Tuomari saapui.
Lautakunta seisoi ja kunnioitti. Pimeästä kellarista tuotiin
puolikuoliaaksi säikytetyt vangit. Heidän vaatteensa olivat saviset
ja ryvettyneet. Eteisessä oli ahdinkoa. Sieltä kuului ärjymisiä.
Pesemättömissä kasvoissa tihrustivat pöppelöt silmät tylsinä ja
onnettomina.
Mutta salissa, siellä sitä junnasivat "isänmaan" ankarat pojat.
Pönäköinä ja potrina uskoivat itsestänsä suuria asioita. Suuri ja
ylenpalttinen tehtävä kajastui heidän kasvoistaan ja katseistaan.
Ankaroiksikin tekeytyneinä hämmästyivät he kumminkin esimiehensä
ovelle ilmestymistä. Äkkipikainen ja entisestä poikkeava... Ah,
mikä arvokkuus!... Mikä ryhti hänen ulkomuodossansa. Väen keskitse
kumartelematta, vastaamatta asteli. Tuomarissa ilmenivät tällä haavaa
kaikki epämääräisyydet. Tuntui kun ilettävyys asuisi itse hänen
askeleissaan. Jopa jekunatkin tunsivat nokkaansa tuoreen ihmislihan
löyhkän. Viihtyi inho vanavedessä. Hän oli kumminkin se valkoinen
leijona, tyypillinen verituomari, jossa esiintyi "luja järjestys",
ankaruus ja kuri.
Pitkän pöydän takaa antoi hän katseensa arvokkaana kiertää huonetta.
Lautakunta seisoi yhä liikkumatta, seisoi hengittämättä, sitten muutti
jalkaa ja seisoi taaskin. Se valmistui kuulemaan ylevää oikeuspuhetta.
Mutta sen sijaan että tuomari olisi jotakin puhunut, pysyi hän ääneti,
viittasi istumaan ja oli vieläkin vaiti.
Oviloikkari liehakoitsi, katseli herransa ilmeitä tarkkaavaisuudella.
Hän ymmärsi ennakolta sovitun silmien vilauksen. Sitten hän kutsui
sisälle uhrin.
Vanki astui arvokkaana sisälle. Hän asettui ovipieleen, minne hänet
tuomarin katse ankarana naulitsi... Tahtomattaan kiintyi tutkijan
katse pakolla raahattuun. Jopa siinä lautakuntakin vilkuili, puhkuili
ja härkälaumana muljautteli ja äänettömänä kyräili... Eikä ihmekään,
olihan yleinen syyttäjä sähkösanomalla kutsuttu Seinäjoelta. Sentähden
se kunnioitettava äänettömyys asui huoneessa.
Hoikka oviloikkari vaelsi yksin varpaillaan, taipuili ja notkuili
kuin virman virran kaisla. Nenäliinanko puutteessa, vaiko missä
tarkotuksessa tämä huilanteri lipoi huuliansa, toisinaan aina
sieraintakin. Hyvillä mielin hän siirsi paikkaa kuin kupin nuollut
koira...
Tätä tarkasteli muutama isäntämies. Hänen järkensä äkersi äänettömänä
ja totisena. Jopa lopulta katsoi mokomaa kyypparia. Ikinä ei hän
ollut ihmisen kielen nähnyt ylettyvän nenäreikään asti. Joka kerta
kun lipaisu salamiten uudistui, punehtui rajun manttaalijekunan
karvanjuuri. Siellä miehessä jylläsi joku sisäinen voima. Se
pullisteli. Tyyneys toki kaikesta huolimatta jatkui. Jokainen kuunteli
kiukusta puhisten.
Arvid Pylväistö oli ryhdikäs ja pelkäämätön mies.
Kuulustelu koski alunpitäen kaikesta päättäen tätä miestä. Vastaukset
kysymyksiin olivat selvät ja lyhyet. Sanat ja lauseet tulivat
kiertelemättä ja kaartelematta siten kuten asiat olivat olleet. Tuomari
tiedusteli edelleen:
— Kieltämättä olette kapinoitsijain pääjehu?...
Heti vastasi tämä:
— Taistelija työläisten armeijasta.
— Keskeisin henkilö, tarkoitan?
Kuulusteltava hymähti:
— Tehän sen tiedätte.
— Tunnustatte?...
— Ei tarvitse tunnustaa. Totuudessa ei ole mitään tunnustamista.
— No no... Jaa... sehän se riittääkin. Yksistään riittää. Hetken
vaitiolon jälkeen kysyi tuomari:
— Kuinka siis selitätte oleskelunne kirkon tornissa ja kellarissa?
