Asiasta ei enempää kysytty.
Viittaus vangeille, viittaus mykkä ja salaperäinen. Oviloikkari levitti
yksipuoleisen oven apposten auki. Ovi tosin olisi pitänyt edeskäyvästä
olla kaksipuoleinen, kuten edellisessä paikassakin, mutta koska "korkea
oikeus" oli liikkuvata kalustoa, alinomaisen muuttelemisen muodossa,
joksi myötäkäymisten aikana laitos muuttui, oli tähän tyydyttävä.
Pitkää lakeijaa ei tämä kumminkaan huvittanut tämä "läpien ahtaus",
mikä tässä talossa vallitsi. Varsinkin hänenlaistaan miestä varten
eivät nämä aukot olleet tehtyjä, hänelle, joka halusi astella suorana
viirinsalkona. Siitä huolimatta oli hänen mukauduttava ja kumarruttava
matalien päällispuiden alatse, vaikka "kapsäkki" tahtoi jysähdellä
"yläseen kynnyspuuhun", joksi hän ovenpäällisiä tapaili sanoa.
— — —
Kuka ja mistä oli tämä pitkä mies kotoisin?
Suomea hän puhui välttävästi... Mistäkö hän oli? Sitä seikkaa ei
oltu kysytty, eikä sitä tiennyt yksikään oikeuden jäsen. Ei tuskin
tiennyt tuomarikaan. Se vain tiedettiin, että hän tähän virkaan
oli kuin valettu. Itse hän siihen myöskin ilmestyi, ilmestyi
kuin sieni sammalkantoon sadekuuron jälkeen. Hänen käytöksensä
oli "mallikelpoinen" tiesivät isännät. Ammattinsa tunsi hän
perinpohjaisemmin kuin kukaan voi aavistaa. Kaikki ihailivat
"sivistyneen" miehen "käytöstä." Yhtenäkään oikeuden istuntopäivänä,
tahi muussa mahdollisessa tilaisuudessa ei edeskäypä kuitenkaan
jättänyt kehaisematta pietarilaisen Tserementtevin palatsin ovien
korkeutta ja leveyttä. Sen palatsin piti hänen puheittensa mukaan
sijaita jossakin Fondanka-kanalin varrella. Hänen kertomuksensa
viihtyivät erinomaisesti kaiken maailman laatuisissa kabineteissa ja
kullatuissa kehyksissä, taidetöissä ja maalauksissa, joista tosin
härkä-suomalainen hakoniska hyvin vähät ymmärsi. Kaikesta huolimatta
kuunneltiin häntä tahi ei, veti tämä joka kerta pitkät säärensä
"vetosolmuun" ja alotti tähän tapaan:
— Niinpä kyllä, armolliset herrat... Stolypinistä jos jotakin tiedätte,
niin en minä hänen aikanansa mahallani itseäni kynnysten yli tämän
kaltaisista sikalätin ovista vedellyt. Siellä kaalivellin kotimaassa
oli joskus sentään jotakin toista. Välkähtelivät siellä peiliovet,
kantakengät, sekä univormujen napit. Kun astelin ovien aukaisijana
edellä hänen kirkkautensa kamareissa ja saleissa niin muistuvatpa
mieleeni moninaiset ajatukset. Toivonpa sitä kaiken aikaa, että polsut
soudetaan Sahalinin saarelle, päivää, jolloin kaikki nahkiaiset
kyörätään takaisin tehtaillensa haluaisin minä kasapukkina punikkien
kaalimaassa olla. Ja että sama satikuti siellä mikä teillä täällä
rajamaassa.
Lautakunta hevosina hörötti mokoman miehen kustannuksella. Nuoremmat
matkivat ja vääristelivät tahallaan pahasti murrettuja sanoja.
Omahyväisessä irvessä, suut hymyssä särpivät mehevän miehen sutkauksia.
Tuomari osasi tällöin aina olla totinen ja arvokas. Pääasiallisesti
mietiskeli etumies keinoja kiusallisen asian ratkaisemiseksi. Tunsihan
hän kunniansa ja arvonsa kolahtaneeksi äskeisessä kuulustelussa.
Puheenjohtajassa aatosti yhä punnitsematon puhe. Itsensä tunsi hän
erittäin kevyeksi todellisessa arvossa ja kunniassa. Hän oli itse
mielestäänkin kuin ylitalveinen hyönteinen. Vaikka vasta äsken hänen
mielialansa oli suuremmoista, jopa valoisaa, niin nyt se sen sijaan
oli matalaa ja vaivaista. Ja kiusallisinta oli se, että tämän totuuden
oli lausunut hän, jota hän ikinä ei olisi uskonut tietoisuudessa näin
pitkällä olevaksi... Ei!... Mutta tuomarina, jopa kohtaloiden herrana,
oli olla jotakin suuremmoista... Eihän enää tullut kysymykseenkään
tämän naisen kanssa entiset kuivat konttooripäällikön palvelukset!
