Mutta ulkona rapisi yökylmän kermä tie.
Ääniä kuului maantieltä. Vihainen mies tutkiskeli avutonta ihmistä.
Ja kun Arvid kuulosti paremmin, setvisivät hänen korvaansa Anteron
hätäiset lapsen lauseet ja sanat... Nyt hän katui hirveästi, että oli
uskaltanut laskea pojan yksin. Ihme ettei itse mennyt. Nyt valkoinen
villi puristaa tiedot tästä ja tappaa poloisen...
Enemmän kuulostaa turhaa. Kaikki oli lopussa vaikenemisen jälkeen.
Reippaat askeleet ohjautuivat tien puolelta suoraa tornin korkeille
kiviaskelmille. Avain suoralta kädeltä karskisti työntyi lukkoon.
Jopa rohkeus sisällä olijasta säikkyi. Sen sijaan että olisi luukusta
lattian alle sukeltanut, suoriutuikin summanpäin puisten muumioiden
sekaan seisomaan...
Kun kirahti ruosteinen lukko.
Salpa solahti sivuun. Suuri honkainen ovi kitisi saranakoukuissansa.
Savuttavaa lyhtyä kantava tanakka mies astui häikäilemättä
keskilattialle. Nyt se kohotti valon ja katsoi tarkistain tähän
Tuonenvirran valkamaan saapuneita vieraita. Mustissa puupalttoissa
maalattuna ne valossa välkkyilivät.
— — —
Tunsi tulijan toinen.
Katsoi kuinka tämä raakkimus astui sinne kussa vainaan leposijoiltansa
ulos tulleeksi huomasi... Sitä visusti valon kanssa sutena sirkas.
Saalis vaikka vainaa, himon kamalan ja kärkeen murhamiehessä uuden toi
ilmi. Hampaissansa murina kuului:
— Aa-a!... Vai niin kanalja... ettäkö elävän pestillä iankaikkisuuteen
ajaa meinaat?!... Teeskentelijä! Teeskentelyn tässä tingassa auttavan
yhäkin uskot?... Annappas olla! Kesykana, irstainen ihmislintu...
Viimeistelemme sua hiukan!
Nyt hän hapuili asetta vyötäisiltänsä tuo julma mies. Näyttipä todesta
siltä kuin käsi olisi liikahtanut valkovaipan alla, kuin kuolleen
kasvot olisivat elon ilmeen hetkeksi saaneet. Ennenkuin tämä hyena
kerkisi asetta oikein kohollekaan saamaan jo ryntäsi toinen nurkasta
kolinalla esteeksi. Aseen saaliikseen salamassa sieppasi... Ovelle
astui ja sen salpas ja sanoi sitten:
— Vai niin!... Teeppä tili itsesi kanssa kurja!...
Niinkuin naulittuna, niinkuin pöyhkö metsän pässi, tahi piiloja
tehnyt poika sormi suussa seisoi lurjus. Tuijotti sitte tuokion pari
jäniksenrenkaillansa... Jopa kauhistui kamala mies! Tulen tikuisen
käistään kauaksi viskasi ja ilveksenä ruopasi portaille ja ylös
kellotorniin karkasi...
Jo teki mieli nauraa toisen mokomata konua miestä.
Mutta eipä ollut tämä leikin asia. Hetken seuraavan oli taasen
riihimustana ruumishuone. Varoin aprikoitsi Arvid torniin nousta...
Silloin kuuluivat askeleet taasen taustalta... Varovaisina ne
siellä hiiviskelivät seinustalla. Arka ja tuskin kuulumaton koputus
muistutti Anteron arkuutta ja toi mieleen seikan: Kenties ei pojalle
pahoin käynytkään? Kenties hän onkin tuolla takana kuulemassa kuinka
täällä on käynyt? Kiireimmin hän luullun kautta meni alas ja riensi
kivipaadelle irtaimelle. Kuulosti ja katsoi, mutta mitään ei ollut.
Irroitti jo kivenkin. Silloinpa ilmestyi nyt nainen, liinapäisenä,
kumarassa, kiihkeänä. Tämän tunsi hän Santalan Mäntiksi sanoiltansa
ja ääneltä heti toinen. Kopraan kovaan jo reijän kautta tarttui. Tämä
hengästyneenä voihkas:
— Oi!... Roisto pojan avaimen iskulla tappoi tuolla tiellä... Ja sitten
päätäsuoraa tähän ruumishuoneelle saapui!...
Tämä kylliksi riitti! Se riitti turmioksi tuolle joka tornissa nyt on
paossa, mutta tallessa varmassa pakoon pääsemästä. Sanalla muutamalla
kertoi Mandi hälinästä tuolla kylässä. Sieltä kohta saapuu joukko.
