Himoittu ja haluttu päämaali.
Se oli tuomarilla täyttynyt enemmän kuin sataprosenttisesti.
Maksoi olla täynnä sisäistä riemua ja yltyvää iloisuutta.
Kello puoli viiden aikana astui Pystytukka Katarina Saloheimon
vartioituun huoneeseen. Sotilas sai poistua sisältä. Nytkin oli
Katarina katsellut ikkunasta ulos. Hän eli enemmän kaukaista kuin
paikan päällistä henkistä ajatusmaailman elämää. Tulijasta mitään
tietämättä istui hän aivan hiljaa. Ja vaikka tuomari tahtoi herättää
huomiota läsnäolostaan, ei se ensi otteella onnistunut. Sitten vasta
kuin tämä oli käsin koskettanut, kauhistui avuton nainen.
Mies peräytyi ja seisoi hetken aikaa keskilattialla. Pyöreän pöydän
luona hän pysähtyi ja naputteli sorminaulojansa tyhjään sikaarilaatikon
suljettuun kanteen... Kiljahtanut nainen seisoi selin. Tyynesti
siirteli toinen tyhjiä lasiastioita ja vaaseja. Katarina kerkisi
tällä aikaa koota rohkeutensa, käänsi katseensa kiusaajaan ja vaivoin
hillitsi suuttumuksen myrskyn lyhyeen lauseeseen:
— Mitäs tahdot, konna?!
Liehitellen alentui teeskentelijä ja liikkein sekä ilmaisuin alotti:
— Arvoisa neiti! Tulin unohtaneeksi sanoa, että te, sekä rakastettunne
olette valmiit puolen tunnin kuluessa.
— Säälistäkö sitä puhut?...
— Tarkotin sanoa, ammutaan...
— Hyvä!... Liikuttaako se sinua? Onko siinä jotakin kummaa?...
— Ettekö tahdo muutosta itseenne nähden ennenkuin kahdestoista hetki
lyö?
— En!... Ohhoh!... Muutosta?
— Ettekö mieheenkään nähden?
— Sehän riippuu kokonaan teistä!
— Eihän se minusta riipu...
— Kenestä se sitten riippuu?
— Myöskin neidistä itsestä.
— Minä en ymmärrä...
— Kuulkaa... Puhukaa minulle maltilla. Näettehän että olette täysin
vallassani, eikä tässä auta muu kuin suostuvaisuutenne, tahi kaikki
on lopussa. Tulin luoksenne viimeisellä hetkellä tarjoamaan sovinnon
suopeata kättä. Voin lahjoittaa teille elämänne, kuten kai ymmärrätte.
Mutta siinä on olemassa muutamia pieniä seikkoja. Ne seikat juuri
teidän on näissä olosuhteissa otettava huomioon. Jos te siis muitta
mutkitta muutatte mielipiteenne minuun nähden... Olenhan ollut kaiken
elin ikäni rehellinen, uskollinen ja rehellinen ainoastaan teitä
kohtaan. Avuliaisuuttani olen aina uhrannut auliisti, sen teidän täytyy
myöntää. Jo hamasta lapsuudestanne saakka olen holhonnut ja pitänyt
huolta onnestanne. Olenhan kasvatusvanhemmistanne asti osottanut
kohtaanne parasta. Miten lienee, tuon merionnettomuuden laita, joka
on kuin eilinen päivä edessäni, vaikka siitä onkin kulunut yhdeksän
vuotta... Jos sallitte kuulla tuon jälkisäädöksen kohtalosta, minkä
lain voiman voittaminen minulta nimellenne, Sandberg-vainajan suvun
silmäin edessä vaati jo enemmän kuin mitä päivän valo sietää sanoa.
