Hyvätuulisena touhusi tuomari.
Riemultaan ei tahtonut sisäinen tasapaino pysyä aloillansa.
Viranhaltijan vakavuus tahtoi väkisenkin muuttua viidentoistavuotiaan
vintiön veikastelemiseksi. Toisinaan hän vikkelänä otti askeleita
puoleen ja toiseen. Vanha jalka tanssahteli, kantapää kohahti kerkeänä
ja varvas löi rallintahtia. Piti viheltää vanhoilla ryppyisillä
huulilla, vaikka nämä eivät tuskin tähän tarkoitukseen olleet
soveltuneet enää vuosikymmeniin. Toisinaan hykerteli käsiänsä ja
nauroi aiheettomasti vasten kaikkea tavallisuutta. Sivusta katsoen oli
tuomarista tullut hepsu mies. Sanalla sanoen pikku höntti. Toisinaan
saattoi hän läiskäyttää käsiänsä yhteen, raapia paljasta kaljuansa ja
sitten nauraa katketakseen. Olihan hänellä nyt hauskaa... Olihan mies
saavuttanut nyt sen, mitä uskoi kädestä pois ikipäiviksi temmaistun.
Hän oli saavuttanut sekä himotun, että hurjuuteen asti kaipaamansa
mielitietyn. Luuloiteltu yksinomainen morsian, sekä tämän "kavaijeri",
rakastaja, olivat nyt hänen hallussaan. Ne molemmat otukset olivat
nyt lujien lukkojen takana. Niin kiltisti kuin linnut häkissä saivat
nyt tehdä seuraa toisillensa muistoissa. Ja sitten alistua enimmän
vihaamansa ihmisen alamaisuuteen.
— — —
Majatalo, mihin tuomari oli tuonut kiinnisaamansa saaliin sijaitsi
keskellä kirkonkylää. Vieraspytinki komeana ja jykevänä uhosi
manttaalin suuruisen talon uhkeeta upeutta. Tähän rakennukseen sijoitti
komentaja vangiksi ottamansa Katarinan. Tuntia muutamaa myöhemmin
vielä samana iltana oli odottomatoin onnenpotkaisu kohdannut tuomarin
hurttia saman kylän kirkonkellotornissa. Siellä oli väellä ja voimalla
vangittu tuiman nujakan ja käsikähmän jälkeen punaisten päällikkö Arvid
Pylväistö. Vangitsijat selittivät hänen olleen tapulissa ruumiita
ryöstämässä.
Mikä mainio saalis!... Mikä apaja yhtenä ja samana päivänä!... Johan
tämä hellytti, sekä samalla pehmitti kivikovaakin sydäntä. Oli sangen
ymmärrettävää, ettei Pystytukka vähällä itkenyt. Tavattomasti tykytti
riemusta ja ratosta koko rinta. Vuoroon vaihtelivat väreet, vuoroon
ilon ja naurun ailahdukset. Alunpitäen, vaikka aikomus olikin teljetä
molemmat punikit ja heidän päämiehensä kellariin hetkeksi, vain
hetkeksi odottamaan muodollista tutkintoa ja tuomiota, muutti vallan
ja viranhaltija mielensä, sekä asetti heidät samaan rakennukseen,
vaikkakin eri puolille. Kaksinkertainen vartiointi ulkona piti alinomaa
silmällä suuren rakennuksen molempia päitä. Vierashuoneissa keskellä
oleili ja asusti itse tuomari.
Herra konttoripäälliköllä oli todella häkissä nyt ne linnut, joita
koko sodan ajan oli takaa ajanut. Sitä vartenhan tässä sotaan takertui
kaljupää perinpohjin. Lasten leikkiähän se muutoin oli aluksi
ollut. Katarinaa kai tässä kaiken aikaa meinattiin, eikä suinkaan
ketään, eikä mitään muuta. Mielipuolisuuden rajankin yli tuli hän
uskaltaneeksi. Mustasukkaisuuden käärme kuiski povellansa lakkaamatta
kavalata kieltä. Eivätkö suorimmalta kädeltä "isänmaalliseen"
sotaankin juuri kannustaneet lopullisesti nämä himoittavat päämäärät.
Vallasnaisen mielijohteita ja oikkuja palvellakseen tekeytyi hän
mitä tuntehikkaammaksi vanha-suomalaiseksi. Tämä vanha kokenut
kettu sai näet selville, että tyttö oli iskenyt silmänsä mainittuun
punikkien päämieheen. Johan hän viime syksynä Hämeen matkoillaan
Suomelassa sen oli näkemään tullut. Johan jo silloin itse kamarineuvos
pohjan ja perustan oli tänne isänmaalliselle aivoitukselle tuonut.