Aprikoitsi sitten, jopa kyyneltyikin. Pakoa parhaaksi katsoi kuin
kostoon virmaisan vihan:
— Onhan vielä aika... Lähtekäämme nyt! Mutta vastaan kivijalan raosta
kuului ääni:
— Ei! Nyt en voi lähteä. Minulla on velvoitus ankarana. Ja vastuu puhuu
puolestansa, vaikka yksinkin olen jäänyt. Minun täytyy taistella iskun
viimeisen puolesta. Poikavainaan viattoman veri kutsuu kostoon. Olkoon
mulla turma itselläni jos on ollakseen. Vaieten vastasi tähän nainen.
Äänettömyys puhui enemmän kuin kauneimmat kyyneleet ja sanat. Sitten
neuvoi mies Mandille ei niinkään helpon seikan. Hiipi pois ja hitaasti
vaimeana kuin syysyö siellä sisällä jotain toimi. Sisään sinne tunki jo
toinenkin ja otti vastaan lattialuukusta kaimeen kantamuksen. Puheli...
Mutta kumahti kumeasti tornissa kello. Kumahti jo toisen kerran,
kolmannenkin. Se säikkymään sai kaiken. Kuiskasi hätäisenä mies vielä:
— Roisto siellä soittaa... Mutta sinä Mandi, jos eloon jäät, hautaa
Martta lehtoon sinne, sisko kulta... Tää kalleinta mulla maailmassa.
Minä en nyt tule. Mua kutsuu suuri työ!... Tästä Mandin nousi rohkeus:
— Sua kutsuvat kaatuneet! Kostoon sinun ja taistoon viimeisimpään...
Kostoon Jaakon puolesta ja niiden muiden kaatuneiden. Siellä ylhäällä
on se sama meidän monien omaistemme pyöveli. Multa sulho, sulta morsio
on mennyt...
— Mäkinenkö se?...
— Sama!... Verihurtan sen tuomarin renki. Teilaajan tuki ja käsi.
Sama ihmismetsästäjä, konna... Tunnen sen pimeästä. Tunnen vaikka
tuhantenkin joukosta ruton. Nyt Arvid vasta muisti miehen. Koon aprikoi
ja kasvot olivat julmurilla tosiaankin samat. Vielä polvillansa siinä,
pohjalattialla, avoimella luukulla kumarassa, kuiskata aikoi jotain
tärkeätä Mandille kun taasen kumisivat kauheasti tornin korkeat kellot.
Hätäillen ja tulisesti nainen ylhäältä miestä hapuillen sanoi:
— Nyt ne tulevat! Herra jumala!...
Tosiaankin ääniä kuului tieltä. Sanattomana ja hieman hätäillen sulki
mies luukun. Sen sijaan että olisi Mandin kanssa mennyt kellarin
kivijalkaan, nousi hän päättävästi ase kädessä ylös. Tahtoi sinne,
missä musta murhamies itselleen kuolinkelloja soitti. Ennenkuin
hän kumminkaan ehti pimeitä kiertoportaita ensimäiselle ylemmälle
permannolle kumahtelivat kellot yhäkin mahtavammin. Mitä kaikkea tämä
tarkotti? Sitä saattoiko muuksi kuin avunetsinnäksi arvailla? Ylemmä
tullen jo kumo kun hieman herkesi, kuului avunhuuto selvä:
— Joutukaa!... Jumalan tähden joutukaa!... Täällä punikit perkeleet
ruumishuoneessa!
Tosiaankin kuuli Arvid meteliä tieltä. Mutta tornin seinät ja kellon
kumina sekotti kaiken kuulumasta. Sitten taasen alkoivat kellot
pauhata. Koko ilma tornissa vapisi. Äänet tukkivat korvat. Milloin
lakkasivat malmisen kielen ankarat iskut messingin kovaan kypärään,
silloin kumisi vaimentumaton hätäkellon kaiku. Avunhuudot uudistuivat
lakkaamatta ja kuuluivat kyllä ulos, mutta eivät selventyneet sisälle
torniin.
Päästäkseen johonkin johtopäätökseen ja saadakseen tässä tilanteessa
hetki aprikoida piti pysähtyä rappusille hengähtämään. Keuhkot
tapailivat kiireistä ponnisteluista ilmaa. Täytyi huohottaa poskien
täyteisesti. Siinä hetken seistessänsä muisti hän tehneensä tyhmästi.