Tähän katsoi Arvid kohtuulliseksi vastata sen mikä oli tarpeellista.
Kumminkin sanoi olleen vakuutettu vainajista jonkun olleen elossa...
Tuomari tokaisi ivallisesti ja kyynikkyydellä:
— Ei se ollut nyt kysymyksessä. Joskaan kapinoitsijoiden henki ei aina
ihan tarkkaan olisikaan heti paikalla kerinnyt hukkaan pihistä, niin
olisivathan joutaneet...
— Haudassaan sätkytellä...
Välittämättä Arvidin huomautuksesta jatkoi tuomari: — Kysymys on siitä
kuka avusti teitä tuonne torniin, sillä olivathan avaimet huostassanne.
Tuomarin törkeä iva suututti siihen määrään, että saman tekevää oli
vaikka ei vastannutkaan. Mutta puheenjohtaja huusi kuin leijona:
— Kenkkuiletkos!?... Taikka tässä pannaan mies puhumaan vaikka ei
haluaisikaan!...
Arvid seisoi vaiti ja vaikka ärjäisyt uudistuivat oli hän mykkänä.
Silloin huusi kiilimystynyt "oikeuden" jakaja:
— Jassoo saatana!... Kuka toimitti sinut ruumishuoneeseen?!
Hiljaisuus.
Oven luona urkkivat kätyrit kurkkoilivat pöydän taakse tuomaria. He
odottivat viittausta. Mutta tämäpä ei antanut mitään merkkejä. Hän sen
sijaan otti äänettömänä tuolin selustalla roikkuvan hevosenpääkepin
ja asteli Arvidin eteen mitään arvelematta iskeäkseen tätä kasvoihin.
Kumminkaan ei isku ehtinyt, sillä keppi muutti omistajaa ja sinkosi
kappaleina lattialle.
Kaikki tämä tapahtui kenenkään ehtimättä apuun. Sanattomana häpeästä ja
vihasta tuomari raivosi. Vain vaivoin voi vanki malttaa mielensä. Loppu
oli lähellä tällä kuivalla miehellä. Nyt hän peräytyi ja huusi:
— Kuinka te tuotte vangin saliin ja oikeuteen ilman kahleita ja
käsirautoja!?...
Hätäytyneet vartijat rynkäsivät nyt esiin. Vangin vastaan panematta he
sitoivat hänen kätensä.
Johtuiko sitten arvokkuudesta vaiko ylpeydestä, ettei "tuomari"
tutkimatta ajanut vankia edestään kuolemaan, vai muuttuivatko hänessä
heränneet himot, tahi tarkoitusperätkö pidättivät. Tyyneys palautui
kumminkin verkkaan. Tuomari rauhottui vähin erin, saipa jonkinmoisen
tasapainonkin. Hänen mieleensä muistui näet kohtaus kaksi kuukautta
sitten Vilppulassa. Tuon samaisen hyväkkään Velihän se sielläkin
Korpion kanssa jytinän piti. Melkeinpä hän nyt katui uskallustansa.
Niin ollen kykeni tuomari hetken perästä sanomaan jotakin
kirjurillensa, jonka korva koko ajan heilahteli hermojännityksestä.
Tämä katsahti heti oviloikkariin, joka lipasi sieraintansa ja astui
huiskutellen pöydän luokse. Pitkä ja äitelyyteen asti makeakäytöksinen
mies kumarteli entiseen tapaansa, poistui ovista kuuluttaen kovalla
virallisella messuäänellä:
— Kaikista korkein sotaoikeus suvaitsee viittauksestansa
armollisuudessa eteensä tutkinnoille ja tuomiolle kutsua kapinoitsijan
ja maanpetturin impyen Katarina Saloheimo-Sandbergin, kotoperältään
Turun kuuluisasta kaupungista, missä hänellä kauppakonsulin virasto on
olemassa.
Pöydän takana puri tuomarin kirjuri huultaan. Hänen kasvoillansa
muuttelivat yht'aikaa monenlaiset värit ja ilmeet. Tuomarinkin jännitys
nousi aste asteelta. Hän muisti vasta että tätä hetkeä vartenhan hän
olikin valmistautunut. Vallan suuressa määrin hän ihaili itseänsä siitä
neronleimauksesta, jonka sirkilöimisenä tuloksena, ehkä matemaattisella
selvyydellä ja seuraumuksella hän perusteli tämän jännittävän kohtalon
oikun. Hän oli näet ankarasti antanut vartioida kumpaistakin vankia,
sekä määrännyt heitä pidettäväksi eristettyinä, toisistansa täysin
tietämättömyydessä. Viisas tuomari laski, että Katarinan ja Arvidin
kohtaus tapahtuisi lakituvassa yllätyksenä kummallekin. Ja juuri tämän
hetken vaikutelmat saapi tuomari nähdä ilkosten alastomina. Niinpä
onkin siinä suhteessa lautakunnan kera helppo vetää johtopäätöksensä.
