Kestikievarin pihalla kävelivät oikeudenkirjuri ja oviloikkari.
He olivat perin pohjin hämmästyneitä sekä tuomarin äkäilemisestä, mutta
paljonkin enemmän juuri kuulleensa huhun johdosta, joka toi kiusallisen
tiedon punaisten sissien läheisyydestä... Mokoman hälytyksen kumminkin
katsoivat näissä olosuhteissa mahdottomaksi. Olihan se typerää ja
äärimmäistä mielikuvituksen hätiköimistä. Mutta tieto oli tuotu
kumminkin ja se kertoi sissien lähestyvän kirkonkylää. Sukeusi siinä
pihassa itsepintainen keskustelu:
— Se on mahdotointa... Juorut ovat juoruja. Pitkäkorvat niitä uskokoot.
— Sitäpaitsi, rajavaaralaisista kuului eilen lopullinen selvä
tulleen... Oli se monimutkainen juttu, mutta ei siinä auta vastaanpano.
Puhellessa siinä sinne ja tänne huuteli pihan takana sotilas samaan
joukkoon:
— Väitetään punikkien saaneen lisäjoukkoja! Sanovat Ilmestyneen...
— Mistäpäs niitä?...
— Paha tuli ja tiesi mutta ilmestynyt oli...
— Höpsis!... Kokonaan turhaa turinaa...
Oltiin hetken aikaa hiljaa. Mutta sotilaan väitös kumminkin kaiveli
mielessä huolimatta päällikön rauhoittamisesta. Päälliköthän olivat
aina sitä Vilppulassakin vakuuttaneet, ettei muka hätää mitään. Ja
kumminkin vakuutuksista huolimatta saatiin tuta piankin punikkien
päällekarkauksia. Sentähden kysyi toinen:
— Muutenko sinä arvelet?... Vai mistä sinä tiedät? — Laivan
sanotaan Amerikoista tulleen Kristianiaan. — Norjaanko?...
Laivanko?... Amerikoistako?... No ja sitä minä en usko. Mutta toinen
suojeluskuntalainen, joka Pihtiputaalta aikanaan meni Amerikaan ja
kymmenen vuotta sitten palasi, kiirehti kysymään: — Siinä on varmaan
Amerikan suomalaisten punakaarti?...
— Se kai se sitten on!... Pihtiputaalaisen ääni sai vauhtia:
— Mutta sitten pojat ei olekaan leikin asiat!... Ne ne kuuluu olevan
pahoja tappelemaan!... Ja niillä on kalut... Jos te tietäisitte, aijai
pojat niitä winsistereitä... Ja minä arvaan että siinä on eri miehet,
jos on kalutkin... Toiset jo hämmästelivät:
— Niinköhän se sittenkin olisi?
— Mehän tässä lopulta sittenkin?...
— Joo, lopulta sitä ahdistuu vaikka kiven väliin...
— Ohhoh!... tuota en olisi uskonut.
Mutta oviloikkari joka käveli rauhattomana tiellä, eikä voinut saada
ajatuksistansa äskeistä tuomarin antamaa häpäisemistä, millä tämä
pahoin oli pitkää miestä loukannut, kuunteli toisella korvallaan,
kunnes puuttui hänkin keskusteluun:
— Yksikään sielu ei siinä tarkoituksessa Amerikasta pääse tulemaan
jos mielikin tekisi. Maailmansodan takia mannermaasaarrot sulkevat
tien kapinoitsijoilta ja estävät siirtymästä toisesta maasta toiseen.
Joten se on vailla alkua ja loppua. Mutta mikäli Hämeessä oleviin
punikkijoukkoihin tällä erää tulee, on niitä sukseilemassa siellä ja
täällä sivupuolilla metsissä. Pyrkivät pakoon Tamperetta kohti jos
löytävät tilaisuutta... Ja täältä nekin aikoja ovat karkoitetut...
— Lienevätkö ne niin vallan aikoja, koska vasta eilen Rajavaaralla
teuhasivat.
