhlat.
Sen jälkeen kun Länkipohjasta valkoiset etenivät etelään, oli
esikunnissa riemu. Joku hämärä ja kalpea huhu kertoi pienistä
punikkijoukoista siellä ja täällä, mitkä metsillä aseista riisumatta
samoilivat. "Tekevät tuhojaan ja häiritsevät rauhaa." Sitä suuremmalla
syyllä oli provokatsioni tehoisinta. Jopa samana päivänä kymmenen
kertaa hälyytettiin sama uutinen. Ja jokainen uusi kerta se oli
toistaan suurempi. Senpä tähden laitettiin pikaisesti valkoisia
joukkoja uhatulle alueelle. Perinpohjainen ajojahti ja nuuskinta
toistui entistäkin tarkemmasti. Eihän enää löytynyt sitä loukkoa,
missä ei valkoinen kyttä ryöminyt. Metsätöllien erakkoasukkaita
kiusattiin kaikista kovimmin. Heidän kimppuunsa käytiin julkeasti.
Heitä piinattiin helvetillisillä keinoilla. Tietoja kiristettiin näiltä
onnettomilta julkisanomattomilla tavoilla. Loukoissa piileskelevät
punikki-lesket kiusattiin kovimmin. Tiukasti tahdottiin tietoja.
Paenneet miehet olisi heidän pitänyt tuoda vaikka kiven alta.
Vanhuksia ja vajaakasvuisia veikkoja ajettiin kuin metsän otuksia,
sillä olivathan he toki "miehiä." Mökkiläisten äitejä piestiin, jopa
kolhittiin kuoliaiksi. Vastaus mikä ei tyydyttänyt, tuli kalliiksi
kokemukseksi.
— — —
Rohkealla ja päättäväisellä uskaliaisuudella oli Aapo miehineen
esiintynyt siellä ja täällä. Niinpä hän saapui Haapaniemeenkin. Tämä
tapaus oli tuotu tiedoksi hänelle ja joutuikin hän poikineen apuun
yhdennellätoista hetkellä. Vieläkin myöhempään hän tuli. Tuli juuri
silloin kun murhaajan terä jo uhkasi pudota. Pääsi perille ennenkuin
suuri onnettomuus ehti tapahtua.
Ja kun kaikki oli onnellisesti käyty ohi, asetti Aapo vartioitansa
eri puolille kartanon vainioille tarkempaa silmälläpitoa varten.
Lähenihän vihollinen varmasti. Hyökkäsi millä hetkellä hyvänsä. Karkuun
päässeet lahtarit olivat kiihkeimpiä tietojen viennissä. Valkoinen
"avunhankinta" syttyi ja loittoni... Sen tähden tässä kiirettä
kintereillä. Sen tähden nääntyneiden miesten piti saada apetta ja
einettä, ehkä tunti tahi pari lepoa lisäksi. Sittenhän sitä taasen
jaksettaisiin!...
— — —
Isäntä itse oli Haapaniemessä mitä loistavimmalla tuulella.
Savustettuja lihakinkkuja kantoi elintarvelautakunnan aitasta. Pirtin
pitkään pöytään ilmestyi yhtä ja toista suuhun panemista. Rutikuivia
reikäleipiä otettiin vaikkanakaupalla orsilta alas. Leipää kasattiin
röykkiölle talon laajalle pöydälle. Jopa katselivat nälkäiset miehet
himokkaasti toimitusta ja rentoa alotetta. Kino valahti suuhun että
oikein piti sitä tossahutella, tahi kurkkuun lotkaista. Isäntä itse
hanakkana työssä ja avussa veistinkirves kourassa pienensi pölkyn
päällä kinkkuja ja palvattuja lampaan lapoja. Ja kun rasvankappale
singahti lattialle litkasi sen mielihyvillään siitä talon Halli-koira.
Ja kun taminetta sitten oli kukkurallaan pöydällä kehotteli isäntä:
— Syökää te pojat!... Purkaat karkkosta ja sikavainaata kuivana, sillä
aikaa kun tässä liemiruoka kerkii... Alustelkaat pohjaa pikku hiljaa,
jotta syönti sukevammin kävisi laatuun. Ja ravittuna sitä sitten taasen
jaksaa paremmin ponnistaakin...
Eikä sitä kehotusta kahteen kertaan ilmaistu, eikä sitä kaivattukaan.
Hanasi miesjoukko himosta ja halusta kiinni. Käsiksi sitä käytiin...
Kuiva reikäleipä rutisi ja rouskui kynsissä ja hampaissa. Joskus
iskettiin kovin tinakiekko kajauksella halkoluisevaan polveen, tahi
sitten pitkän lavitsan pielukseen. Mittavat lihaviipaleet katosivat
sivakasti partaisiin poskiin kuin pyyhkäisemällä. Uupumuksesta
kalvenneiden punikkien hoikenneet juoksukoiran mahat alkoivat
hienokseen saada apetta... Mutta sitä mukaa virkistyivät väsyneet
kasvot. Katseetkin kirkastuivat kuta täyteläisemmäksi mako kullakin
paisui.