Avaimen oli oveen ulos jättänyt. Ei muuta kuin kiireesti riennettävä
alas uudelleen. Mutta kun hän oli muutamia porraskiertoja laskeutunut,
kolisi jo alhaalla ovella. Joku kiroili ja kompuroi pimeässä
ruumiskirstujen kansilla. Nyt selveni hänelle kumminkin johtopäätös:
Tuli kääntyä takaisin, ennen kaikkea kostaa tuolle, joka tuolla
ylhäällä yhä soitti ja metelöitsi. Oli se sen kaiken ansainnut. Kostaa
tuli ennenkuin ehtivät hänet itsensä uhrikseen saada.
Kellot pauhasivat ja torni ylhäällä huojui tuntuvasti.
Hurja murhaaja siellä pelon ja kuoleman kauhussa vimmoissaan soitti.
Hän sekä huusi että ulvoi apua ja soitti yht'aikaa.
Arvid tuli vihdoinkin sille lattialle, mistä voidaan avata kellohuoneen
ääniluukut. Ja aivan oikein, hän huomasi miten hurja mies heilui ja
polki siellä ylhäällä. Jokaisen luukun hän oli sitä ennen avannut
ja asettanut seipään mittaiset tuulihaat täsmällisesti paikoilleen.
Ovet ammottivat selkosten selällänsä. Tähtitaivas kiilui jokaisella
kantilla. Tässä pauhussa "valkoinen verienkeli" soitti elämän
katoovaisuutta taivaallisella tohinalla.
— Oi millä metelillä tuleekaan sinun sielusi eroamaan tästä matoisesta
laaksosta... Soittajan luokse tullakseen piti pyrkiä tuonne vieläkin
ylemmäksi. Kapeat, heiluvat portaat arveluttivat. Olivathan avoimet
ovet ja avaruus hänen ympärillänsä. Ehkä tuholainen tekee hyökkäyksen
juuri silloin. Mutta ei auta. Tulee uskaltaa sumeilematta. Nyt
soittaja huomasi tulijan. Heti tämä pinnisti kaiken voimansa suuren
kellon polkimeen. Hän ei enää huutanut, ei kironnut, oli vain
ääneti, teki vain työtänsä kuin mielipuoli. Yhtäkkiä heitti hän
kellon omiin valtoihinsa ja hävisi näkyvistä. Kello hiljeni hitaasti
ja moukuili sinne tänne. Kieli kosketti tuskin kumpaiseenkaan
laitaan. Mutta metalli kumminkin kumisi kauan ja itsepintaisesti.
Korvia särkevä tärinä sammui. Soittajan paikalle saavuttuansa varoi
takaa-ajaja mahdollisia äkkinäisiä päällekarkauksia ja käsirysyjä.
Sitä varten vanui jokaiseen mahdolliseen puuhun ja pieleen lujasti
kiinni. Avoimista luukuista aukeni yön pimeys ja laajat kirkonkylän
ihmisasuntojen ikkunain valot sikerminä siellä ja täällä. Tornin
rapuilla alhaalla kuului kiireellisiä askeleita ylös. Siellä kolisivat
jotkin puuesineet ja putoilivat pimeässä, mistä syntyi vaarallista
kinastelua ja meteliä. Ylhäällä, kelloluukkujen yläpuolella, missä
Arvid nyt seisoi, sillä tornin huipussa kuului jotakin rapinaa.
Sinne saattoi osapuille olla matkaa vielä monia syliä. Sitä paremmin
tarkastellen siirtyi hän sivuun ja kuuli miten siellä potkastiin
ahdasta luukkua mikä yht'äkkiä aukeni. Hapuillessa sinne ja tänne
tulivat käsiin pään korkeudella olevat tikkaiden ensi askeleet, jotka
seisoivat pystysuorassa. Nämä paloportaat olivat raketut puolapuiden
malliin pyöreistä kapuloista. Päästäkseen tarkoitukseensa tuli hänen
nousta niitä pakenijan perässä. Ja kun kolmen sylen arviomitta
ahtaassa, pystysuorassa solassa päättyi ylimmäisessä huipussa
neliömetrin suuruiselle lautalavalle, sai Arvid päähänsä äkkiä iskun.
Millä häntä lyötiin, se ei ollut oikein varmaa. Mutta rohkeasti nousi
kuin nousikin hän yhä ylemmäksi. Iskuja seurasi heti toinen ja kolmas,
sitten lukemattomia. Mäkinen potki ja ähisi kaikin voimin vastaan.
Toinen sai saappaasta kiinni ja oli vähällä temmaista miehen alas. Ote
kumminkin heltisi ja tämä kuukertui toiseen lavan nurkkaan. Nousematta
ylemmäksi sanoi Arvid:
— Potkit pakana...