— Paljonkin mahdollista... Joku siellä liikuskelee. Perkaajat eivät
ehdi kaikkia. Ja mies siellä ja täällä ei merkitse mitään. Vasemmalla
Lempäälässä ja Ikaalisissa oikealla ovat sivustat painaneet pussinperän
tukkoon, niin että apajassa ovat kuin kereskalat. Antaapa heidän
puskeskella puolelle ja toiselle. Eivät tästä kumminkaan kuuhun joudu.
Keskustelu taukosi.
Pihan alapuolelta maantien takaa pirstoutui rakennuksen peräikkuna.
Ruutu siitä säleinä singahti hangelle. Siten syntyneestä aukosta
saattoi sisältä kuulua tukahduttavia avunhuutoja... Sattuipa siihen
kapeluun tulla talon isäntä itsekin. Tämä, ties millä matkoilla oli
ollut, ei talossa sattuneista tapahtumista tiennyt mitään. Ukko oli
matala, tiukkakatseinen, paksu jäärä... Siis oviloikkarin täysi
vastakohta. Tiukeasti tihrusti isäntä sinne ikkunaan, sitten kysyvästi
miehiin, varsinkin pitkää miestä epäili ja ounasti. Sanoi sitten:
— Mitäs perhanaa siellä?... Ikkunoitahan siellä? Vai mitä?...
Kukaan ei viitsinyt vastata. Tämä suututti yhä enemmän hidasta isäntää:
— Mitäs pliipslaakaria te, vai hunsvottiako siellä?... ikkunoita
ruotii. Isännän äyskäiseminen tuli toki vakavaksi ja talon isännän sana
se painoi valkoisten armeijassa. Sentähden toisten takana seisonut
oviloikkari hötkähti esiin:
— Tuota... kunnioitettava korkean oikeuden... tuota hyvä isäntä...
Korkean oikeuden tuomari ja herra, ja... kuuluisan kauppakonsulin
konttoripäällikkö Turun kaupungista tutkii siellä parhaillaan erästä
analyyssiä... Yh hm... tuota sanoakseni, jonkinlaista tutkintoa vangin
kanssa, joihin kokeiluihin liittyy sitä paitsi jonkinlaisia pienempiä
fysiologisia koeharjoituksia... Nähkääs, herra isäntä, hänellä voipi
olla muutamia vissejä voprooseja ja oikeuksia väkisin kihlaamaansa
holhottiin...
Ison aikaa katseli isäntä hoikkaa loikkaria, joka puhuessaan horjui
kuin virvi, niinkuin kuitukorsi tuulen henkäyksissä. Ja mitä oli tämä
mokoma puhe? Mitä se meriteerasi? Oliko se ivaa, vaiko täyttä totta?
Päällisiksi viirinsalko kumarteli luonnottomasti ja äiteliäästi... Jopa
maalaisukon mielestä tämä totisesti oli osoitettu hänelle pilkaksi.
Sentähden hän sanoi:
— Mitäs saatanaa huojut!?... Enhän min'ou mikä apostoli, enkä neitsyt
Maaria. Pyhäin kuviako tässä palvelet!? Mieshän min' oun!