Kuten aavistatte oli minulla käsissäni muutamia hetkiä sekä kassakaapin
avaimet, sekä koko kirjanpito. Ne ovat tehokkaita aseita ne, joka
niitä osaa ja ymmärtää oikealla tavalla käyttää edukseen. Paljon
sitä numeromies saa aikaan, jos ei hänen kynsiään polta. Ja minä en
polttanut. Ja ennenkuin perunkirjoitus pantiin talossa toimeen olin
menetellyt parhaani mukaan eduksenne...
Lyhyen vaitiolon jälkeen vastasi Katarina:
— Ja tämän kaiken vääryyden kehtaatte avoimesti edessäni tunnustaa!...
Houkko, vai mikä tuo mies lienee?... Olethan kahdesti minut tuominnut
kuolemaan! Ja kumminkin tulet kettuna luokseni. Ja kaiken kukkuraksi
ilmotat minun hallinneen vääryydellä hankittuja omaisuuksia... Mitä
kaikkea konna tällä tarkoitat? Onko kurja omatuntosi pakottanut
tunnustuksille? Vai tahdotko ja himoitsetko haltuusi niitä?
Kavaluudella hankkimiasi pääomiako minulta kaipaat? Kyllä!... Kyllä
ne kernaasti minulta joutavat! Olenhan hautaan menevä. Ja vaikka
eläisinkin, en ikinä kalpaa kontujasi. Lahtarille joutavat saaliit,
niitä valliahan te olettekin. Nauttikaa vain terveydeksenne onnestanne.
Irstailkaa omienne keskuudessa. Mässätkää vain, onhan teillä nyt siihen
aika ja tilaisuus.
— Malttakaa kumminkin, rakas neiti!... Sallikaa minulta kuulla pari
sanaa... Vain pari sanaa. Älkää tukkiko korvianne minulta! Minä alistun
kuten mies, jonka nainen on tahdollansa murtanut... Tätä sanoessaan
kiusaaja polvistui lattialle kalpeana kasvoiltansa. Perin kurjana ja
ojennetuin käsin hän rukoili:
— Älkää sysätkö minua luotanne syvemmälle kuin jo olen!... Ettekö
tiedä, että sydäntäni polttaa alinomainen tuli ja tuska. Katumus ja
synti lankee päälleni kuin harmaa tuhka!... Rintani halkee! Se pakahtuu
surusta. Helvetin tulikivikäry minua kärventää. Minua paistellaan ja
käännöllään, hiivutetaan sen kauhean paikan päällä, josta näen savut
nousevan ylös jalkaini alta. Minä tunnen olevan! yksi niistä, jota
mainitaan kaiken hyvän vastakohtana... Kaikkien katseet kiiluvat
päälläni kuin kyyn kamalat silmät. Kirous karkaa kintereilläni sitä
karkeampana, kuta kauemmaksi hoihkaavat voiton huudot. Katseetkin
meitä kalvavat. Paljous pahaa lepää harteillani. Koston käsi
laskeutuu hiljaa pääni päälle. Toisinaan tuntuu kuin se jo koskisi.
Lepoa en elämässä enkä kuolemassa löydä kun olette mennyt pois.
Ajatelkaa... Tyhjä on minulla silloin sydän, tyhjä maailma. Pimeys
ympärilläni sakenee ja synkkenee. Teissä minulla on asunut toivo,
valon häivä ja anteeksiantamus. Ainoa valoisa kohta on se minulle
ollut. Liian pitkälle käytin keinoja, joilla kolkkoa korpitietäni
raivasin avoimeksi. Koskaan valitsematta parempaa kävin suorinta tietä
murheelliseen tarkoitukseeni. Mutta kynttilä, joka kaukaisuudessa
minulle kumottaa, pakenee pois ja häipyy hämyyn...Että olen vielä
elossa, on sitä pystynyt lietsomaan tieto siitä, että olette kumminkin
te olemassa. Toivo on pitänyt minua vireessä... Ah... sallikaa
tilaisuutta, sallikaa tilaisuutta...
