Koska historiallisten tapahtumain vaiheista kertoillessa liikkuu
mainitulla alueella asiain kulku ripeästi, joka puolella tapahtuu
yhtenä ja samana päivänä tapauksia jotka vaikuttavat yleisen tilanteen
selville saamiseen, sentähden on meidän palattava takaisin muutamiin
asioihin, jotta saisimme käsityksen seurausten syistä.
Muistamme tarkoin Rajavaaran talon isännän urhoollisuuden ja
sankarillisen taistelun talonsa hävitystä ja tuhoamista vastaan.
Muistamme saapuneet valkoiset joukot kenttätuomioistuimineen ja
tuomareineen. Muistamme rohkean ja peräänantamattoman Korpion,
joka tietoisesti kävi punaisten päälle. Saman miehen mihin eivät
turhanpäiset aatteet liiaksi vaikuttaneet. Hänellä oli yksi ja ainoa
päämäärä, yksi ja ainoa sana — _isänmaa._
Tälle Korpiolle tuotiin tieto Rajavaaran tapahtumista seuraavan päivän
iltapuoleen. Aapon äkillinen ja uusi ilmestyminen ensin suututti
häntä. Sitten tarkemmin mietittyä ihmetytti sekä kummastutti ankaraa
sotapäällikköä.
Ja kun sitten uudet valkoiset osastot saapuivat Rajavaaralle tapasivat
he talon tuhkana. Merkit siellä ja täällä olivat näkyvissä tuhoisasta
kamppailusta. Vainajia pihamailta pois korjatessa tekivät valkoiset sen
huomion, että punaisia ei heidän joukossaan ollut. Että voittajiksi
olivat sittenkin suoriutuneet Aapon miehet.
Karjakeittiön ullakolta, sammalkasan alta löytyi ainoa elossa oleva
ihminen. Kuulustelussa saatiin tältä tietää Aapon miehineen lähteneen
kirkonkylään. Osa joukosta mainittiin menneen Ilvesvaaralle... Enempää
kysymättä läksivät siihen suuntaan vainolaisetkin.
— — —
Konikorven koirahaudoilta eloonjääneet Aapon pelastamat uhrit
pakenivat pian suunnalleen kukin. Mutta syvä lumi esti heitä jalan
metsissä liikuskelemasta. Heidän tuli yhden ja toisen palata tielle.
Kuljeskelivat ja huojuivat puoleen ja toiseen kumminkaan kylään
uskaltamatta. Ihmisten ilmoillahan heitä saattoi odottaa vaara.
Yhä tärisyttivät korvissa kuoleman hysteeriset huudot hermoja. He
vartosivat iltaa ja yötä, jonka suojissa piileksiä tahtoivat. Ja kun
kevään ilta alkoi himmetä, hämärä saapui, syttyivät tähdet, tuuli
suhahteli korvenlaiteilla kuusistossa silloin epätoivoiset ihmiset
horjuivat, hieroivat käsiänsä ja olivat onnettomia. Valkohurttain
vainot avautuivat siellä ja täällä.
Ja kaiken onnettomuuden keskellä tuli uusi, ilmeinen uhka.
Rajavaaralta palaavat valkoiset ehtivät eteen. Uudet uhrit. Uudet
teuraat. Valtatieltä kuului käskevä ääni:
— Mitäs joukkoa se?!...
Ei vastausta. Uudet tiedustelut:
— Mitäs te sieltä metsästä?...
— Ja kukas teille kaitsijat on antanut?!... Tiuskasi yhä kyselyjä:
— Esiin sieltä joku!... Kuka sen joukon komentaja?
Tässä olisi uskonut sekasorron ja kovan paon olevan kysymyksessä ja
seurauksena. Mutta nyt ei tapahtunutkaan niin. Vaikeneminen, syvä ja
hiljainen. Astuivat vankien joukosta esiin valkoiset sotilaat käsi
ohimolla:
— Nämä ovat vankeja...
— Vankeja?
— Vankeja herra upseeri.
— Ja mistä ja mihin niitä?
— Kun vastausta ei kuulunut, ärjyi komentaja:
— Helvettiäkös toljailet, kun et puhua osaa?! — Nämä ovat vapautettuja
vankeja herra upseeri.