Oviloikkari ei ollut tottunut näin kuivaan kohteliaisuuteen. Sen
tähden hän säikähti ja huippi muutamalla loikkauksella sivuun. Siellä
kymmenen sylen etäisyydellä pihasta seisten teki entistäkin syvemmän
kumarruksen. Näitä pohjattomia kohteliaisuuksia ei isäntä kumminkaan
enää joutanut näkemään. Hän kiiruhti pitkävartisissa metsäsaappaissansa
yli pihan vierashuoneustolle, mistä kuuluivat jatkuvat avunhuudot
katkeamatta. Sanat ja ääni eivät kumminkaan rikkinäisen ruudun kautta
jaksaneet selviytyä. Toiset pihassa olijat näkivät isännän juoksevan
ylös korkeita kuistin rappusia ilman että vartiossa olevat uskalsivat
estettä asettaa. Oviloikkari risti napansa ja teki sen kohdalle yhäkin
hartaampia ristinmerkkejä. Jonkinlainen vahingonilon puna ja riemu
peiliytyi hänen poskillensa. Pienen toimituksen tehtyään harppi hän
pitkillä kamelikurjen säärillänsä seinuvierustaa hissukseen, sormi ja
kieli piipalla aina särjetyn ikkunan alle asti. Täällä hän otti lakin
päästään ja kuunteli, kuunteli ja käiverteli. Nyrkkiänsä hykerrelen hän
alkoi nyökkiä ja viittoa muitakin kuulemaan. Viittauksen ymmärsivät
kirjuri sekä muutama sotilas. Nyt heitä jo siellä useampia yhdessä
kurkkoili kaulat pitkinä ja kuuntelivat. Varovaisina liikkuivat
varpaillansa. Siellä tapahtui jotakin... Toisinaan kuului melun
keskeltä:
— Mitäs helkkunassa sinä mies sitä naista täällä lähmäät!?... Kukas
sinun noin on käskenyt keskellä päivää evervaltaan?...
Jytinän jälkeen kuului taas:
— Kyllä minä sinulle halju näytän mistä naparetki alkaa!... Vai sinä
halvattu villakoira!... Minun talossani nopojasi näyttelet!... Sen
täytehinen... Nenästäsi sinut näen kutunlypsäjäksi! Enemmän sulle
satikutia...
Sen jälkeen kuului nyrkin iskuja ja mäjähdyksiä selkään. Taasen kysyi
isäntä:
— Kukas sinun käski talostani ikkunoita lampsimaan?!... Pysyivät
ne ehyinä punikkienkin aikana... Niin että antaapas olla vastakin
rauhassa!... Ulos mökistäni kalju kaalinkerä!...
Ovi lennähti auki. Ikkunalle kurkkijat ottivat siinä samassa vihaisen
kilpajuoksun. Mutta oviloikkari sääri monin verroin edelle muista
ja kerkesi tielle varalta valmiiksi. Toisetkin tulivat siihen ja
kuiskailivat:
— Se taisi olla parahiksi...
— Jäärä se oli...
— Pässi totisesti.
— Mutta voimmehan joutua me muutkin matalan miehen muksittavaksi sanoi
kirjuri:
— Sillä taholla tuskin vaaraa.
— — —
Lakittomin päin juoksi juristi rakennuksesta ulos.
Korkea-arvoisen oikeuden isänmaalliselle edustajalle tämä edesottaminen
oli perin alentavaa. Vapaussodan sankari ja ihailtava avu oli alkanut
kiitelemään pitkin pinteleitä. Tässä tuomarin souvissa oli sukeutunut
tällainen kuuma kohtaus, joka kipristi varpaita. Erittäin kipakkana
juoksi kaljupäinen lakiton mies, juoksi yhtä mittaa keskelle pihaa ja
ähkyili:
— Ettekö te nähneet?... Ettekö te huomanneet mitään?... Kuinka te
ette!?... Mitenkä te oikein lurjustelette?...
— Oviloikkari otti asennon ja kumarteli syvään:
— Jahah!... Teidän arvonne on saanut varmaankin tutkimuksensa
suoritetuksi lopulleen...
— Vaiti!... Minä kysyn teiltä: Ettekö te nähnyt? Ettekö te ollenkaan
nähnyt sitä kirottua jäärää?
— Mitään jäärää emme totisesti nähneet!...
Tuomari kummasteli ja ihmetteli:
— Yks' mustapartanen merisika!... Mutta teidän täytyi huomata!?
— Niin että mistä se olikaan taas kysymys?