Katarina kuunteli sanatulvaa aikansa. Mutta kun lattialla läähättävän
miehen lähentyminen tuli vaaralliseksi, torjui hän tämän tarjoukset:
— Vaiti kurja! Minustako murhaaja hyvyytesi riippuu?... Minäkö sinua
verinen mies tihutöihin olen kutsunut?!...
— Ei puhuta nyt siitä, lähdimmekö matkaan yhdessä vaiko erikseen. Mikä
on tähän asti tehty, sitä ei voi korjata. Mutta kuinka tästä alkaen
edelleen on aivan eri asia. Tahtoisinpa palata takaisin rakkaaseen
Turkuun! ja olisin onnellisin entisessä asemassani. Ihanteeni olisi,
että kerta vielä voisin palvella teitä... ja...
— Palvella isänmaatasi!... Olethan kantanut valkoisen leijonan
vaakunalippua voitonjuhlien uhrialttarille. Nimesi olet ikuistanut
ijäti poislähtemättömäksi iankaikkisuuteen, niinhän sinä saarnasit.
Mitäs sen rinnalle voisit asettaakaan?...
— Antakaa minun sanella loppuun mitä minulla on mielessäni. Tehnyt
mitä olenkin, on se ollut sulasta rakkaudesta teihin. Ja isänmaani
sitten... Mitäpä minulla maailmassa muuta olisikaan. Ja tästä aikain,
olkaa armollinen minua kurjaa kohtaan. Minä lakkaan antamasta vaikka
kuolemantuomioitakin. Minä päästän punaiset vangit lievästi. Minä
olen oppinut vastikään heitä ymmärtämäänkin (!) Minä päästän heti
sekä teidät että Pylväistönkin vapauteen, jos vain lupaatte minulle
hiukkasenkin myötätuntoa. Katso miten moninaiset ovatkaan keinoni
päätelmieni toteuttamisessa. Kuoleman uhka on edessä teillä, synkkyys
minulla ja musta määrä ja tie...
Hän nousi lattialta verkkaan. Sitte jatkoi muutamien minuuttien päästä:
— Kaikki olette kuullut. Sanoin sen mitä aijonkin. Kohtaloiden punnus
olkoon teillä kädessä. Niissä käsissä olkoon omanne, minun, sekä hänen,
kuin myöskin monien muiden, jotka ratkaisua odottavat, mutta kumminkin
vielä hengittävät... Yksin teistä, arvoisa neiti, teistä se nyt
riippuu... Otatteko vastuullenne sielujen kadotuksen vaiko autuuden.
Nämä ehdot ovat vastaisen verityön... Tahdotteko syöstä työläisjoukot
kylmästi ja raakamaisesti luotanne? Ajatelkaas leskiä ja orpoja, jotka
viattomasti armoa pyytävät. Armahtakaa heitä, älkää syöskö sitä joukkoa
perikatoon. Olenhan varma siitä, että jos ette olisi minua pettänyt
näin paljon, ei tokikaan oltaisi näin pitkällä, jumala paratkoon... Oi
herra missä liejussa nyt loiskimme!...
Putosi nainen herpaantuneena tuolille. Nämä sanat olivat kamalammat
kuin mitä hän jaksoi kestää. Saattoihan tuon roiston puheessa olla
perääkin. Vihan puuska, tulinen kiukku raivosivat ja etsivät väylää
ulospurkaukseen. Nuo verisen miehen kasvot polttivat. Ääretön inhon ja
vastenmielisyyden tunne pursuili voimattomana pannakseen vastalausetta.
Mutta miten oivaltaisi, miten löytäisi ne sanat, joilla kyllin voisi
iskeä tuota ilettävää roistoa?... Oma entisyys oli painajaisena
kohtalon kädessä ollut kuin leikkikalu. Se sitoi hänet salaperäisellä
tavalla tuohon mieheen. Tämänkertainen hyve ja maailmankatsomus oli
verrattava kuolemankangistukseen. Mutta uhka kumminkin asui hänen
sydämessänsä. Sanoa suoraan totuus tuolle roistolle... Rusentaa
kokonaan tuon luisu kallo... Repiä hänen savenharmaat kissansilmänsä.