— Mitä sinä minusta?
— Antaudu, tahi ammun!...
— Ampuako vain sinä punikki tahdotkin?
— Paljon pahempaa sinulta vaadin...
— Ja mitä sinä minua tänne torniin?...
— Että ajan tuosta tervaluukusta.
— Mutta emmekö voisi keskustella?!...
— Mitäs murhaajan kanssa. Oletkos jo monetta kertaa kiipelissä?
— Monta kertaa olen ollut... Mutta pelasta henkeni, minä pelastan sinut!
— Ahaa!... Että puntariin sielumme sinun ja minun?
— Kuten huomaat mieheni ovat alhaalla. — Vaikka ovat niin sinä hyppäät
luukusta!
— Mutta...
— Hyppää luukusta!...
— Mutta... mutta... voi, voi!...
— Hyppää luukusta!...
— Hyvä! Jos minä hyppään luukusta hyppäät siitä sinä jälessä. Varro
hitunen hyvä saatana!... Kuulethan että alhaalta tullaan...
— Siksi se kiire tässä onkin kuin alhaalta tullaan. Hyppää luukusta!...
— Armahda minua onnetonta viimeisellä hetkelläni!
— Armahditkos sinä poikaa poloista tuolla tiellä?
— E-en armahtanut...
— Viimeinen sana: Hyppää luukusta! Huomaathan että tulee saada tilaa.
Arvid päätti nyt ampua miehen tahi viskata väkivalloin ahtaasta
tervaluukusta alas kirkontornin huipusta. Mutta ahdistettu huokasi
syvään ja huomasi toisen lopullisen päätöksen tinkimättömäksi. Nyt hän
nousi viimeiseen soppeen ylös ja hävisi vastaan sanomatta.:
Oliko hän todellakin hypännyt?
Ja vaikka jo lähenevät äänet ja askeleet alhaalta kuuluivatkin yhä
selvemmin ja selvemmin, nousi kiipeejä siitä huolimatta varmuudeksi
neliömetrin laajuiselle pinnalle, mistä tervaluukulle tuolla huipussa
saattoi päästä. Ja kun Arvid pisti päänsä siitä ulos, huomasikin
siellä ylempänä vielä ulkopuoleiset portaat. Ne johtivat viimeisen
tien suippokartion kärjelle ja siellä olevan ristin luo. Sinne saattoi
olla matkaa arviolta kolme syltä. Kiiluvaa tähtitaivasta vasten
tuskin huomasi suippilon takaa ojentuvat ihmisen käsivarret, mitkä
kietaantuivat ristin juuren ympäri, mutta mitään ei miehestä saattanut
nähdä. Tarttuessaan näihin portaisiin huojuivat ne läpimätinä ja
raukesivat käsiin. Tie ylemmäksi oli ehdottomasti poikki. Alastuleminen
taasen mahdoton. Luukkua kiinni kääntäessänsä sanoi Arvid enemmän
itselleen kuin tuonne tarkoitetulle:
Ristissäsi olkoon sulia suoja.
Mitä sitten tapahtui tuolla tornissa ylhäällä on epämääräistä sanoa.
— — —
Koko kirkonkylä ja lähitienoo kuuli kovan hätäkellojen kaiun ja
kuminan, samoin koko kotona oleva valkoinen asujamisto, sekä myöskin
muut siinä sivussa. Kansaa kerääntyi joka suunnalta ja samosi metsistä
ja mäiltä. Mitä merkitsi kaiku ja yöllinen kumina? Juoksujalkaa piti
painallettaman. Ja vähittäin siinä sitä väkisykermiä hevoslassilla
parveilikin ja uusia laukotti oikein reki matkassa. Ensimäisinä
häärivät hihakääreiset suojelijasotilaat. Pian kuhisi öisellä
kirkkomäellä kansaa ja tiedusti toisiltansa, että mitä se tämä
"joulukirkko" keskellä kevätkautta ja sota-aikaa oikein tarkotti? Mutta
käsilämpimäisiltä ei siihen kukaan oikein selvää vastausta saanut eikä
antanut. Nyt jo toiset kurkkoilivat ylös torniinkin. Siellä äijöttivät
kaikki lävet apposten auki. Täällä ja tuolla jo hätäilivät, huutelivat.
Huippu siellä siinteli hämärässä ja häämötti taivasta vasten. Jopa
kuului verisen murhaajan valitus ja voihke. Siellä tornissa se vika
asiaan täytyi olla. Sen tähden tahtoi sinne tunkea ovesta yksi ja
toinen. Mutta tyly vastaanpano oli edessä. Nyt tyydyttiinkln vain
katsomaan täältä alhaalta tasajalkatantereelta että mikä se siellä
sitten valitti ja vikisi.