Miehet vaikenivat kuin hauta. Tuomari puhisteli ja pihisteli, rassaili
muutamia reikiänsä hengen kulkukuntoon, jatkoi sitten selvemmällä ja
käskevämmällä äänellä:
— Vai ette tiedä!... Sepä ihme ja kumma? Vai ette ollenkaan? Kauniita
vartijoita!... Tosiaankin kauniita isänmaan sotilaita! Teidän tulee
tietää kuka teille antaa palveluksen, kuka leivän, kuka palkan maksaa
ja kuka ylläpitää. Ketä teidän tulee kuulla, totella ja ketä vartioida.
Ja ellette tee sitä huomiota ja velvoitusta tunne, niin teidät pannaan
tuntemaan. Pannaan seisomaan seinää vasten punikin rinnalle. Pannaan
sorahautahospiksi joka sorkka niin eiköhän ala jumalauta lipumaan
palvelus ja työ tämän maan puolesta. Nyt minä ammutan teistä vielä
tänään muutamia opiksi ja nuhteeksi toisille, sekä ojennukseksi
yleiselle järjettömyydelle... Muutoinhan rienaus ja ruokkoomattomuus
saattaa syöpyä ja iskeä kyntensä hyvinkin syvälle. Saattaa käydä siten,
että jonakuna päivänä löydämme itsemme mahdottomuuden keskeltä...
niin... Mutta nyt teidän tulee heti ottaa kiinni kaikki vangit, ja
se jäärä... se sika... Se merisika... Sille rojolle heti paikalla
näytetään helvetin kuumaluukku, se häkäläpi! Muutoinhan ette ansaitse
ruokasuolaanne siinä toljaillessanne...
Upseeri ja oviloikkari hätkähtivät.
Sotilaat kirosivat ja pelkäsivät. Kääntyivät koroillansa jyrkästi ja
saapastelivat rakennukseen aseet ojossa. Hetkeä myöhemmin ilmestyivät
pihamaalle kellarilta tuodut vangit. Toisia potkittiin takapieluksille
sikolätin oven matalan reijän kautta, josta myöskin ajettiin kuutta
kapinallista pikkutalonpoikaa. Aiheettomasti iskettiin nyrkeillä tahi
pyssynperillä tölmäistiin kasempaan. Kartanolla siellä ja täällä
kertausivat kiroukset karkeina.
Korkeita portaita astelivat alas vastenmielisinä Katarina ja Arvid.
Talon isäntä itse oli ankara ja punainen. Pelkäämättömästi hän tiuski
ja äkelteli vastaan. Joku iski matalaa miestä takaapäin, niin että tämä
joutui ottamaan poikamaisia loikkauksia, ja niin hänkin alistui ja oli
vaiti.
— — —
Yli pihan, alatse tallin ja vaateaittain porttisolan lähti saattue.
Mukana mykkinä ja masentuneina olivat onnettomat kuin elävät ruumiit.
Tuomari oli nyt erinomaisen intohimoinen ja nautinnonhaluinen.
Kiiliintyminen pullistui lekottelevista sieraimista ulos eri
vohotuksella. Edestakaisin hän siinä nokka pystyssä tohisi ja vohisi.
Nuuski oikeaan ja vasempaan etsien missä olisi "mukavin kohta."
Maantieltä metsään ei johtanut tietä.
Kumminkin navetan taitse riihen luo ja olkiladolle johti piikain
jalkatie. Sinne oli hurtta pikimmiten paikan määrännyt. Jotta ladolle
olisi päästy olisi kumminkin pitänyt palata sitten pihalle takaisin,
josta kautta tallattu tie johti suoraan riihille. Mutta hätään
hurmoontunut janosi siinä paikassa päästä päämaaliin. Pystytukka kysyi
kohteliaasti isännältä neuvoa:
— Voisitteko te paremmin meille osoittaa missä niinkuin?...
Odottakaapas...
Isäntä rauhallisena ja huolehtivana otti asian tyynesti ja harkitsi
sekä omaansa, että toisten teloituskohtaa:
— Kyllä vallan... riihen takana savikuoppa.
Tuomari ilostui:
— Oivallista!...
Isäntä jatkoi:
— Siinä on tosin lunta, mutta sen voisi lapioida...