Jopa tämä kohtaus ennakoltakin ajateltuna lupasi sanomatonta nautintoa.
"Rakastuneiden" jälleennäkemisestä seuraa mitä katkerin pettymys. Kas
eikö tässä ollut vahingoniloa ja aihetta? Kilpakosijan sielun tuskain
kiemurteleminen!... Mikä korvaamaton nautinto!
Mutta kuinkas olikaan?
Avatuista ovista astui sisään Katarina vaatimattomana ja tyynenä.
Hänen ryhtinsä oli hieman ylpeä, mutta hänen vaikutuksensa sitävastoin
vaativainen. Huolimatta siitä että hänen pukunaan oli vanhan
maalaiseukon kertahame paksuine poimuilleen, sekä sen päällä valui
uumatoin röijy väljänä ja valtoimena. Kirjava, kopanpohjan ruuduille
kudottu liina laskeutui niskaan. Ehdottomasti reilu emännän malli ja
muoti.
Katarina asteli keskilattialle. Ja vaikka konttoripäällikkö yritti
pilkallisesti hymyillä herrasnaisen nykyistä pukua ja emäntämäisyyttä,
muuttui hänen katsantonsa happameksi, pikemminkin katkeraksi. Ihminen
joka oli ennen kantanut ylellisen hienoja pukuja osasi olla vakavan
yksinkertainen, kauniimpi entistään.
Katse vaipui puheenjohtajalta alas. Häpeän tunneko hiipi esiin? Osien
vaihtuminen oli joka tapauksessa tehnyt vaikutelman. Neiti Saloheimon
palveluksesta riippuvainen konttoripäällikkö työnantajansa tuomarina
tässä merkityksessä.
Mutta pian olikin heikkouden häivä poistunut. Ankarana ja
vaateliaana nosti hän ensin katseensa Arvidiin, sitten Katarinaan.
Tuomari ajatteli: Mikä ihme?... Mieshän on ihan tyyni? Ei edes
häpeämättömyydellä enää ole rajaa... Tahi ovatko sittenkin hänen
luulonsa olleet kokonaan turhia? Ehkä osaa ruoja teeskennellä
ovelasti?... Eipä hän voinut asiasta sanoa sinne eikä tänne. Enemmän
muodollinen kuin tosiperäinen kuulustelu alkoi:
— Neiti Saloheimo!... Entinen isänmaan arvoisa ystävä... Vastatkaapa
muutamiin pikkukysymyksiin. Sen jälkeen tunnustatte suoraan. Ja jos
tämän teette, on se oleva teille mitä suurimmaksi helpotukseksi.
Vaikean asianne uhkaavassa ratkaisussa saattaa niinmuodoin tapahtua
mitä jaloluontoisimpia myönnytyksiä, tahi sitten päinvastaista.
Peittelemättä puhukaa kaikki rikoksenne, joita petturuutenne on matkaan
saattanut. Katkera ja mielenkarvas on tämä kuulusteluni minulle
teidän suhteenne. Ja saattaa se harmentaa monta hiusta päästäni. Se
viiltää sydäntäni kuin kaksiteräinen miekka. Tämän tehtävän ja viran
sijaisena minun kumminkin täytyy, sillä kallis, usein mainittu maamme
etu ja kunnia vaatii sitä. Tunnustakaa, että veljiä ja isänmaan
ystäviä vastaan olette tulleet joko omin ehdoin, tahi sitten kavalasti
petettynä... tarkoitan, välillisesti viekoitelluksi. Minä tunnen teidän
jalon sydämenne parhaiten kuin kukaan muu. Se on herkkä uskomaan yhtä
ja toista... Myöntäkää siis mitä sydämellänne on. Anteeksiantamus
ylhäältä tulee olemaan suuri ja rajatuin... Sillä katsokaa tätä. Suomen
mahtavan maan ja vallan aamunkoitossa elää huomenraikas mieli. Armo
meilläkin osataan asettaa oikeuden ja väkivallan edelle... (!)
Istunto odotti vastausta.