Torniin työntyneet turhaan häärivät ja hosuivat.
He eivät apua ja keinoa voineet keksiä. Kävivät välillä maassa ja
kiipesivät tapuliin. Minkäänlaista mahdollisuutta ei etsimälläkään
löydetty. Tikkaita ja köysiäkin tuotiin paikalle. Rohkeimmat uskoivat
henkensä alttiiksi ja uhallakin sinne luokse yrittivät. Kaikki turhaan.
Käsistänsä roikkuvan miehen voimat alkoivat virua. Käsivarret ja koko
ruumis puutuivat kokonaan tuntumattomaksi.
Hälinä ja hääre kirkkomäellä kiukutti jo "isänmaan uroita." He jo
häyhensivätkin silloin tällöin olemaan hiljaa. Henkeä pidätellen
seurattiin sitten asioiden kulkua kuin ensin joka ainoa tuli
ällinpäälle mistä tässä oikein on kysymys. Näkemyksen jännitetty
pinnistys silmäin edessä kutitti huomattavasti kansaa. Eikä sitä niin
salattu ääneenkään ajattelemasta:
— Tätäköhän se tarkoitti kellojen yhteen soitto?...
— Minäkin sitä jo tirhensin, että mikä siellä moikaa?
— Ja mitä se meteli ja mehakka?!
— Jotakin ne ruumiskuormatkin meriteeraa?
— Punikkia ne eikä muuta...
— Kyllä sitä kauheita kuuluu. Jo päivällä sinne oli summa tuotu. Joku
tiesi että kuolleista oli joku noussut ja julmalle miehelle yhtäpäätä
kanakvyörin kirkontorniin antanut... Toiset taasen kertoivat itse
peijakkaan pikasseen ja pelmujaan pitäneen. Edelleen kulki keskustelu
samaan juuttiin:
— Kyllä minä sitä jo sanon...
— Ja minä!... Että liikaa sitä lihanpuolta taitaa yhteen lykkyyn tulla.
Itte harkkelisarvi eljen etehensä on ottanut. Nyt ne jo kiikuttavat
pääpahantekijöitä kirkontornin huippuun...
— Mikäs muukaan sen sinne olisi vienyt...
— No tietysti ei... Raput ja ihmiskäsi ei sitä sinne kyllä kuskannut...
— Pudottava sen sieltä... taitaa...
— Pudottava.
— Pudottava.
— Mutta kyllä se loukkaantuu...
-— Kyllä ei se tuskin kävele.
Joku tiesi kertoa että tornissa olisi ollut muka elävä punikki. Että
oikein elävä ihminen sieltä olisi sotamiesten piirittämänä viety
kirkonkylän kevariin. Ja itsensä tuomarin sanovat tahtoneen sen säästää.
Yhtämittainen uikutus ylhäällä tornissa yön pimeällä pöyristytti.
Rohkeimmatkaan eivät halunneet paljon pilojen laskemiseen. Syvä
tilinteon ja sovituksen soimaava aatos itse kullekin kohosi kuin
haamu silmäin eteen. Hukkuvan miehen onneton tila säälitti sitä
joka sen kuuli. Partamiehen poru muistutti lapsen puuskutusta...
Eri ihmisiin se teki erilaisen vaikutuksen. Jotkut tämän kuultuansa
alkoivat väristä. Vapajivat toiset niinkuin vapajaa elävä toinnutun
liha leikkauspöydällä. Pintapuolisemmat, henkisesti matalat ihmiset
saattoivat tilanteen ottaa nautinnoksi. Hymyilivät koston kirmaisemina,
tahi perinnäisvaiston elukkamaisella uhritunteen vaistolla.
Aateveikkojensa joukossakin löytyi monia luonteita jotka jännityksen
pinteissä kinnistelivät, poloisen takaisin palaamattomuutta mielissänsä
toivoivat. Käärmeinä synnin moninaiset tunteet kiemurtelivat sydämessä.
Vallan välttämätön tarve tuli tyydyttää tuntematon kiho. Kalman kolea
vainu, esi-isiltä ammoin perittynä kutsui raatolintuja haaskalle. Joku
heistä huuteli sinne ylös:
— Koeta veikkonen pysytellä!
— Outa hieman, me sinua poloista avitamme!...
— Kuinka kauan sinun kätesi vielä kestävät?!
— Pian ne pappilan tikapuut tulevat!...
— Jospa tunninkin kestät, on henkesi turvassa!...