Oviloikkari ehätti:
— Ja saisikohan luvan kysyä, missä niitä lapioita olisi?
Isäntä vastasi yhtä totisesti:
— Siellähän niitä kärryvajassa.
Siitä paikasta juoksivat sotilaat etsimään.
Kuolemaantuomitut sytyttivät savukkeita.
Arvidkin vastoin tavallisuutta. Isäntä ojensi tuomarillekin:
— Polttakaa, döden väntar oss alla... (meitä kuolema odottaa).
Tuomari katsoi vastahakoisesti matalaa miestä silmiin, joka siinä
vankien keskellä seisoi vahvasti vartioituna, käsittämättä mitä tämä
"pirullinen mies" kaamealla hymyllänsä tarkotti?
Isäntä pantiin kumminkin sotkemaan hangessa lyhyttä umpea auki.
Tätä tehdessänsä toipui ukko melkoisesti vanhoilleen, vajosipa
rauhallisuuteenkin. Puheli kalman kalpaisijoille merkillistä ivaa...
Sen sijaan oli tuomari taasen muuttunut äkkiä tuimaksi, verenhimoiseksi
käskijaksi. Hänen kasvonsa muuttuivat tuhkan harmaiksi ja saatana
asettui hänen hahmoonsa. Nyt kiirehti hän huudoillansa lapioita
kantavaa miestä saapumaan... Mutta se vaan hidasteli.
Ja mitä ihmettä?
Mies pysähtyi katsomaan raitin suuhun, keskellä tulimmaista hoputusta
ja kiirettä kuhnaili.
— — —
Talon karjakeittiörakennus ja olkilatorivit sulkivat riihitieltä
näköalan sinne. Joukko ei nähnyt mitä se mies tiellä toljaili. Eikä
tuomarin komentovallan edelle uskaltanut mennä edes itse jääkäri tällä
erää, niin vihaksipistävää, niin pöyristyttävää oli tämän toiminta nyt.
— Mitäs äimäilet?... Lapiot tänne!
Mutta sen sijaan että kantaja käskyä olisi kuullut, viskasi tämä
taakkansa tielle ja läksi painaltamaan takaisin taloon. Kaikki
katsoivat kun mies juoksi minkä käpälät kantoivat. Tuomari luuli miehen
käsittäneen väärin ja lähteneen täyttämään uutta määräystä. Sen tähden
hän alkoi sadatella:
— Tässä kallista aikaa kuluttaa!... Kyllä saakeli!
Jääkärille hän sitten tiuskasi:
— Tehkää tehtävänne tuossa läävän seinustalla... Siinähän ovat punikki
punikin läheisyydessä...
Murhavimma tarttui sotilaihin. He tahtoivat teon suorittaa pian.
Hälinän keskellä huitoi isäntä itsepintaisesti pihalle päin, huusi:
— Tänne!... Tänne!... Pojat! Hei siellä!... Täällä miestä tarvitaan!...
Haapaniemen pihalle syösksyi suksimiehiä.
Niitä tuli vauhdikkaasti toinen toisensa jälessä. Suin päin työntyi
niitä pihalle joka puolelta...
Ihmeellistä!... Ketä ne olivat!?... Punaisia nauhoja!... Ja — mitä
tämä?... Tulisina lieskoina leikki katseissa kangastus.
Kai tämä oli kuoleman karkelon murhenäytelmää... Kai tämä oli
unta!... Kai tässä oli sammuneen mielikuvituksen loppukohta. Vieläkö
viimeisillään elon kaunis kuitu lientyi säikeille? Ajan mittarin
tiuku laskeutui soittokohtaan. Ja kahdennentoista hetken viimeinen
rattaanlovi lähestyi ja mittasi ratkaisun. Kai se oli sammuvan säteen
lopun alkamista. Viimeisen illan viimeinen häivä. Pois katoavan
autereen pyyhkäisty siivenpöly... Oi että se pian sammuisi... Oi että
tämä eilinen päivä jo olisi ollut!... Että elinrihman säije pois
pikemmin kiertyisi ja sitten kaikki loppuu... loppuu...