Vallan selvästi saattoi tungeskelija saaliinsa panna merkille, sekä
että kylmäkiskoisuus oli hamasta siitä päivästä alkanut. Ja joka
kerta milloin tuomari perin juurin asiata mietti, nousivat hänen
niskakarvansa pystyyn. Isänmaan kallis asia oli näet asetettu sitä
seuraavalle tilalle. Ne merkitsivät samaa kuin mitä omat pyyteet ja
mielittelyt suhteiden takaa-ajamisessa sanoivat. Ja ne palvelukset,
mitä ne meriteerasivat, palvelukset sellaiset, joita konttoripäällikkö
joka päivä emännällensä piskinä piipersi.
Työnsihän tyttö nyt monivuotiset arvokkaat palveluksensa mokoman miehen
mukana luotaan kauaksi sivuun. Olihan onneton yhtynyt päällepäätteeksi
"isänmaan" vihollisiin. Tämä syyttävä soimaus soi lakkaamatta
valkoisen "hyväntekijän" kaikelle muulle umpeutuneissa korvissa. Eihän
jo kaksi kuukautta kestäneitten luokkasodan rintamatoimenpiteiden
yhteydessä tuomari ollut hetkeksikään lakannut miettimästä menetetyn
asiansa auttamista. Monet monituiset vakoilijat ja urkkijat oli hän
lähettänyt punaisten selän taakse. Ne siellä punoivat ja juonittelivat
säikeitänsä valkoisen asian eduksi. Punikkirintaman puhkaisemiseksi
työskenneltiin intohimoisella väsymättömyydellä. Tähän yritykseen
kietoutuivat kyynilliset ja mustat hurmon himot. Paljon myrkyllisemmin
kiehui kiho sen saaliin perässä, mikä mustasukkaisuuden sysimustassa
sydämessä kihisi kuin kastettu kekäle. Unettomat yökaudet hän hautoi
loppumattomia konnankiijeitansa. Vähin erin syöpyi hänen mieleensä
musta, kamala tuuma: "Kaikki, kaikki ilman ehtoja surmattava. Jokainen
ammuttu punikki tietää roistojoukon vähentymistä!" Tämän hänen
vakiintuneen mielipiteensä julkilausuttuaan kehittyi valkoisessa
kalman maaperässä moiselle kyvylle suosiollinen vastaanotto.
Kenttäsotaoikeuden tuomioistuimillehan juuri haluttiin himokkaasti
ihmispersoonissa liikuskelevia saatanoita. Kas tämä arvon ylennys
riemastutti ja kirkkaudellaan heijasti tuhkanharmaita paatuneita
kasvoja.
Niin monta keinoa ja koukkua kuin Katarinan kiinni ottamiseksi
olikin kiverretty, epäonnistuivat ne ja osottautuivat tehottomiksi.
Yritykset siinä suhteessa raukesivat tyhjiin. Kumminkin oltiin eletty
rintamamurron aikaa. Valkoiset alkoivat verkkaan saada haltuunsa
alueita punaisesta Suomesta. Tämä myötäkäyminen kiihotti. Pystytukka
menetti malttinsa. Virantoimituksessa hän alkoi hosua kuin hyena.
Tappamalla piti saada kaikki "puhtaaksi." Ei muuta kuin tapa! Tapa vain
kuin sikaa, niinkuin torakkaa tuholaista kaada "ryssää" ja punikkia.
Tässä tappomeiningissä enempää malttamatta hän heitti kesken kaiken
tuomaroimisen. Oikeudenkäynnin tehtävät tulivat toisarvoisiksi. Turhaa
ajan hukkaamista kuulustella persoonia yksitellen. Sitä paitsi suurissa
joukoin kiinni saatuja punaisia alkoi tulla vallan rutosti. Ja kellä
pirulla kesti voimia heitä kaikkia kuulustella. Tuli panna päätöksiä
lautaan summamutikassa. Mysömällä joukkotuomioita kun hutki, oli se
sentään paljonkin tehoisampaa kuin soittaa suutaan jonkun kielilakkarin
suutarin ämmän tahi renkisorrin kanssa. Niinpä nytkin. Hän julisti
neljänkymmenen ihmishengen tuomion, joukkonitästämisen ja sitten riensi
itse suin päin ottamaan selvää kaipaamastaan henkilöstä edentyvällä
rintamalla.