Mutta kenties voitto murhamiehestä ei kallistuisi nytkään hänelle.
Yritys kenties koituisi tappioksi ja sen jälkeen hänen vimmansa ei
löytäisi rajaa. Mies joka on antanut tappaa siskon, veikon, isän,
äidin, kaikki omaiset... Entäs toisessa tapauksessa?... Niin, toisessa
tapauksessa?... Sitä ei saata ajatella.
— — —
Katarina ponnisti.
Mutta hän ei voinut taakan painoa kestää. Avuttomana vaipui hän
pöydälle, jossa itki katkerasti. Valtava kiukku ja liikutus kaiken
loukkauksesta mikä hänelle oli pyhää tulvaili ulos kuumina karpaloina.
Hän joutui kokonaan tilaan, missä oli käsittämätön kaikelle. Hillitön
mielenpurkaus ja äärimmäisten tunteiden riehunta sai hänessä hereille
mielipuoliset vaistot. Nyt hänellä ei ollut harkintakykyä. Hän oli
tahdon voimaa vailla. Hän tiesi yhden ainoan tosiasian, nimittäin
että kuoleman kolkutus jo kuuluu ja että tuonelan asiamiehen
askeleet lähestyvät... Mutta siihenkin oli hän jo aiemmin kahdesti
valmistautunut. Oikeastaan kalpasi hänen olemuksensa nyt kiihkeästi
haudan lepoa ja rauhaa... Vähin erin virkosi hänessä ajatus, että
eletty elämä oli kuin kaukaisen lapsuuskevään kangastus, ammoin
unohtuneen, menneisyyteen häipyneen kevään, mistä enää koskien kohinat
jaksoivat vienon purjetuulen taustalla heikosti kuulua. Elämän lakien
alamaisuuteen olikaan turha enää kuvitella kuuluvansa. Sielunsa
silmillä saattoi hän nähdä aurinkoisia, vihreitä niittyjä. Lakeuksilla
siellä nyökyttelivät orvokit hänelle päätänsä. Unikukkien kentät
kutsuivat ja reunustivat jalkakäytäviä.
Mitä olisi ollut omaisuus, elämä ja rikkaus kaiken tämän kauniin
rinnalla?... Vain vierasta ja alhaista. Ihmispyrkimys hyvään ja
kauniiseen, sehän oli hänessä kuin perinnäinen taipumus... Miten lienee
hänelle yhtäläisenä selkeytenä astunut esiin työväen ja köyhälistön
alastomuus ja osattomuus apua anovana. Sillä oli oma tarinansa.
Ja nytkin kun kiusaaja uudelleen lähestyi ja iskeytyi hänen kimppuunsa,
viekoiteli ja lupasi rauhaa... Uhkasi sotaa. Olipa konna julkeasti
viskannut nämä vastakkaiset kohdat Katarinalle ratkaistaviksi. Hänen
ensi ajatuksensa oli työläisten asia. Niihinhän hänen toverinsa
kuuluivat. Ehkä säästyisivät murhilta?... Ehkä uhrien luku todellakin
vähentyisi. Jospa uhraisi niitten edestä itsensä? Mutta sitten muistui
taasen mieleen kiusaaja, verinen mies, elinikäisen vastenmielisyyden
esikuva ilmestyi hyisenä ja riettaana... Tämä kaikki puistatti...
— — —
Katarina tunsi kuumeista läähätystä lähellänsä.
Huohotus lämmitti niskaa ja heilutti hiuksia. Tämä tunne puistatti,
jopa pöyristi. Jotakin muuta olisi ennemminkin voinut sietää... Nyt se
kokonaan kauhisti.