— Turvassa olet silloin, turvassa! Sama jos äitisi villakopassa...
— Purista vain, purista, vaikka siihen paikkaan hiukenisi, mutta älä
missään nimessä päästä. Muutoin ottaa sun poika ohraleipä!...
— Älä suotta käske... Kyllä elävä palavansa tuntee muutenkin...
— Kyllä!... Ja siksi toiseksi kyllä siinä tilassa mies puristaa
kakkovarpaansa kiinni paremmin kuin saattaa arvata.
— Hohhoi!... Ei tuo siihen enkeli helmaansa alle.
— Eikä taivaitten ihmeitä tapahdu, jos vaikka itse apostoli olisi...
— Kyllä ei tuo, ei!...
Muutamat olivat keksineet, että on haettava suuria sänkyraitia pappilan
pirtistä. Neuvoi lyhyesti ja havainnollisesti miten niillä pelastustyö
laatuun kävisi, sekä lisäsi:
— Ennenvanhaan Ison-Konttilan suuressa tulipalossa pääsiäispyhien
aikaan kevättuulissa, jossa syttyi ja paloi kaksikerroksinen
kartano paikalleen kuin heinäkarho vain. Siellä pelastettiin talon
kolme mamsellia yliskammarin kolmannesta ikkunasta. Rengit pitivät
sänkyraitia siinä tukevasti alla kun ne ikkunasta putosivat. Tämä puhe
sai heti toimintaa ja touhua aikaan. Juostiin hakemaan heti isoja
kankaita kylältä. Mutta jotkut mielenkiinnon laukeamisen pelosta
panivat vastaan:
— Ehei poijat!... Ei tämä ole nyt mikään Ison Konttilan yliskammari.
Eikä tässä auta pappilan renkien raiditkaan. Eikös tämä ole itse
Hämeenkyrön kirkko?
— On!... Kyllä tämä se on.
— Sempä takia ei siinä nyt auta sänkyraiti eikä polstarikaan...
— Ei siinä polstari auta, kun kuolemanportti edessäsi reväistään
selkosten lävelleen. Ja sanotaan että "vassa guu mister."
— No ei siinä suinkaan ihmisen apu yksin autakaan?
— No ja mitäs se jumala taasen tuolle nyt esimerkiksi mahtaa?
— Kyllä se taas mahtaa, jos se tahtoo, mutta se ei niin kaikista välitä.
— Ja hyvä sun siinä kai nyt on kantapäät kankaassa tepastella ja
kehuskella, kun on kamara kova mitä polkee. Toista se on killua tuolla
teikinnokassa.
— Niin se on, että sisälle sun on astuttava, koska portti sun eteesi on
avattu ja pasuunalla soiton kuulet. Kuulitkos sinä kellojen pauhun? Ne
kutsuivat teitä.
— Sisällepä tietenkin, sisälle!... Eikä suinkaan ulos. Vai uloskos se
sinä sitte iankaikkisuudesta asettuvasi luulet?... Ehei märkään poika
niinpäin ei piiputkaan!
— Kukas tässä ulos tahtoo asettua? Eteensä elävä aina ajattelee.
Joka kuolee, sillä on aika. Joka ei kuole, sillä ei ole aika vielä
poislähtöön. Se on sillä lailla että miten sen herra itse kussakin
kohdassa näkee.
— Joutuuko se herra joka hitusesta huolehtimaan? Ajatelkaas jälkeensä
kuinka paljon on meitä ihmisiä tässä maailmassa ja aina uutta purkaa
kuin turkin hihasta. Toisia toisen kautta lappaa pois. Ja sitten
kun Rana Mattilan Riku saarnassansa palokunnan kesäjuhlilla ilmasi
senkin ihmeen, että näitä maalimoita on muka miljoonia!... Aateikaas
miljoonia! Ja taivaita ei kuulu olevan yhtä, mutta niitä on tuhansia,
josta taasen minä tuumin jumalienkin suteen samaa...
— Usko sinä!... Kylläkai se Riku kirkua osaa. Pajunköyttä kaikki! Minä
uskon sanaan joka kirjoitettu on.
— Ulos taas ei asetu kukaan. Mentävä on sisälle, ei siinä haromiset
auta.
— Haroo tuo tuolla tornissa ainakin. Iankaikkisuuden ovipielessä on
kynsin hampain kiinni. Ei sitä niin suorin sormin kuka kuolemaankaan...
— Ihminen on tyhmä kuin lammas. Sitä jota pitäisi vihata, sitä hän
rakastaa. Köyhä mies suutelee aina ruoskaa... Ihminen pöyhkönä pelkää
kuolemata. Se on kuoleman edessä kuin jänis, jota koirat ja pyssymiehet
ajavat... Niin tuokin tuolla tornissa.
