Muistamme kuinka Antero ja Arvid ratsastivat pois Pylväistöltä.
Kauas heidän jälkeensä kuului kotikartanolta koiran haukunta.
Heidän suuntansa oli suoraan etelään... Valtatieltä tuli poiketa, koska
vainolainen saattoi karata päälle ja käydä peliin kohta kaikkialla.
Ja kuta pidemmälle yö kului, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että tie
etelään sekä itään on kohta kaikkialla katkaistu. Kumminkin kuluivat
penikulmat. Taipale taittui kilometri kilometriltä. Mieli ja murhe oli
keventynyt, ellei outo ajatus jostakin epäonnistumisesta olisi eteen
astunut. Olihan tämä jo kaikki onnen kauppaa. Kiitää joukkojen jälessä
siksi kuin ne saavuttaisi. He tulivat ratsain metsäisen seudun kautta
jo siksi pitkälle, että piti tulla näkyviin ihmisasunnoita. Arvid
katsoi eteen sekä taakse, sitten pysähdytti päristelevän hevosensa,
laskeusi ahteen päällä satulasta ja odotteli notkossa vielä tulevaa
poikaa. Tässä hän tunnusteli paikkakuntaa ja kun pääsi siitä selville,
olikin juuri otaksuttu kirkko lähimailla. Kirkon taustalla metsässä
päättyi oikotie hiekkakuopille, missä lähellä oli haudankaivajan mökki.
Pikaisen päätöksen jälkeen pistäysi poika sisälle matalaan majaan. Ja
kun varmuuden saivat liikuntaan, jättivät hevoset metsään, koska yksin
kotona oleva töllin emäntä ilmotti suuren vaaran väijyvän juuri täällä.
Mutta kun palaamisestakaan omia jälkiään myöten ei ollut kysymystä,
miettivät he kaikin kolmisin mitä tässä oli tehtävä. Ja terhakka
työläisvaimo keksi joutuisasti avun, sekä puheli seuraavaan tapaan:
— Herran huoneesta eivät teitä keksi. Kas sieltä kaikkein vähimmin
osaavat vainota teitä. Neuvoi ja kuiskaili kellotornin kivijalasta,
joka on umpinainen. Kas siellä kellarissa on varustettu aimo
piilopaikka.
Kivijalassa osui irtain paasi neuvon mukaan kohta kouraan. Pimeässä
hapuilivat sieltä ja täältä, mutta muuta kohtaa ei osunut eteen. Tornin
perustuksiin ryömivät sisään. Erittäin ahdas oli tästä ison miehen
tunkeutua, mutta kun se oli tapahtunut ja kivi takaisin tiloilleen
kiskottu, kuuluikin jo maantieltä valkoisten äänekäs melu. Etsiskelijät
nuuskivat kylässä innokkaasti joka talon ja loukon.
Pilkkopimeässä ja ikkunattomassa sokkelossa hapuilivat piilottelijat
kellarin ovea. Ovi löytyi, mutta se oli tuntemattomalla tavalla
tiukasti kiinni. Vanhanaikaiset, paksut rautakankiraudat ja saranat
olivat koristeellisesti kiemurreltu haaroille puoleen ja toiseen. Ne
tuntuivat olevan jykevästi niitatut ja paksun ruosteen vallassa.
Kellotornin pohjakerros ja kaava tuntui olevan alkuperäisen
arkitehtuurin suunnittelema neljään yhtä suureen kammioon. Yksi näistä
huoneista toimitti vainajien kappelin virkaa siihen aikaan kun ei ollut
varsinaista lämmityslaitoksella varustettua leikkaushuonetta. Yksistään
ajatuskin olisi tavallisissa oloissa kammottanut heikkoluontoista
ja pelkoa ihmistä. Arvid muisti kotipitäjän kirkon ja kellotornin
rippikouluvuosien ajoilta, että se oli suhteellisesti aivan saman
tyylinen. Muisti vainajien huoneen ja kuoleman huonekalut. Muisti
kantopaarit, rautalapiot ja kuluneet kanget. Tarkoin muisti kahdet
kantoliinatkin, joista toiset uudet, toiset vanhat. Köyhiä oli laskettu
hautaan kuluneilla, reuhkasyrjäisillä ja virttyneillä liinoilla, kun
taasen rikkaita ja arvohenkilöitä uudemmilla, joista toinen syrjä oli
valkoinen, toinen musta. Muisti vielä "siunatun mullan lapionkin."