Mutta se ei ollutkaan loppu. Joukko yht'äkkiä hyrskyn patona huusi:
— Punakaartilaisia tulee!...
Mikä olikaan tämä nimi?... Mikä tenho?... Mikä jumalainen sointu?
Tämä huumasi. Salamana se iski... Niinkuin aurinko, jonka kirkkaus
ja säteet äkkiä paljastuvat raskaan ja mustan pilvitaivaan jylhästä
reiästä. Sanomattomasti huikaisi silmiä... Turvattoman uhrin sydän ja
henki vapisi. Jokainen säije värisi. Veri pakkautui päähän ja kurkkua
kuristi. Mutta äkkiä se laukesi ja kuin kevään vienoisin humina
kantaisi kaiken hyvän ja sulkisi ilkeyden ja pahan helmoihinsa... Kas
oikealla hetkellä he tulivat...
Punakaartilaiset tulivat!
Silloin kun kaipaus kipein sydänjuuria poltti... Silloin kun pettymys,
katkeruus, vääryys ja viha kyisen kostajan kamalassa kalvassa
väikkyi... Yö ja päivä, murhe ja riemu, itku ja nauru, siunaus ja
kirous, kosto ja rakkaus, elämä ja kuolema kävivät käsikädessä tässä.
Ihmisyys ja eläimellisyys piehtaroivat sikinsokin. Viisaus ei vieronut
hulluuden rajoja. Kun katkerin kalkki ja myrkky kuolettavin uhreille
jo oli oijettu, tapahtui ihme Haapaniemen talon pihalla. Talossa ja
kylässä missä valkoinen pyöveli voittajana painiskeli. Verikuolema
ja valkoinen ruusu vasta täällä versoi ja kukkaansa oli puhkeamassa.
Oikeuden ja ihmisyyden uhrit enää silmänräpäystä vailla, ja tuho olisi
tullut.
Mutta tilanne muuttui äkisti. Tapaus kiertyi päinvastäiseksi. Hauta
joka punaisille oli aijottu vaihtui valkoisille himohurtille kuolon
kidaksi.
Osa punakaartilaisia ryntäsi juoksevan miehen jälessä korkeita portaita
ylös. Mutta Aapo kuuli huutoja navetan takaa, huomasi väkijoukon,
juoksi miesten kera sinne... Mutta ennenkuin tämä tapahtui hävisivät
jääkäri ja tuomari lepikkotielle riihimäen taakse. Toiset tuholaiset
pyrkivät myös sinne mukaan sekä maantielle. Pitkäsäärinen oviloikkari
yksin seisoi navetan ovella ja teki vihaisesti kumarruksia. Tältä kysyi
Aapo:
— Ja mitä meininkiä teillä täällä?... Haapaniemi astui vastaamaan:
— Tappomeininkiä, velikulta!...
Jälellä siinä seisovat valkoiset antoivat aseensa pyytämättä Aapolle.
Eihän siinä vastaanpano auttanut asiaa. Nyt vangitkin saivat vuorostaan
kättä pitempää. Ei enää ollut kysymystä Aapollakaan äänekästä esittää.
Hänen katseessaan asui kosteus silmänkatteena. Se puhui sanain sijasta
kaiken. Syleilivät urohot entiset toisiansa. Kietoivat kätensä kaikki
sylitysten. Sulkivat keskeensä kaiken pelastuksen tuojan... Astuipa
Katarinakin kainona urohon upean luokse arkailematta, päänsä tämän
avoimelle povelle painoi, kuumia kyyneliä vuodatti viljan. Sanoi sitten:
— Urhoista urhoisin sinä Aapo... Ja kaikista sankareista suurin...
— — —
Ulompana tiellä touhusi jo Haapaniemi itse. Nyt hänellä oli jo kivääri
kädessä!... Ja mikä soturi ylväs hän olikaan... Jopa väelle huusi:
— Päästäkäähän toki miestä! Pesu tässä alkaa nyt toisenlainen!