— Vapautettuja?... Vapautettujako sanoit? kertaili kopeasti valkoinen.
Katseli kutakin kohdastansa, sanoi sitten:
— Ja kuka vapauttaja?
Vastasi arkailematta kokemassa ollut:
— Punaisten päällikkö. Mutta tutkiskelevan upseerin silmät iskivät
tulta. Jopa reestänsä nousi suu suurena ja uskomattomana. Kyynillisellä
maltilla kumminkin puhui:
— Ja entäpäs sitten. Alappas ladella enempi...
Seurasi kokonainen ryöppy kysymyksiä. Mutta sotilas oli itsepintainen.
Hän puhui asian siten kuin se oli. Selostukseen kumminkin puuttui
kaksi niistä keljumaisista juipeista, jotka olivat osottautuneet
kaikista "urhoollisimmiksi." He vääristelivät ja valehtelivat. Tämä sai
sekasortoa vain enemmän aikaan. Nytpä joukon johtaja määräsi uudelleen
vangit ammuttaviksi.
Tässä kumminkin tapahtui yhtä ja toista. Itsepintainen ja rehellisyyttä
osottanut sotilas menetti malttinsa ojensi aseen pöyhkeilevää
kuulustelijaa kohden ja huusi:
— Heitä _ei saa ampua!_
— He ovat meidät pelastaneet!
Tästä seurasi laukausten vaihto. Ankara hälinä nousi. Usea
valkonauhainen vaipui lumelle. Kiroukset ja sadatukset kajahtelivat
kilpaa laukausten kanssa. Komentaja ähkyi kiukuissaan:
— Helvettiin koirat kaikki!... Ampukaa heidät joka saatana! Miesten
täytyi peräytyä taaksepäin tilaa saadakseen. Jo vimmoissaan ammuskeli
päällikkö ja huusi:
— Ampukaa!... Ampukaa heitä koiria!... Mutta ennenkuin laukaukset
saapuivat olikin kokemus osottanut uhreille toiminnan tarpeellisuuden.
Koirakuopilta palanneet ja ylös nousseet miehet sekä naiset olivatkin
jo tulikasteen karkaisemia. Heitä oli vallankumous ja kuolema
tuskaisissa pihdeissä pidellyt ja korventanut. Kuulat eivät enää
pelottaneet. Toiset heistä hyökkäsivät käsiksi murhaajiin, toiset
heittäysivät lumeen.
Kun sillä hetkellä ylempää mäentöyräältä kajahtelivat laukaukset ja
murhamiehen mustan teossa ja työssä tässä saavutti punaisten pelastava
joukko.
Kuka ja mistä?... Kysy kuka ja mistä saapui. Ja kuka heidät lähetti?
Kuka siunatun pelastajan tuonut? Tässä hämmingissä ajatteli jokainen
vain itseänsä. Kuka kynsille kykeni se lumeen kaivautui. Siellä
syvällä kuoren ja kerstänneen alla oli ainoa tulen turva. Väkevimmän
väkivallassa voima ja— — — valta. Ystävän sekä vihamiehen on tuhon
edessä sivuun astuttava. Uhri ja uhraaja etsivät nyt läpeä itselleen
samasta kannon kupeesta turvaksi kurjalle hengellensä.
Kahdesti kuolemaan tuomitut eivät ymmärtäneet mitä ja ketä he itse
oikein olivat. Tilaa ei maan päällä, ei alla. Lupaa ei olla, ei
elää. Mutta kohtalo ojentaa kätensä monasti silloin kun juuri toivon
viimeinen häivä on hävinnyt, jos— — — se sitä koskaan ojentaa.
— — —
Teeriharju, perämies, Kananen, Onkalomäki ja Oskari, jotka kuusinkeski
vasta olivat lähteneet Ilvesvaaralta juuri niihin aikoihin johon vasta
mainittu seikkailu oli kehittynyt. Santalan Manti hiihtäin sinne
sanan sai. Hevolla neljällä, juoksijalla paraimmalla Kuusela oli
apua Aapolle hakemaan tullut. Virma ja hyvä juoksija teki taivalta.