Vallan hyvin muisti Arvid mitenkä oli yhdeksän vuotiaana, viluisena
talvipäivänä ollut Isänsä viime matkalla. Muisti kutka olivat olleet
mukana, kutka mitä ja kuinka sanoivat. Muisti tarkistaneensa kaikki
nämä kuolemankojeet.
Niiden käsittely oli saanut aikaan kummallisen kammon. Mustat paarit
olivat olleet korkeajalkaiset ja kohtuuttoman puisevat. Miten paksut
jalkain alapäät? Tuntuipa kuin kuolema itse ne olisi rakentanut Tuonen
mustassa tuvassa. Oli tuntunut kuin olisivat olleet kootut suurista
kuolleiden luista.
Olihan niillä kotipitäjän ruumiskantopaareilla saatettu monta vainajata
lepoon. Selvät kulumisen ja paljon käyttämisen perstaantuneet kohdat
sen osottivat. Kaksitoista miestä oli isää osavasti ollut kantamassa.
Pylväistön koturi-Oskari oli heitä kovasti etukäteen varottanut
kompastelemasta, tahi muutoin huonosti tätä työtä tekemästä. Ja
jykevästi sitä sitten jykeviin paareihin olivat väkevät miehet
tarttuneet kiinni. Isä oli siellä korkealla, mustassa nikkari-Jussin
tekemässä honkalauta-arkussa. Kirstu oli huojahdellut pahasti, koska
kaikki astuivat eri jalkaa kohti kirkon suurta läpikäytävää... Kyllä
tämä oli väkevä ja kova joukko yhdeksän vuoden vanhan pojan mielestä.
Missään muualla ei hän sellaista kulkuetta ollut nähnyt paitsi siinä
kuvaraamatussa, jonka isä itse eläissään vasaran alta oli huutanut
Ala-Kolhin muorivainaan avisioonista. Tässä tukevassa puukantisessa
kirjassa muisti poika nähneensä yhtä jyryn kulkueen kuvassa kuin siinä
viittoihin puetut israelilaiset kantoivat voitonliiton arkkia...
Siinä pilkkosten pimeässä kellotornin kivi sokkelossa hetken istuessa
olivat Arvidin silmäin ohi kiitäneet kaikki nämä lapsuusaikaiset kuvat.
Mutta vierellään olevan pojan kosketus hänen käsivarteensa herätti
nuoren miehen tällä erää ikävään arkiseen todellisuuteen. Miehuus oli
hänet jo saavuttanut ja mikä edesvastuu? Mikä ääretön velvollisuuksien
ja pettymysten kiviraunio paasi paadelta kasaantuikaan alituiseen yhä
korkeammaksi ja uhkaavammaksi hänen harteillensa. Hapuiltuaan lattiata
pään päältä löytyi luukku, jonka kautta molemmat nousivat vaivalla
koleihin, kylmiin ja kolkkoihin huoneisiin. Ja osavasti, kuten Arvid
oli aavistanutkin, olivat kapineet saman tapaiset täälläkin paikoillaan
aivan kuten ennen muinoin kotikirkossa. Vankoissa honkaseinissä ei
ollut ainoatakaan ikkunaa. Kylmän, sammalettoman varan kanssa hakattu
jymy rakennus kajahteli korkeana ja tyhjänä pienestäkin kolahduksesta.
Pohjakerroksen paksuissa väliseinissä ei ollut ovia eikä pihtipieliä.
Aukot olivat siltäseltään sellaisina, millaisiksi ne kirvesmiehet
alunpitäen olivat jättäneet. Yhdessä seinässä teki toki harva,
pystylautainen yksinkertainen lukuton luukku oven virkaa. Raapaistun
tulen valossa he kurkistivat tänne sisälle. Puolikasvuinen poika
kauhistui, sillä siellä seisoi puisia pyhäinmiesten puumuumioita. Nämä
puuapostolit muistuttivat vielä niitä katoolisajan aikoja, jolloin
niitä palveltiin ja jolloin niillä kirkkoja koristeltiin. Myöhemmin
oli uskonpuhdistus ne riisunut alas ja korjannut kirkon seiniltä tänne
pimeään kellotornin loukkoon. Huolellisempi kokoelman tarkistelu
osotti, että sinne joukkoon oli saanut tehdä seuraa myöskin pari
ulospalvellutta ja puoliksi lahonnutta vaivaispoikaa. "Vaivaspyssyjen"
tökerösti tehdyt kasvot oli ajan hammas halkeillut ja taivastuttanut.