Hetken hiljaisuuden perästä vastasi Katarina rauhallisena ja tyynesti:
— Korulauseitanne teidän on minulle turha tuhlata. Olkaa enemmän siinä
suhteessa meihin nähden säästeliäitä. Minulla ei ole mitään sanomista,
ei anomista murhaajilta. Raakalaisten ja narrien sakki joutaa riehua.
Hankkikaa vain himoillenne hourupäistä tyydytystä. Rietastelijat,
mässätkää vain veljien veressä. Aikanne tulee...!
Lautakunta ynisi. Isännät ähkäilivät. Ahdasta heidän siinä rikirinnan
istuessa oli. Asento epämukava. Itsensä täyteen syöneet mahakkaat eivät
sopineet mielin määrin pyörimään liian lyhyellä penkillä. Heille ei
vielä kukaan ollut kahdeksan viikon aikana uskaltanut tällä tavalla
puhua. Sentähden tässä piti kääntyä katsomaan tuota "kurppaa", joka
uskalsi olla hävytön. Tuomari sanoi:
— Emme ole kutsuneet teitä tänne korkeata oikeutta solvaisemaan!
Lautakuntaan kääntyneenä hän odotti että nämä ilman alotetta sanoisivat
jotakin. Manttaalijekunat jo puhahtelivat. Sieraimiansa pullistelivat
ja tuhistelivat pösöt. Sanoivat:
— Emme!... emme solvaisemaan tietenkään!... — Tutkimista ja
tuomitsemista varten me.
Penkinpääkimmäinen kaljamasilmäinen uskovainen isäntä, joka istui
toisella takapakarallaan epämukavassa asennossa puuttui puheeseen:
— Neuvoisiko häntä sanalla?... Kuulkaa te uppiniskainen jumalan vuona,
sillä emälammas te ette ole. Juuri yksi silmä se taivaissa on, joka
meitä vartioipi. Ja se katsoo tälläkin hetkellä meidän päällemme.
Mooses kivitauluissansa sopimuksen teki, että hammas otetaan hampaasta.
Kumminkin uudessa liitossa sekin laki lievennettiin. Teillekin on armo
ja laupeus odottamassa herran edessä kun vain kankian ja uppiniskaisen
päänne rukouksiin taivutatte. Huutakaa herraa tykönne ennenkuin kaikki
myöhäistä on ja ovi edessänne lujaan säppiin suljetaan. Nuoruus ja
liha viettelevät ihmistä. Sillä moninainen kutku nuoressa ihmisessä
kuiskii ja viittoo lavialle tielle. Varsinkin nainen, joka on heikko
ja lähinnä käärmettä korvessa ristille nostettu on. Tässäkin rakkaan
maamme vapautustaistelussa kavalana se jumalan ja perkeleen välisessä
kamppauksessa välmehtii... Vaikka tiedänkin toiselta puolen, että nämä
sanani ovat turhat, kuten jumalan miesten vertaus siinäkin suhteessa
kuuluu; Jos viina pannaan vanhaan leiliin, vuotaa se saumoiltansa ulos.
Jos sanaakin viljellään syntisen korvan kuullessa, ummistaa se sille
aistimuksensa ja kehoitus kaikesta hyvästä on turha. Sieluja vaivaan
vaeltaa yhtenä pihusateena. Ja herran jumalan sormi ojentuu turhaan
niinkuin jääpuikko Sikalan Augustin karjokyökin vesikourussa keskellä
tammikuun pakkasia.
Lausunnan kirkollinen tyyli toi vakavan juhlallisuuden. Yksi ja
toinen isännistä katsoi ja odotti paatuneen naisihmisen antautumista.
Tuomarikin ilmotti:
— No hyvä!... Olkaa siis kiltti ja puhukaa suunne puhtaaksi
nöyryydessä. Alistukaa asianne onnettomassa valheessa. Ja mitä teiltä
kysytään? Tunnustatteko siis rikollisuutenne...
Katarina keskeytti pikaisesti jaaritukset:
— En ikinä tunnusta tyhjää...
— Ette?...
— Haljujen kuulusteluihin ei ole hyvä alistua. Merkitsisihän se itsensä
siveyden riisumista. Ja miksi te kuulustelette kuolemaantuomitulta?...
Mitä hyötyä teillä tästä on jälellä?!...
Tähän tuomarikaan ei voinut sanoa mitään vastaukseksi... Ja
lautakuntakin puhkaili ja pihisteli. Vihdoin selkeni oikeuden
puheenjohtaja:
— Mutta onhan meillä valta teidät sitoa ja päästää. Kaljamasilmäinen
lautakunnan jäsen pyyhki luomiansa ja luvatta lisäsi:
— Mikä on sidottu maan päällä, se olkoon sidottu taivaissa. Mutta mikä
taas täällä päästetty on, se myöskin siellä irtaimena oleman pitää.