Kalpeana ryntäsi kiusattu nainen ylös ja huusi:
— Ulos!... Ulos roisto!... Ja puinen kynäkouru tempautui pöydältä
ja lensi vasten tuomarin kasvoja. Sen jälkeen tuolit, vesikaraffi,
kukka-astiat, kirjat. Niitä Katarina raivoissaan paiskoi kiusaajansa
päälle. Tämä yritteli nousta iskujen alta ja panna vastaan, mutta
saikin silloin jo toisen, kahta tehoi§amman kolauksen. Kiusantekijä
katsoikin lopulta parhaaksi loikata porstuaan... Mutta salpaa
avatessaan hiilihangon rautainen haarukka iski häntä selkään. Hätään
juosseiden vartijain pikaisella avustuksella palautui rauha. Mutta
apuhenkilötkään eivät uskaltaneet sisään, katsoivat vain eteisestä
hurjistunutta naista, joka vaatteet auki ja hiukset hajalla seisoi yli
kynnyksen tullakseen erittäin uhkaavana.
Kun käsiraudat olivat Katarinan ranteissa paikoillaan, alkoi nyt kahden
kesken hänen luokseen jäänyt tuomari tuiskailla ja viskellä vihojansa.
Kumminkin palasi hän porstuaan ja syytti julmasti oviloikkaria siitä,
ettei tämä ehdoin tahdoin ollut lukinnut käsirautoja, koska ne olivat
vapaasti neidin huoneen akkunalla. Ja kun tästä uhkailusta näytti
nousevan huikea prosessi, niin että se tuomarin tuoreessa, kihisevässä
vihassa uhkasi tuoda tuokiossa uuden ja harvinaisen pitkäsäärisen
uhrikaritsan, sujutti tyttö lukitut kahleet yli pienten nyrkkiensä ja
viskasi ne räyhääjälle jalkoihin ja sanoi:
— Kihlasi, konna, ovat sopimattomat!... Voithan silmätä lottia
muita!... Villiintyneen naisen kädet sidottiin uudelleen, tällä kertaa
kapealla hihnalla... Ja kun se oli pienen kamppauksen jälkeen tehty,
ajoi ylivaltias apurinsa potkimalla huoneesta, sekä huusi heille
tuomion täytäntöönpanosta heti kun saapi tämän "tutkintonsa" loppuun
suoritetuksi.
Tällä kertaa oviloikkari kumarsi vallan paljonkin syvempään kuin tähän
astisilla kerroilla. Nyt hän vasten tavallisuutta tyytyi olemaan
mairittelematta. Oven takana tosin kuului jotakin sen tapaista mykinää.
Itsevaltias istui rauhallisena uunin luo, paineli poskiansa
nenäliinalla, koetteli kuhmuja ja kiristeli hampaitansa. Ne kimoilivat
riivatusti. Orvaskesi oli vasemmasta lonkasta rytinässä kohlaistu
vereslihalle. Housujen kosketus siihen kirveli. Harteissa mojuili
pahasti nakkimakkaraksi paisunut mustelma. Teki mieli hiipaista. Kirous
tuli tosin tuskainen, mutta sisu ei kumminkaan sallinut sanoiksi
suuremmiksi sitä selittää... Hänen himonsa olivat raatoa ja pirun
pirua, ne kun yhä vain kiihtyivät tulisimmistakin vastustelemisista.
Tuomari oli tällä erää mielentilassa, joka ei lannistunut vastuksista.