Kahakan aikana karkuun juosseet Haapaniemen naisväetkin alkoivat
ilmestyä tanhuille yksi yhtäältä, toinen toisaalta. Ja eikä aikaakaan
kun keittiössä kalisivat kupariset sumppipannut. Kattilat lyötiin
täyteen nahkaperunaa ja kun ne olivat "höyräytetyt" kannettiin kypsät
sitä mukaa syötäväksi.
Lisäksi tälle kaikelle oli isäntä löytänyt pihan perimmäisestä
aittapurtilosta pytyn, missä syksyllä suolattu kahden leiviskän
"voimuru" vahtasi markkinoita. Nyt ne markkinat olivat tulleet. Pytty
kyllä oli uhrattu suolalaariin upposten upelluksiin sirkaajan silmältä.
Tämän könkäleen pyttyineen päivineen kantoi nyt isäntä pirtin pöytään.
Kiersi korvasta palikan irti ja aukaisi astian kannen kehotellen:
— No, punikit!... Upottakaapas tuppipuukkonne voihin ja hautaperunaan,
jotta näkimenne kirkastuisivat. Ja enemmittä kehotuksitta punikit
upottivat ja hurrasivat. Isäntä huusi keittiöön:
— Ja te akkaväki siellä kyökissä, laittakaahan kuppi kuumaa miehille,
niin että sitä saapi jokainen... Ja kantakaa se korppukori salin sohvan
alta!... Minä tässä itsekin syödä hotaisen muiden mukana.
Miehille hän sanoi:
— Eipä tiedä vaikka tässä olisi pitkäkin reissu edessä?...;
— Meinaako isäntä mukaan?
— No ei suinkaan tässä yksin oksalle jäädä passaa! Niinkö?!...
— Ei se ole kokemus muuksi kuin opiksi. Eikä heillä "veljillä" näy aate
eikä isänmaa merkitsevän. Raakuus ja intohimo ylinnä...
— Ei ole hyvä yksin antaa selkänahkaansa parkkiin.
Vielä siinä hänen puhuessaan toivat sotilaat tuomaria sisälle, joka oli
märkänä ja kaikin puolin huonossa kunnossa. Tämän nähtyään Haapaniemi
nielasi suupalansa kokolailla karkeena, jotta se raappi kurkkua alas
mennessään ja sanoi:
— No, nutipuljus!... Mitäs meinaat tästä kestityksestä?... Tulohan
syömään tänne rinnalleni miesten joukkoon.
Tuomari katseli alas. Mutta itsepäinen isäntä jatkoi:
— Ei helkkunas tässä herroille eri pöytää ole aikaa ja aterioita...
Kaikki vaikenivat. Kukaan ei ottanut ivatakseen, vaan kuuntelivat
arvokkaan haltian puhetta. Tuomarin turvonneet silmät veristivät.
Niissä paloi yht'aikaa pelon ja kauhistuksen tukahduttava tuli. Enempää
sanomatta nousi isäntä pöydästä, käveli keskilattialle, talutti
tuomarin rinnalleen pöytään, sanoi rauhoittavasti:
— Syöhän mies jos maittaa... Eihän tässä hätä mikä...
Kun keittiön ovelta Katarina katseli Omituista isäntää, ei hän voinut
olla ihmetteleimättä. Mutta kammoksuen katsoi hän "korkean oikeuden"
veristä puheenjohtajaa ja kun tämä huomasi Katarinan, häpesi hän
olemassaolevaisuuden oikullista osien vaihtumista. Syödessänsä
lasketteli matala isäntä leikkiä ja kehoitteli kyllikseen syöneitä
miehiä ulottamaan uutta ateriaa.
Kaljupäinen kamala mies istui pöydässä palttinan valkoisena.
Hän ei ymmärtänyt miksi ei häntä murhata, tahi raadella ja revitä
kappaleiksi, vaan että kaiken sen sijaan kohdellaan hyvin ja pidetään
mukana. Hänen mieleensä johtui kumminkin joka hetki ajatus: Peijaat
pitävät syönnin jälkeen. Sitten ne hänet ainakin ottavat... Ja
jokainen sana, jokainen käden liike minkä huoneessaolijat tekivät,
loikkasi häntä kuin veitsellä. Hänen henkinen olemuksensa korpeentui
näkymättömällä kerettien roviolla, jonne hänellä matkan varma määrä
kumminkin lähestyy. Rukoukset ja kiemurtelut eivät kuulu asiaan.
Sanakin siihen suuntaan saattaa leikin alottaa. Kumminkin sen sijaan
että jotakin olisivat alkaneet, asettui yksi ja toinen vaiteliaana eri
puolille laajan tuvan, sekä upposi asennoita valitsematta umpiuneen.
17.