Kuinka Katarina olikaan joutunut tuohon neljänkymmenen joukkoon?
Ja kuinka häntä ei oltu tunnettu? Tämä käy selville siitä
valaisemattomasta kohdasta, joka aseman kivikellarissa tapahtui.
Pylväistöltä nimittäin oli vangit sinne summamutikassa ajettu.
Kuten muistamme, oli Katarina tahtonut tavata äitiänsä hinnasta
mistä hyvänsä. Ja ennen peräytymään lähtöään hän saapui pienelle
rantatupaselle, joka oli kuoleman autio ja tuonen raivaama. Kuusien
keskellä tupanen tyhjä. Siellä makasi Sirkka kylmänä pirtissänsä.
Tytär tuli turhaan tänne tavottamaan. Hän nousi mäen päällä olevaan
Pylväistön taloon hetkellä jolloin sinne valkoiset hyökkäsivät.
Kumminkaan ei emäntärouva tässä yllätyksessä ollut menettänyt
malttiansa. Hän kykeni viime tingassa muuttamaan ovelasti Katarinan
ulkomuotoa. Vanhanaikuinen naisen löysä röijy sai tässä tuokiossa tehdä
hänelle seuraa. Eikä tästä "talonpoikaisnaisesta" kukaan ollut hullua
harmaampi. Oikeuspaikalle kun tultiin ja Katarina asettui kansakoulun
eteiseen ei häntä kukaan tuntenut. Tässä joukkotuomiossa julistettiin
Katarinalle kuolema muiden mukana.
Kuinka sitten tuomari kumminkin sai tietää uhkaavan onnettomuuden
Katarinaan nähden? Muistamme kohtauksen Mylly-Mirjan mökissä. Karanneen
"oikeuden" kirjurin ilmaisun asioista. Ja talonpojaksi tekeytyneen
ovelan urkkijan, joita Pystytukan lähettiläitä ei mistään puuttunut.
Vielä muistamme kuinka "talonpoika" pussit mökkiin jätti kevätpuron
puhkeamista uottelemaan ja itse lahtaria pakoon pötki. Viime tingassa
sitten oli kaikki selvinnyt. Tuomari tutkimusmatkoillansa kun
Rajavaarassa ahdistui kiperään pinteeseen, mutta tunnetulla tavalla
pelastui ja vältti Aapolta selkäsaunan.
— — —
Näistä asioista heitti tuomari nyt miettimisen sikseen.
Keskellä hänen iloisen tuulensa oli tämä ikävä ajatus viimeisiltä
ajoilta kantautunut mieleen. Nyt sen täytyi henkäyksellä pyyhkäistä
jälleen pois. Tuli taasen vakauttaa mieleen. Sen tähden hän pysähtyi
astunnasta. Majatalon ylpeästi sisustetussa kamarissa yksin ollen
istahti hän vaihteen vuoksi keinutuoliin. Katse sattui vinottain
asetettuihin lattiamattoihin, jotka nurkasta nurkkaan siististi
suoristettuina kaunistivat huonetta. Matot olivat valkoista villaa
ja reunoilta päärmätyt punaisella verkasuikaleella. Tällaisiin
asioihin kuin silmäin edessä oleviin esineihin ei hän, tuomari, ollut
enää ammoin huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt, erikoisesti juuri nyt
säteilivät hänen sameat silmänsä kaikkialle. Jokainen esine sai
kohteliaan huomaavaisuuden osakseen. Sen tähden hän itsekseen tuumi
seuraavaan tapaan:
— Hym... Siinäkin matossa on rikirinnan asetettu punaista ja valkoista,
niinkuin ei tuota valkoista yksinomaan olisi voinut antaa olla.
Pikemmin sininen, soveliaampi ja suositumpi... Mutta mitä lie ja
mikä tiesi nuokaan jurikat talon isännät... Kaikki ovat paholaiset
kuin samaa maata. Punaista suosivat takana, vaikka edessä osaavat
olla toista mieltä ja maata... Vaikka onhan se toisinaan kaunistakin
punaväri tuon valkoisen rinnalla. On helkkunas vieköön. Ne kaksi väriä
ikäänkuin etsivät toistansa. Sekaisin kulkevat kuin verisolut...
Merkillinen juttu...
Tuomari kiskotteli mieltymyksestä kuin kalaa itsensä täyteen
syönyt kissa. Nousi sitten tuolilta ja käveli uunin luokse. Pellin
rissalaitteissa roikkui kauniista värilangoista kudottu tupsuröyhelys.