— — —
Kirkkomäellä touhuttiin. Saapui tikapuita, tuotiin köysiä, kannettiin
kokonaisia vuodepatjakasoja, joita pantiin röykkiölle sille puolen,
minne arveltiin miehen alas hervahtavan. Sänkyraiteja jo pidettiin
kulmista kiinni, mutta ne osottausivat kovin pieniksi, jopa
hengenvaarallisiksi niille, jotka aikoivat kulmista pidellä. Mutta
vastaavaa tulosta ei näistä mistään saatu aikaan. Miehellä viipyi vain
uhkaava kuoleman syli alinomaa auki.
Mutta valkoiset olivat keksineet erään vikkelän keinon.
Pappilan kellarissa oli vielä säilössä se mies, kylän vanha ja laiha
suutari, joka ammuttavista enää viimeisenä odotti tuomiotansa. He
muistivat suutarin olevan erittäin viisaan ja kekseliään miehen.
Hänelle ei oltu koskaan esitetty sellaista kysymystä, ettei hän voinut
sitä ratkaista. Eikä koskaan oltu suutarille tuotu työtä, tahi pyydetty
apua, mistä pälkähästä ei olisi päästänyt.
Riemuiten herrat hakivat suutarin pimeästä kellarista ulos. Tämä
oven aukaiseminen ummehtuneesta huoneesta oli sellainen, ettei vanki
ymmärtänyt isoon aikaan mitä hänestä tahdottiin ja mitä mahtoi ollakaan
se kuoleman laatu, jolla hänet aijotaan teilata. Vasta sitten kun hänet
oli kuletettu kohtisuoraa kirkkomäelle, niissä kansaa oli kopero koolla
ja kun hänelle sormella oikein osotettiin ylös kellotornin huippuun ja
ristiin sekä puhuttiin kiihkeästi ja iloisesti suutarin kuolemantuomion
peruutuksesta:
— Jos sinä mestari voit pelastaa tuon valkoisen upseerin tornista
elävänä, tulee sinun lunnaasi suureksi. Henkesi saat pitää itse.
Valtakunta tulee sinulle jakamaan hengenpelastuspalkinnoita ja
mitaleja, jonka jälkeen sinun ei enää tarvitse työtä tehdä!
— Niin, eikä sinua enää sen erän perästä vainota.
— Saat olla, jos tykkäät, ihan koskemattomana kotona.
—-Ja suojeluskunta katsoo ettei sinulle sosialistit saa pahaa tehdä.
— Sinusta tehdään suojeluskunnan suutari...
Miesparalle huudeltiin läheltä korvaan näitä herkullisia lahjalupauksia
kuin vähäkuuloiselle ainakin, vaikka suutarin korvat olivat yhtä auki
kuin kenen hyvänsä tässä. Mutta vaikka hän jo vähän huomasikin, mistä
tässä on kysymys, heittäysi mestari tuhmaksi. Mutta kun suojeliat sen
huomasivat tahalliseksi, alkoivat he evankeliumin perästä saarnata
lakia:
— Ja jollet sinä paholaisen pikikynsi keksi heti jotakin, viemme sinut
torniin ja loikkautamme tervaluukusta alas, niin totta kuin me tässä
seisomme.
— Jumalaut' se tehdään!...
— Het' lemmessä hanki mies alas... taikka!
Mestari mietti hieman, sanoi sitten:
— Sallikaat minun käydä kotona...
— Mihinkään emme sinua laske...
— Jos asiata on, niin käske. Me toimitamme kaiket määräykset!
Toimekkaana jo suutarikin alkoi aavistaa, että miehen kädet voivat
hellitä millä hetkellä hyvänsä, joten on parasta yrittää omankin hengen
pelastuksen takia. Antoi sukkelaa määräyksiä:
— Siellä kotona, tölli tuossa kylän alla, on porstuan laudalla koppa.
Kopassa löytyy "juksikoukkuja." Ne ovat Muurmannin kalastusajoilta
Karjalasta. Tuokaa ne koukut ja hankkikaa nauloja, vasara. Pari
pitkää lankkua ja raput, jotka saattaa ulottua kelloluukusta arviolta
räystäälle.
Miehiä riensi toimeenpanemaan määräystä, jonka jälkeen hän antoi
ohjeita:
— Työntäkää kellojen oviaukoista lankut puoliväliin ulos. Pystyttäkää
lankkujen päälle raput. Rappujen yläpäähän naulatkaa räystäälle
harvakseen rivi koukkuja, väkäpuolet ylöspäin...