Ehei lähimainkaan!... Huutia piti opettaa toki tietämään. Tuskinpa hän
käsittää mitä tarkottaa kuolema? Mitä marenteeraa ihmisen hengiltä
otto?... Kenelle kuuluu kunnia ja arvonanto? Öhoh!... Kenelle? Kenelle
polvia notkistellaan? Eikös minua kaikkien tarvitse pelätä? Eikö
kunnottomien tarvitse vapista pelosta? Tuomio se on, joka jokaista
kohtaa!... Vai eivätkö he todellakaan jumaliste vielä tiedä kenen
käsissä tässä ovat kipineet ja kipinäkirveet?!... No jos eivät tiedä,
niin tietämään tulevat, niin totta kuin tässä tuluspussia käytekään.
Se mitä tähän asti on ollut, tulee olemaan vain lasten leikkiä siihen
kaikkeen verraten mitä tuleman pitää. Luikkarit! Sehän on ruuti ja
rauta joka maailmaa hallitsee! Niin moni menneisyyden kapina ja kumous
on savi- ja sorakasan alla mielissä ja muistissa. Siellä se kansan
kiihko ja "pyhä sota" suitsuu savessa ja tuhkassa. Sorakuopan pohjalla
lepää Suomenkin punikin peru. Ja lapaluut sadan vuoden perästä kaivaa
kentiesi uusi polvi, vieläpä lasikaappiin ihailtavaksi asettaa.
Historia todistaa, historia todistaa... Mutta kuta surkeilemattomampi
murha ja marina, sitä pikaisempi rauha ja tasapaino! Ja perästä tuli
mitä tuli! Horikoot kukin kohdaltaan omaa aikaansa!... Minä elän
aikaani.
Vihdoin hän jätti mietiskelynsä sikseen ja puhkesi lautakunnalle ääneen
puhumaan:
— Kuten te, korkean oikeuden jäsenet itse omin silmin olette nähneet ja
omin korvin myöskin kuulleet miten pahuuden, ylpeyden ja itsekkyyden
juuttaan juuret ovat syvälle viholliseemme iskeneet. Teidän täytyy olla
todistajina siitä, että jokaista heitä aina neuvoilla ja hyvyydellä
oikeaan olen koettanut ohjata. Minä olen ollut kuin kultaisen isänmaan
isä ja edustaja, joka lapsiansa koettaa holhota. Jos ei hyvästä apua,
niin paha on seurannut perästä...
Tähän pisti väliin jumalaapelkäävä isäntäkin:
— Ja me emme tuomitse sillä ankaruudella kuin herra jumala käskee! Me
jätämme sentään toisia eloon ja henkiinkin. Ja jotta voivat todistaa
jälkimaailmalle laupeudestamme, emme edes ristinkuoleman kaltaista
kenellekään ole pakoittaneet... Ja jokaista tuomittua on minun henkeni
saattanut isän ylhäisiin esikartanoihin palavasti pyytäen: älkäät
tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.
Ei ollut tuomari edes kuulevinaan, vaan jatkoi:
— Tämäkin nainen tässä! Hyväkäs unohtaa kokonaan, että on korkean
esivallan ja maallisen tuomioistuimen edessä. Rikollinen ihminen, joka
on vedetty pahoista töistänsä vastaamaan. Aatelkaas... Puhuttelee meitä
kuin tavallisia ihmisiä hyvänsä, ilman pelkoa ja vavistusta... Kuulitte
kuinka katalasti solvasi sitä, mikä meille on korkeata ja arvoisinta.
Ja vaikka itse sen teille sanonkin, olen minä liian hyväsydäminen ja
hellytetty, kasvanut jalojen ihmisten keskuudessa. Minulta voivat
kyyneleetkin vuotaa pian, jos oikein osataan liikutuksella puhua.
Annoin hänen meuhata osottaakseni naiselle sukunsa suuren syyllisyyden.
Ja päälle päätteeksi hänen sukupuolensa kavalan alttiuden hän paljasti
oman kielensä kautta... Ovathan nämä punikit langenneet siksi syvälle
synnin nietoksiin, etteivät voi erottaa hyvää pahasta. Vaikka
sellaisiahan ne rikolliset aina ovat olleet maailman alusta. Menkääpä
vankilaan, niin ette löydä sieltä seinien sisältä yhtään pahantekijää,
ette ryöväriä, ette murhamiestä, joka sanoisi: Kas tämän minä olen
ansainnut. Kas näin minua pitää rangaistaman. Päinvastoin väittävät
useammat sulaa syyttömyyttänsä, jopa taivaan enkelin puhtaudelle
vertoja vetelevät...