Nauhoissa killui vielä somina renkaina sorvattu puupalli pari. Näitä
puleeratuita pallikoita kalisteli tuomari juuri sillä hetkellä kun
arat askeleet kuuluivat eteisestä. Hillitty koputus ovelle tuntui
taiteilijan tahi pianonsoittajan kosketukselta paremmin kuin pitkän ja
korstomaisen oviloikkarin ilmaisun enteenä. Sisään astui pitkäsäärinen,
kumarteleva ja merkillisesti mairitteleva viirin salko.
— Herra tuomari, saisinko minä luvan esitellä teille ja ilmottaa
sitä, mitä korkea oikeus minun teille alamaisesti pyytää sanomaan?
Se on tunnin pari tuolla tuvassa teitä valmiina ja hartaana
odottanut. Nöyrästi he siellä ovat istuneet. Luoksenne laittoivat
suvaitsevaisuuttanne anelemaan ja pyytämään, että astuisitte itse
oikeussaliin, missä vangit jo sinne tuotuina ovat tuntikaupalla olleet.
Ja senkin tähden että niillä taitaa olla kiire...
— Hyvä!... Vallan heti... vallan heti, miekkoseni. Mutta odotahan. Onko
vankeja vielä alustavasti kuulusteltu?
— Kyllä heitä kellarissa on yritetty noin... niinkuin herra ymmärtää...
— Niin että heitä siellä on jo aluksi...
— Aluksi noin pikku hiljaa... Pikku hiljaa, kas näin. Roikkakorpi
irvisteli ja osotti oikean käden Marssin asukkaan sormillansa
silittävää asentoa kuin kissaa kiitellen ja lisäsi:
— Ja ellen erehdy niin tuloksia... hedelmällisiä tuloksia. Niin että
tuomarilla on vain sadon korjaus vaivana. — Jahah... jahah. Sinä
rakkahin, sanokaa lautakunnalleni että aivan heti, aivan heti... Hm,
voivat kumminkin tutustua asiapapereihin.
Pitkänsuileva mies teki luonnottoman kumarruksen. Syvä niiaus yht'aikaa
teki melkein ivallisen paremmin kuin kunnioittavan vaikutuksen. Tämän
toki tuomarikin huomasi, mutta ajatteli:
— Kas kas kun käyvät yhä nöyrää nöyremmiksi kuta edemmäksi
menestymisemme edistyy. Ja kun askeleet olivat sitten portaista
hävinneet, otti tuomarin persoona merkillisiä askeleita kamarissansa.
Hän oli muuttunut enemmän poikavintiöksi kuin että olisi muistuttanut
aikamiestä. Sen sijaan että hän olisi kiirehtinyt riukukinttuisen
miehen jäljessä oikeussaliin, asetti hän tuolin keskilattialle ja alkoi
urheilla sen yli hyppimällä. Mies oli niin täynnä riemullista iloa että
sen piti purkautua ulos tällä tavalla.
Vihdoin hän aukaisi matkalaukkunsa ja veti sieltä esiin uudenuutukaisen
hännystakin. Tänään piti oikeuspöydän takana välttämättä esiintyä
siistinä ja sivistyneenä. Sivistyneenä siinä määrin, ettei
henkinen köyhyys paistaisi. Ja kaupunkilaiselle varallisen firman
konttoripäällikölle, joka nyt oli arvossa ylennetty valtakunnan
korkeimmalle tuomioistuimen tuolille tutkiskelemaan ja tuomitsemaan
ihmisten henkiä ja munaskuita. Ja nyt... olihan nyt eritoten se hetki,
jolloin tämän istuimen eteen tuotiin henkilöltä, joita harvoin arvossa
oltiin ylitetty.
Peilin edessä asetti ikämies kätevästi lumivalkoiset kaulukset
kaulaansa. Kalvosimet välkähtelivät kiilloitetussa turkulaisessa
tärkissä. Hihan suiden isot kultakantaiset napit komistelivat
tavattomasti. Sitten sidottiin kaulanauha erikoisen huolellisesti
useampaan eri malliin ja tyyliin. Vihdoin onnistui kuin onnistuikin hän
sen saamaan "senaattorin solmulle." Keskelle ruusurusettia painettiin
kimalteleva hohtokivineula... Sitten huoliteltuna ja viimeisteltynä
poistettiin tomuhiukkaset harjalla hihoista ja rinnuksilta. Hän asetti
hatun päähänsä, otti kepin käteensä ja oli valmis esiintymään.
12.