Olihan kiire sinne missä kuultiin Aapolla olevan kuumat päivät. Matkaa
mieskuorman kanssa tehtiin siten, että ylämaat juostiin, tasaiset
ja laskevat ahteet seisottiin reessä. Kuta lähemmä saavuttiin, sen
varovammin kuhunkin suuntaan katsottiin. Jokaista puskaa ja pensasta
komensi Kuusela pitämään nyt silmällä. Hanat pyssyissä päällä ja
aina muutoinkin laukaukseen ja taisteluun valmiina oltiin. Kuusela
neuvoskeli:
— Jos vaara teitä uhkaa, lumeen syöksykää suinpäin niinkuin sotamiehet
ja saukot. Ei maalitauluksi kukaan ehdontahdoin saa asettua.
Tämän ahavoituneen ja ensikertaisen päällikön komennuksia kuultiin
totisina. Jokainen heistä tiesi tässä jotakin erikoista tapausta
kohti kuljettavan. Karkua laukkovien hevosten voimalla ja nopeudella
tässä kuljettiin kuolemata kohden. Valkoisen vallan ympäröimä alue
tuntui hengenahdistuksena, saati sitten eleissä ja liikkeissä. Mutta
vanhain metsänkävijäin vaisto heräsi nyt vireeseen. He nuuskivat ja
taivastelivat koirankuonolaisen uumoilemisella, että jotakin sitä
saattaa olla läheisyydessä. Toinen toiselleen tästä ilmaistiin ja
puheltiin rohkaisevia sanoja. Vaarasta mitään virkkamatta haasteltiin
vain kuin tavallisesta asiasta ainakin. Saaliinhimo syttyi. Vaino
heräsi. Silmät sikristyivät sihtaukseen kuin kissan silmät.
Eikä aikaakaan kun erään ahteen päällä pysähtelivät kuulemaan.
Kirkonkylästä tahi Haapaniemestä kuului jotakin. Ja aivan oikein,
sieltä sitä kuului kunnioitettava jytinä ja räiske. Sitten hypättiin
rekiinm ja taasen ajettiin pitkä alamaa. Vasemmalle jäi siihen
vaivaiskoivuja kasvava suo. Suon takaa kumotti synkkä Konikorven
kuusikko. Mutta siinäpä aivan edessä kappaleen matkan päässä maantieltä
talvitien suussa suon rannassa alkoi paukahdella. Rähäkkä ja ilmeinen
tappelun tohina oli siellä alkamassa. Kuka muu kuin vihollinen!
Käsikähmässä taisteltiin. Hätäytyneet siellä kauempana hajaantuivat
hankeen. Tässä sitä Kustaa ensi kerta vanhoillansa sai koetella
sotapäällikkyyttänsä. Ja pian olikin hän kuiskaten sanonut:
— No nyt pojat soopaa isännän silmiin! Ja sitten hivuutamme...
Ja niin se hivuutus sitten alkoikin. Tässä kahakassa valkoiset
veljet lykästivät pakosalle. Vastikään toisia hätistelivät, nyt itse
päistikkaa peltopyinä puikkivat päätänsä mikä minnekin sattui. Useampi
heistä sai tuta tarkkasilmäisen ja vakavakätisen metsämiehen tuliluikun
"tuttavuutta." Metsään paenneiden perään eivät keskellä kiirettä ja
suksittomina jälkimyöten joutaneet.
Hankeen hukuttautuneille punaisille kyllä huutelivat:
— Tulkaa pois! Mutta kukaan ei uskaltanut nostaa korviansa. Kahdesti
tänään kuolemaan tuomitut eivät uskoneet, vaan katsoivat parhaaksi
maata hiljaa paikoillaan.
Kuusela komensi miehet rekiin, koska kirkonkylän taholla uusi ammunta
ilmeisesti kiihtyi. Kumminkin yksi mukaan tahtoneista haavoittuneista
kertoi tapahtumat, mitkä heitä oli korvessa kohdannut. Kertoi Aapon
urotöistä. Tämä tieto innoitti entistä enemmän miehiä. Entistä
kovemmalla vauhdilla tahtoivat rientää eteenpäin.
11.