Näinä sanat kuultuansa joukon johtajakin havahtui:
— Niin pojat! Ottakaa kiinni hurtat. Ja ken rikkonut kumousta vastaan,
sitä rangaiskaa! Se on ollut lakina läpi vuosisatain...
— Mutta malttakaahan... Mihin joutuikaan se tuholaisten päällikkö? —
Hevolla metsään kärkäs.
Lopen väsyneitä ponnisteluista, taisteluista ja pitkistä hiihdoistansa
olivat jo punakaartilaiset. Vuorokausi vuorokauteen liittyi pyöreänä,
ilman mitään lepoa. Pitkältäkään he eivät muutaman miehen vuoksi olisi
jäljessä jaksaneet juosta. Ja sukset siellä kartanolla... Pari heistä
kumminkin juosta lipaisi toisia rohkaisten riihimäen töyränteelle.
Siihen suuntaan se Haapaniemi itse jo eillimmäisenä meni ja möyhkäs.
Talon äijä tiesi, että ei sitä tietä hamoihin päästy. Hänen leppymätön
vihansa jaksatti, jopa kannustikin. Katkeruus keskeytti, kantoi jalkaa,
vinttasi kantapäätä. Jonotusten jälkiä myöten miehet painuivat metsään.
Arvid myötä myöskin. Juoksi aikansa minkä jaksoi, mutta jäi sitten
hengästyneenä jälkijoukkoon. Muutamat miettivät, että kannattaako?
Niinpä näkivätkin sitten limikkometsäiseltä mäeltä suonlaiteella
siellä talvitien antavan monimutkaisena. Uurna ulontui ja luikerteli
kauaksi sinne, missä sammallato sumentui. Mutta puolimatkassa jo siellä
alavan maan hynttäsikin matala mies... Sinnehän se vasta-ajanut jalas
ja jälki tietä näytti... Tie heinäladolta sammalladolle huonontui
huonostakin. Ja vasta laukkonut, lapoihin asti uponnut elukka
epätoivoisena pakon edessä pyrki pelastukseen. Syvässä hangessa oli
edentynyt ja nietoksissa pistänyt nelistämällä. Mutta siihenpä sitten
se meno päättyikin. Kauaa ei tarvinnut miesten mennä kun vastaisessa
kuusikossa hepo huohottain höyrysi ja hikosi kaikelta karvaltansa...
Siitä takaaajetut olivat paenneet jalan... Mutta kauaa ei sen jälkeen
enää kulunut kun kuului jo kaksi laukausta. Kenties!, ajattelivat muut
miehet, on Haapaniemi jo joutunut vuorovastaiselle.
Sen tähden kiirehtivät ehommin askeleitansa. Laukaukset eivät enää
uudistuneet, eikä miehiäkään näkynyt missään. Jotakin selittämätöntä
siellä tapahtui.
Mutta eipä aikaakaan kun jo sammalladon takaa Haapaniemi itse talutti
näkyviin uppiniskaista miestä. Tämä ähisi hirveästi ja ähkyili. Mutta
niskasta piteli häntä vakavissaan matala mies ja puheli samalla:
— Helkkunassa etana!... Mitä meinasit saada aikaan?!... Jopas susta
nyt vastus alkoi... Että meinaattekin vähäväkisten ihmistappoon!...
Verkasenpoika...
Toiset olivat kuulleet nämä sanat. Mutta enempää siitä eroittamatta
näkivät vain kuusikon lomasta miten isäntä siellä otti päästään pois
mustan, karkkosen nahkalakin ja alkoi tahkota virtailevaa hikeä
ohimoiltansa ja otsaltansa. Sen perästä Haapaniemi katseli otusta
edessänsä ja vähän ajan kuluttua lausui kuuluvasti:
— Sinä luikuri! Mitä pässin äksiisiä sinä ihmisten kanssa pidät?
Tiedätkös, ketale, mitä minä sinulle nyt annan?