Kansa riemuitsi!
Suutaria kiitettiin, ylistettiin, puristettiin käsistä, nostettiin
kilvan korkealle ja huudettiin koko hevoslassilla ja kellotapulin
tienovilla:
— Suutari!... Suutari! Oi sinä suutarien suutari!
— — —
Nytpä ne seurasivat hikiset hetket.
Mies tuolla huipussa ilmotti hellittävänsä. Selitti:
— Mua ei enää herra jumala auta!... Toiset myrskyisenä alhaalla yhdestä
suusta kuorosivat:
— Älä päästä!... Älä herran nimessä päästä!...
Yleisen sekametelin aikana ei selittänyt mitä hän enemmän olisi
halunnut puhua. Mutta uusia ja uusia hakijoita pantiin puuttuville
tavaroille. Toinen toisensa jälkeen alkoi viivana juosta mikä minnekin.
Tässä todella näytti siltä, kuin olisivat kaikki toiveet lopussa.
Mutta puuhasta tuli jo sentään jotakin. Ihmiset saavat yhteisvoimilla
sanomattomia aikaan. Siellä tornissa jo hääri yksi ja toinen.
Lankut työntyivät kuin itsestään ulos. Niiden tornin puoleinen pää
kuormitettiin miehillä. Suutari käveli jo siellä lankkujen päällä
rohkeana ja pystytteli tikapuita. Jopa koukut ja vasara kourassa
kiipesi askelmia ylös räystäälle. Pikaisesti kiinnitti juksi-onget
sekilleen katon lappeeseen juuri siihen kohtaan, missä onneton roikkui
ristillä kolmea syltä korkeammalla. Ja kun se oli tehty, tuotiin
telineet pois. Kaikki olivat tyytyväisiä ja menivät nyt alas valmiiksi
katselemaan, koska ne paksun miehen kädet heltiävät.
Kun vielä siinä joku suutarille esitteli kaiken mahdollisen varalle,
että koska räystäitä on tornissa kolme, tulisi koukut varustaa niille
muillekin. Arveltiin asiata puoleen ja toiseen, mutta suutari itse
piti suunsa kiinni, koska sitä ei hengenpakolla valkonauhaiset itse
tahtoneet. Hän uskoi ja luotti lujasti koukkuihinsa, tenäsi:
— Kyllä ne kestävät! Kestävät ne kahdenkyynäräisen turskankin
ponnistelut. Se se on sentään jotakin toista. Eikä aikaakaan, kun
se tässä saatiin nähdä. Tornissa siellä kuului pitkä ja vihlaiseva
kiljahdus... Sitten jotakin kuulumatointa rapinaa. Ja ennenkuin kaikki
oivalsivatkaan, kiikkui kuin kiikkuikin mies koivestaan räystäässä
niinkuin kiikkuu siankinkku lahtarin puodissa.
Kansa oli ensin vaiti kuin hauta.
Sitten se alkoi itsekseen ähistä. Kaulat pitkinä, leuka taivasta kohden
siellä sirkasi joka mies... Mutta heistä kaikista oli hyvä, että se
kiikkui. Ja että siellä mies oli justiinsa tuommoisessa, pää alas
antavassa asennossa. Joku jo varoitteli:
— Ai miten osui... Mutta älä, älä vaan sätkyttele!
— So, so, ei saa sätkytellä!... Ja mies lakkasi sätkyttelemästä. Nyt
kun he olivat siinä äänettöminä katselleet tovin tarpeekseen, laski
joka mies leukansa jo alas ja yksi ja toinen rupesi vaanimaan suutaria,
jolta piti kipakasti ottaa selväksi, mikä on seuraava aste miehen
pelastustyön kehityksessä... Mutta vaikka kuinka katsoi, ei suutaria
ollut missään.
— — —
Vaikeni aamu.
Yölliset näytelmät olivat loppuneet. Kansa oli kirkkomäeltä hävinnyt.
Tapulin alaseen, kolkkoon Tuonelan valkamaan kannettiin yksi matkamies
lisää. Vainajalla ei ollut kirstua, vaan laskettiin sarkatamineisena
siihen lattialle. Hihassa oikeassa oli valkoinen nauha ja kalvosimessa
sidottuna sairaalaharso. Hänen painonsa oli liian raskas. Juksikoukku
kyllä kesti, mutta sarkainen housunpultti ratkesi, maan vetovoima
voitti. Se veti poikansa povelleen, joka häntä ylenpalttisesti oli
rakastanut. Nyt poika saikin levätä uskollisena isänmaansa paljaalla
povella.
10.