Sitä kiihotti nouseva himo huolimatta siitä, että oli kuin halolla
piesty kiimainen koira. Hän pikemmin olisi toivonut Katarinan uudelleen
ryhtyvän kaikin voimin häntä kynsimään ja repimään. Tuolilla siinä
sadatellessaan johtuivat hänen muistiinsa muinoin kuolleen köyhän
isänsä sanat: "Tapellen lapsia tehdään, tukkanuottasilla taputtelut
toistetaan." Tuomaristakin alkoi tuntua siltä, että tämä oli asiaan
kuuluvaa, yksi muoto rakastelevien kesken, johon intohimojen aallokossa
silloin tällöin hätäydytään. Kun ollaan kahden asetuttu elämän ulapalle
aviolliseen purjealukseen, saattaa siellä olla tuulia jos tyveniäkin
säitä, vihaisia vihureita, jopa raivoisia myrskyn hetkiäkin. Ja
varsinkin, jos alukseen ui joku kolmas asiaan kuulumaton — kuten tässä
tapauksessa tuo toinen, ei siis ole ihme jos mehakka syntyykin.
Erinäisistä vammoista huolimatta heltyi hän pikemminkin kuin kiukustui.
Hetken kuluttua hän alotti koomillisesti:
— Taputtelette mua hiilihangolla... Olettepa helkkunassa ensimäisen
lähentymisen! ottanut vastaan liian kuumasti... Kumminkin ottakaamme
uusi kuuri ja kurssi. Likistelkäämme luontevammin. Tämä ehkä
on mielestänne ylön tunkeilemista, mutta minä, rakkaani, voin
puolestani esittää näkökantoja, jotka kyllin selvästi osottavat
mielenkarvautenne... Tässä maailmassa nimittäin täytyy _tottua!_
Varsinkaan kaikki ihmiset, jaloluontoiset erittäinkään, eivät ole
mitään vahakappaleita. Ihmiset eivät ole samoja, vaan ne muuttelevat
paikkaa sinne tänne. Ja sellainen sitä laisensa olio, monta kertaa
valistunut, laajakatseinen... Taikka sitten tulee siitä paikallaan
ollen maanmyyrä, joka potkii palkitsijaansa, tihruilee reijästään
ainoastaan kotitanhuiden näköaloja... Kumminkin päätän puheeni lyhyeen
ja olen hieman hävytön: Ellei neiti suostu suosiolla mielipiteisiini,
tulen minä käyttämään omia keinojani...
Ei vastausta.
Hiljaisuuden jälkeen alotti tuomari uudelleen:
— Ettekö ollenkaan tiedä, mikä mies minä tällä erää olen? En ole se
"kuiva konttoripäällikkö", joksi minua yleensä luuloteltiin. Minulla
on nyt valta ja voima tehdä kanssanne mitä ikinä haluttaa. Ja mikäli
asiaa tahdotte ymmärtää, sanon sen suoraan, ettei haluja minulta
tule puuttumaan... Ensinnäkin annan minä ampua rakastettunne, sitten
seuraavat ilman muuta kaikki ne henkilöt, joista vähimmässäkin määrin
olette olleet riippuvaisia. Tietäkää, että poistan tieltäni ihmiset,
jotka eivät minua miellytä, ovatpa ne olennot sitten väriltään ja
arvoltaan siinä suhteessa sinisiä tahi punaisia. Sen jälkeen teen minä
itselleni _kristillisen_ aviovaimon, joka on kunnioitettu jumalan ja
ihmisten edessä. En kysy siihen ollenkaan suostumustanne. En voi olla
sanomatta julki, että kiintoisuuteni hetki hetkeltä teihin nousee.
Kuta suurempi on vastustuskykynne, sitä ankarammin minun tulee hyökätä
päällenne, sillä se on juuri suurin hetkeni ja haluni. Kas sellaista
kiinteää ja kimmoisaa rakkautta aina olenkin kaivannut. Kuta hikisempi
kohta ja koettelemus, sitä houkuttelevampi hekuman himo ja osuus. Mitä
enemmän taistelette minua vastaan, sitä hurmaavampi tulette olemaan.
Kuta vähemmän osotatte mieltymystä minuun, sitä hehkeämpää tunnetta se
tuo. Minä en mistään auringon alla saa siinä suhteessa vertaistanne. Ja
jotta pysyisitte kunnialla tallessa karkailematta, tulen pitämään siitä
helkkunas itse huolen. Keinoja löytyy varunkin varsan taltuttamiseen.