Tuomari vapisi ja pyysi armoa, mutta siitäkös isäntä:
— Älä ollenkaan viserrä! Ruotia sinua tulee köntti. Kykisty nyt,
kun minä sinulle sanon... Asetu vähän pyöreemmästi. Kas noin sen
istumapuolen kanssa. Täytehisen ruutireikä, jos minä annan siähen
oikeella karhun kalipeerilla...
Puhuessaan tuimaan ja harvaan tapaan kuori Haapaniemen äijä
sarkatakkinsa helmat ylös ja avasi ähisten "suolihihnansa" ja ilman
enempiä etuvalmistuksia alkoi luimiskella sen solkipäällä "kaikkein
korkeimman sotaoikeuden ja tuomioistuimen tuomaria." Vastamuutetun ja
tärkätyn paidanliepeet tuoksahtelivat.
Housut kintuissa pyyteli tämä:
— Ah isäntä kulta...
— Tekkeeks' makkeeta?...
— Älä velikulta...
— Rutales! Vieläks' kutisee?... En min' ou kulta...
— Luopukaa... Minä lupaan olla vaikka _mikä!_... Minä vannon!...
— Vanno vasikalle!...
— Ai... jai... jai!...
— Minä lupaan... lupaan... lupaan!...
— Voi vuohensorkka! Jos minä sinut suolaan!
— Lupaan... lupaan!... Uu... uuuu!
— Hyh... hyh! Pahahenki...
Iskuja sateli kahta kiivaammin. Mustapartaisen miehen sisu nousi. Hän
sai vauhtia:
— Jos minä!... Jos minä julmistun ja aukaisen sinulle ihmeen oven?
Suksilla hiihtänyt kaksitoistavuotias ukon oma poika saapui isän
perässä sammalladolle suorin matkoin ja katseli parahiksi toimitusta.
Pojalle tulivat surkeat silmiin. Jopa alkoi huutamaan pieksettävän
puolesta:
— Isä! Älä iske enempää!... Kyllä se riittää!...
Ukko nosti silmänsä, heitti pieksämisen, katseli poikaa, sitten
kierteli silmin ympäri ja värisevään tuomariin kääntyen sanoi tälle:
— Pane nyt sitten housut jalkaasi...
Jäyhä isäntä mulkoili jo leppeämmin itsekin. Alkoi asetella omaakin
suoliremmln päätä solkeen. Ja kun oli sen vihdoin summan päältä sinne
solkottanut, kurahutti voimin kaikin suutuksissaan neljä silmun
väliä liika piukkaan siitä, missä se ennen oli tavallisesti pöksyjä
kannatellut. Liian pitkälle tulleen pään pujotti hän lonkan kohdalta
vyön alle niinkuin viikatteen niteen. Huomasipa siellä jo pari muutakin
miestä saapuneeksi ladon luokse ja sanoi sitten näille:
— Annoin maistiaisiksi...
— Vai jo sai...
— Taisi tulla piisalle asti. Täytyyhän sitä sentään huutiakin tietää ja
löytyä vielä maailmassa. Tulee tietää, ettei sitä vain niin iltikseen
eppastele ja ikkunoita säre. Tässä aattelin oikein piestä, mutta
katsoin että kova ase saattaa tärvellä nikuset. Siksi annoin tällä
pehmeällä.
— Kyllä me näimme.
Isäntä jatkoi:
— Minä vähän varon, että se koira olisi tainnut ilman niitä Rajavaaran
poikia alkaa oikein tappomeininkiin...
Miehet lehahtivat nauramaan ja Arvid sanoi:
— Oli se sitkeäsisuinen mies, se minullakin on tiedossa... Ähkäili
matala mies: — Tussaroimaan alkoivat täällä pöhikössä kun ma ladolle
tulin... Kyllähän siinä moni arka mies olisi voinut itseään antaa
hyvinkin hirvitellä... Toinen tuolla takana loikoo. Mitä pahaa lienee
tehnyt itsellensä?...
16.