— Oviloikkari tarttui puheeseen:
— Vaikkako murhamiehiäkin?
— Vaikka murhamiehiäkin...
Toisetkin lautakunnan jäsenet vilkastuivat:
— Punikki on aina punikki...
— Kun jumalanpelko häviää, perkele ja paatumus astuu tilalle.
— Pappeja piinaavat ja kirkkoja polttavat...
— Ovat kuulemma kaikki kirkot polttaneet siellä etelässä.
— Moni hengenmies on saanut lähteä maallisesta majastaan mäelle. —
Rikkaiden ryöstöllä elelevät ja oleilevat.
— Työhön tottumattomat rääkätään, ruumiillisella työllä tapetaan.
— Joo... sama se on ihmisen kuin luontokappaleenkin. Hevonenkin,
joka ei ole työhön tottunut ajetaan hyvin pian köykkyseläksi,
vallankin varsat. Ennenkuin ne kerkiävät tarmistua ovat järjettömillä
läpisuoleksi ajetut.
— Niinkuin tuokin Rahkalan-Tanelin tamma.
— Uskovainen isäntä puuttui puheeseen:
— Jehova on hylkäävä sen huoneen missä yöt päiviksi muuttuvat. Ja missä
rietas nainen herrallensa haaremin on pystyttänyt. Sillä katsokaas
lihavia rintoja, sanoo Syyrakki, etteivät ne saa vaimoltasi povelta
pilkistää kuten naarasteeret. Ja pohkeet häneltä kiireesti peitä,
jottei vieras repo jälissänsä juoksisi... Veljet, minä katsoin, että
tämäkin nainen ei ole mikään kaatumaton kuusenjuurikas...
— Mutta mitäpäs me nöista jehovista ja syyrakeista. Me vain pitäkäämme
huolta isiemme maasta ja mannusta.
— Samaa sanon minäkin. Omaisuudestamme tässä on huoli pidettävä itse
kunkin muutoin sen kavala naapuri hyvinkin peijaa...
— Joka rikas on, se olkoonkin rikas, joka taasen köyhänä syntyy,
se olkoonkin ja sinä pysyköön. Jumalan järjestys olkoon maailmassa
paikoillaan. Ketä se tahtoo siunata omaisuudella ja rikkaudella, sitä
ei pidä kadehtia. Ketä taasen katsoo kiusaavansa köyhänä, se köyhänä
pysyköön. Ansioistammehan me herra paratkoon kulun elämme.
— Vähät ihminen omasta tahdostaan saa.
Tuomari otti suun vuoron:
— Niinpä niin. Kohtalon käsky on meidät miekka käteen pannut
kaitsemaan. Elämän puut ja paratiisi vallitkaamme ajassa. Oikealla
tavalla vallitkaa! Tähän asti on käynyt armeliaisuus oikeuden edellä
useammin kuin on säädyllistä. Jonkun aina olemme laskeneet livahtamaan
käsistämme. On jo aika kovakouraisesti tarttua asiaan...
— Aivan... kuten herra lausuikin: kovakouraisesti! — Suuni kun
puhtaaksi sanon: Puhdasta on tehtävä!
— Hengiltä kaikki tyyni...
Tuomari oikaisi:
— Ystäväni, ei juuri niin, vaan että punikit on tuomittava. Miten?
— No nirriltä sitten...
— Ei nyt niinkään, vaan tuomittava korkeimpaan rangaistukseen.
Lautakunta yltyi:
— Aivan oikein!... Aivan kuin minun suustani sanottu!... kuorosivat
kaikki yht'aikaa:
— Korkeimpaan rangaistukseen!...
Tuomari lisäsi;
— Nyt siis tämänkin parin katsomme ansainneen monin verroin mainitun
rangaistuksen. Olemme yhtä mieltä asiassa?...
— Yhtä mieltä! Yhtä mieltä!...
— Kuitenkin minä määrään tavan ja ajan itse, niin että jo tänään, niin
että jo tänään kello viideltä... Naisen läsnäollessa... Ja sitten
viimemainittu myöhemmin.
— Aivan kuten herra korkea tuomari itse vain suvaitsee!
— Tehkäämme senkin syyn tähden, että omantunnon herääminen tuossa
naisessa tulisi mahdolliseksi. Sielunsa kuolemattomuus meitä hänelle
avuksi yhdennellätoista hetkellä vielä kutsuu. Ja me autamme
ohjauksilla ja neuvoilla kääntymään taivaallisen isän tykö, sen sijaan
että tuliseen järveen luiskahtaisi.
— Oikein puhuttu veli... oikein puhuttu...