Katarina hymyili ja sanoi:
— Sangen merkillistä siellä valkoisten taivaissa...
Tuomari huomasi, että tässä oltiin alettu kokonaan väärästä päästä,
että yritys pelotella kuolemantuomioilla noita oli kokonaan turhaa.
Uhka siinä suhteessa ei vähääkään pelottanut. Nainen oli ja pysyi
itsepintaisena. Muistipa Kassun kerran sanoneen: "Kuolemantuomiot eivät
ketään muita peloita kuin valkoisia." Sentähden piti mietiskellä asiaa.
Olihan ennen kaikkea voitettava tuo jäykkäpäinen ja yleväsieluinen
nainen. Hänen suosionsa tuli hankkia hinnalla millä hyvänsä. Kuta
kitsaammalta se tuntui nyt, sitä kiintoisampi se oli. Tarkoituskaan ei
ollut tuomita. Tulihan näennäisesti koetella, peloitella, taivuttaa tuo
ihminen äärimäisillä keinoilla otolliseen suuntaan.
Kiusallisen äänettömyyden jälkeen jatkoi "tuomari" uudestaan "oikeuden"
kuulustelua:
— Ette siis tunnusta rikollisuuttanne?...
Tyttö kysyi ironisesti vuorostaan:
— Yhtä hyvin voipi tuomarilta samaa tiedustaa. Tunnustakaapa
pois rikoksenne. Saamme tässä käsitellä "korskean oikeuden"
edessä yht'aikaa. Että te jahtaatte ja ahdistelette minua vielä
kuolemantuomionkin jälkeen. Tuokin tekopyhimys tuossa penkin nyppylällä
tuomitsee minut käärmeenä korpeen ja ristille roikkumaan. Sitte
taasen kiskoo uudelleen tuomittavakseen. Ettekö te "lihalliset"
miehet nähneet ja muistaneet minua koululla jo ennen tuomioistuimenne
edessä? Näitte, varmaankin näitte ja ajoitte ehdostanne joukon muun
mukana Konikorpeen ja koirakuopille... Ja tuo lepakko tuolla pöydän
takana "pelastamaan!"... Minkä vuoksi pelastamaan? Mustasukkaisuuden
ja raakain himojensa, mutta ei säälin eikä ihmisyyden vuoksi.
Tehän riipuitte kiinni minussa kynsin hampain... Vai säälistä ja
laupeudesta!... Kiitos, kyllä me tunnemme teidät mitä miehiä te olette.
Valmiita kaikkeen mielijohteiden ja oikkujen edessä. Killistelkää
vain katsellainne minua!... En pelkää yhtään. Kyyn silmillä minua
mulkoilette. Kyllä teille maistuu nuoren naisen liha ja veri... Jo
tuomari hätääntyi:
— Oikeudesta loukkaavia sanoja kiellän lausumasta! Ketä se neiti
tarkoittaa?
— Sinua kapakala minä tarkoitan!... En ketään enemmän vihaa. Olet
kuin kuivanut luu mustan korpin suussa. Olet kärppä ja nahkiainen!
Halaisit palata elämään hekumassa nuoruuden kustannuksella!... Hyi
alhaista raakimusta. Mielikää vain te kaikki, nauttikaa ja iloitkaa
teuraistanne rakkarit. Kansa teitä ei turhaan lahtareiksi kutsu.
Raiskatkaa ruumiita, koska elävänä ette onnistu! Siskoni tapoitte!
Äitini tapoitte! Isäni ja isoisäni tapoitte! Pienen veikkoni viimeisen
värähdyksen viime yönä vankilani ikkunaan kuulin... Haluatte minutkin
ja meidät kaikki... haluatte... Ottakaa!... Miksi kysellä!...
Nainen yltyi vihassaan laskemaan sanoja enemmän kuin niitä voitiin
käsittää. Syytökset tulivat toinen toistaan tuomitsevampina. Jo
viittasi tuomari oviloikkarille, tukki molemmin käsin korvansa, eikä
halunnut enempää kuulla. Pitkä mies ei tarvinnut kahta käskyä. Parilla
loikkauksella harppi perälle. Tarttui kiihtynyttä naista kiivaasti
käteen ja kutsui järjestykseen. Mutta nainenpa riuhtasi itsensä irti ja
huusi:
— Irti minusta!...
Tätä sanoessansa hän vasta huomasi edessään Arvidin. Hän lensi
kasvoiltaan tulipunaiseksi eikä voinut mitään enää sanoa.
13.