Minun on tässä suhteessa vainottava vain punikkeja. Ettekö ole
erinomaisen onnellinen, että niiden käsistä vasta pelastuitte... Minä
olen holhoojanne ja siihen virkaan määrätty jo läsnä ollessanne. Ja
nyt, kun punikit tulivat lyötyä ja valkoinen valta seisoo lujana,
ovat minulla aina valtit takanani. Ohjissa pysytte, ohjissa... Sitten
vielä — puhui tuomari verkkaan — tullaan sodan jälkeen, arvaan ma,
jakamaan arvon osoituksia parhaimmille ja sankarillisimmille valkoisen
armeijan urhoille. Parhaimmat valtion virkapaikat jaetaan juuri heille.
Korkeimmat palkat takseerataan. Tuloja virtailee ehtymättömästi. Ja
sitten päälle päätteeksi mikä arvo ja kunnioitus lankeekaan heidän
osallensa! En epäile, ettei minulle sitä tule, koska ansioni suuret
sitä edellyttävät. Rouvana mahtavasti saatte olla rinnallani kun vain
suostutte olemaan kauniisti kanssani... Sentähden minä kysyn nyt vielä
muuten vain: Hyväksyttekö vaiko hylkäätte tarjoukseni?...
Ei vastausta.
Kuulematta mitään katseli Katarina ulos ikkunasta.
Kuka tiesi mitä hän mietti. Voimattomuus vaiko pelko, ehkä viha
saattoivat pitää suun sanattomana. Vaitiolon käsitti kiusaaja
merkitsevän myönnytystä, että tyttö on tullut joten kuten järkiinsä,
että hän perin perältäkin punnitsee ja on ulottanut miettimisen hänelle
itselleen onnelliseen suuntaan. Jopa herkesi Pystytukkakin puhelemasta.
Siitä paikasta alkoi hän tehdä johtopäätöksiänsä. Naisen luonto on
huikentelevainen. Se läikkyy kuin vesi liukkaassa emaliastiassa...
läikkyy, jos sitä liikutellaan. Henkensäkin oikein heltyi. Jopa katui
sitä, että oli tuohon hentoon vartaloon voinut vihaa kantaa, vaikka
valjuakin. Solakkana se siinä seisoi. Kuinka houkuttelevana hän
käsivartensa kietoisikaan tuohon, joka tuossa ikkunan edessä seisoo.
Talonpoikaisnaisen laajan röijyn alta hahmottui hento ja huokuileva
rinta. Ja kuta enemmän hän tuota olemusta katsoi, sen kiintoisemmasti
siihen hänen silmänsä juuttuivat. Savenharmaat kissansilmät kiiluivat
odottamatonta tulta. Hänen viivamainen, jopa jonkun verran kureentunut
suunsa pikistyi piukemmaksi. Polvet vavahtelivat himokkuuden huumosta.
Ryöppynä kihosi vastustamaton halu nousta ja käydä käsiksi tuohon
jumaloituun... Ylväs ja mahtipontinen asento asui tuon olennon
läheisyydessä. Tämä oli pitänyt häntä aina kunnioitettavan matkan
päässä tuosta naisesta. Mutta nyt se matka lyheni... Nyt oli iskettävä
kiinni, kävi kuinka kävi. Kuin iilimato tuli imeytyä ikipäivikseen
irtipääsemättömäksi, koska nyt vielä oli aika ja hetki. Piti iskeä
vasamana vain... Harata vaikka kynsin ja hampain kuin haukka... Ah!...
minkä makuinen onkaan veren ja himon sekoitus ja hurmoinen huikea
humala!...
Luiset laihat käsivarret kietoutuivat rautapihteinä äkkiä avuttoman
naisen ympärille...
15.