Viittauksesta oviloikkari oli tehnyt asiaan kuuluvat temput, lateli
arvoa ja kunniaa osoittavat lauselmansa. Nyt seisoivat tuomittavat
uudelleen tämän narrimaisen komedian edessä... Tuomari nyppi
hiirenpartaansa, teki tahallisesti kiusallisen äänettömyyden, suki
sanansa tarkoin ja sitten lausui:
— Korkea tuomioistuin on paljon ja raskaasti harkinnut ja punninnut,
eritoten etsinyt kaiken ohdakelyhteen seasta vain nisuja, varsinkin
herra Pylväistön eletystä ja koolle korjatusta kylvöksestä, jota
hän on viime aikoina ympärilleen siehottanut. Lautakunta on ottanut
kaikki mahdolliset lievittävät asianhaarat huomioon ja yrittänyt
niiden suhteella punnita rikoksien painavat punnukset. Olemme myöskin
ottaneet hänen yhteiskunnallisen asemansa, sivistyksensä, ynnä
varallisuutensa huomioon, sekä hänen ylevän sukunsa... Lautakunta
huomaa sen tosiseikan, että olette kaikella muotoa ollut liian herkkä
vaarallisia bolshevistisia aatteita ja puheita kohtaan. Olette
rientäneet ehdoin tahdoin avuksi perustuslakien kaatajille ja Suomen
itsenäisyyden tuhoojille. Vastoin parempaa tietoanne olette tehnyt
esi-isiltä perittyjen hyvien tapojen rikkomuksen... Niin että sitten
kun valtiorikosoikeuden 32 osasto päätöksellään lokak. 23:lta päivältä
1918 valtiopetoksesta..., sekä perustuslakien kuninkaallisen kaaren
624 kohdan 99 momentin mukaisesti, kuin myöskin ottaen huomioon, että
vaikka olettekin korkeimman rangaistuksen ansainneet ei vähempää
kuin neljä kertaa... ja kun oikeus on siinäkin ollut armollinen,
koska yhteen ihmiseen yhtä kertaa enempää ei voida sovelluttaa
mainitunlaista tuomiota... niin myös syytöskirjelmän perusteella
ja virkavelvollisuutemme kunnioituksen nimessä, kuin myöskin
arvossapidettyjen lakien noudattamisesta, joista itse kukin hengellämme
edesvastuussa olemme, tuomitsemme teidät kuoleman rangaistukseen yhden
kerran, johon herra jumala meitä vahvistakoon...
Tuomari pysähtyi katsomaan sanojensa vaikutusta, sekä lisäsi sitten
alentuneen, tavallisen sivili-ihmisen äänellä, ei enää tuomarin
asennossa, ei paatoksella:
— Sulasta rakkaudesta kutsuvat meitä vanhat ritarilliset tavat
säädyllisiä henkilöitä kunnioittamaan, että voisitte tällä lyhyellä
ajalla tehdä kalliin sielunne suhteen, mikä on hipene jumalan omaa
henkeä, mutta joka ei ruumiin kanssa kuole... että voisitte ylhäisen
isän ja itsenne välit selvittää herramme vapahtajan välityksellä...
olemme tuomionne helpottaneet, kuten itsekin huomaatte kolmella
neljänneksellä...
Uskovainen isäntä ryntäsi pystyyn mielen ylenpalttisella vimmalla,
mutta tuomari teki jyrkästi torjuvan liikkeen ja tukki kerrassa tämän
taivaallisia tarkoittavan saarnan. Sen sijaan hän himokkaasti ja
tyynesti, vaahdonvalkea pyre suupielissä tiedusti tuomitulta:
— Onko mitään toivomuksia lausuttavana?
— Puolestani ei minulla ole mitään. Miten herroja lahtareita vain
haluttaa... Tämän kultuaan puheenjohtajan suu kureentui, leuka
liikutuksesta väkätti. Hänen viittauksestansa siirrettiin vanki oven
ulkopuolelle, josta Katarina kutsuttiin sisälle. Tälle tuomari sanoi
pöyhkeilevällä äänellä:
— Asianne, arvoisa neiti, on tutkittu ja tuomionne on vieläkin
raskaampi kuin edellinen. Olettehan ennen lankeemustanne ollut
isänmaan ystävä, sen jälkeen petturi ja kavaltaja. Tämä on tapahtunut
tietoisesti. Emme ole eduksenne löytäneet lievennystä. Näin ollen
ei olekaan syytä muuttaa ennemmin teihin osunutta päätöstämme, jota
erehdystä uskoen olimme tässä istunnossa uudelleen käsitelleet...
Katarina nosti silmänsä lattiasta ja suuntasi ne ikkunasta ulos
ulontuvalle lumipeitteiselle järven niemelle, jonka rinteisiin paistoi
puolenpäivän aurinko.
Hänen korvissansa kohisi tuomio taukoamaton.
14.