Tavallinen kylänikkari oli koettanut panna parhaansa ja etsinyt
ulkomuistilta ihmisen muotoa, jotta olisi kirveen ja taltan avulla
voinut piirteet taiteilla tukevaan puupölkkyyn. Niinpä olikin anelevan,
laihan ja kurjan kerjurin sijasta sattunut tulemaan tavattoman
lihavakasvoinen "kirkonäijä."
Muistuipa siinä mieleen kertomus vanhoilta ajoilta, että juuri tämän
seurakunnan kirkon olivat rosvot ryövänneet sanomattoman monta kertaa.
Ja joka kerta oli vaivaispoikakin tullut tutkittua. Ja kun nyt
katseli noita "ryöstetyltä raukkoja", oli niitä aikanansa todellakin
teräaseella ulkoinen tuholainen pahoin tärvellyt. Myöhemmin oli niitä
raudoituksen avulla kyhätty kokoon.
Seinillä oli siellä ja täällä puisia kolmihaaraisia kynttilän
kannattimia. Seinustalla hämärästi tuntuva, lyhyen lieskan avulla nähty
taidemaalaus. Helvetti siinä sisuskotasiltaan oli pantu puitteisiin.
Sarvipäitä piruja ja perkeleitä hääräili hiilihankoineen...
Poika pelästyi kaikesta tästä ja tarrasi sylin kaikin aikamiehen
vyötäisille kiinni. Sen kynttilän pätkän avulla jonka he löysivät
korkealle asetetusta puisen kattokruunun koukusta oli heillä kylliksi
mahdollisuutta tutustua tähän pimeyteen, missä kättä myöten sokkoilivat.
— — —
Vainolainen piti kirkon ympärillä ja kylässä ajojahtia.
Suursiivouksen seuraukset alkoivat kylän raitillakin näkyä ja kuulua.
Huutoja, itkua ja laukauksia. Kaiken yötä elämöivät hevosilla ajavat
miehet maantiellä. Hätähuutojen seassa lauloivat juopuneet jotakin
rekilaulua, tahi suoraan raakamaisia sotalauluja. Kiinni saatuja
punaisia ajettiin ulos. Riemu ja verenhimoinen vimma valtasi tämän
tienoon. Hevosia ja mieskuormia kulki äänistä päättäen kirkon sivu
metsään sorakuopille.
— — —
Tässä asemassa ja ulkonaisessa tietämättömyydessä sekä kauhussa olivat
nämä kaksi ihmistä olleet värisemässä kylmässä kellotornissa. Vilussa
ja kärsimyksessä he saivat olla kaksi päivää ja kolme yötä. Korkean
rakennuksen eri kerroksissa kierrellen ja kuikkaillen he kuluttivat
aikaa. Lämpöisikseen liikkuivat alinomaa portaita milloin ylös,
milloin alas. Korkeimmasta huipusta he saattoivat nähdä koko laajan
ympäristön sikäli kuin kellohuoneen suljettujen luukkujen raot siihen
antoivat myöten. Oli selvää, että valkoiset joukot herrastelivät ja
hallitsivat kylää. Kirkonvartijan vaimon näkivät he vangitun. Valkoinen
asemies kuljetti hänet pois, koska ei hän osannut sanoa mihin hevosten
omistajat olivat hävinneet. Vaimo oli sisukas. Ei uhkauksista eikä
pieksännästäkään suostunut sanomaan töllin takana hiekkakuopilla
olevien hevosten omistajia, vaikka jäljet päivänselvästi johtivat
haudankaivajan mökkiin. Piiloutuneet saivat niinmuidoin olla oman
onnensa nojassa kenenkään heistä tietämättä, tahi apua arvaamatta.
Kolmannen päivän iltapuolella huomasivat lymyyjät korkealta tornista,
miten kaukaa järven jäällä kirkkoa kohden saapui jono hevosia.
Hevosroikka lähestyi hitaasti kylää. Lähemmä saavuttua saattoi reissä
olla jotakin loimilla peitettyä... Ja kaiken ihmeen ja kumman vuoksi
ne pysähtyivät kohdalle ja käänsivät kuormansa suoraa kellotornille.
Vanhan ja entisen hautaustavan mukaan ei tässä kylläkään olisi ollut
mitään ihmettä. Olihan reessä edimmäisessä musta kirstu.
Ylitse kivisten ja korkealle johtavien askelmain, sisälle kellotapuliin
kävi heidän kulkunsa. Seurue oli sanatoin ja suruisa. Vahvasti
ruostuneen lukon avasivat ja Tuonelaan tulijat kantoivat sisälle.
Sanattomina ja kauan kantoivat. Kuinka pitkä aika se ja kuinka paljon
heitä mahtoikaan olla? Rikirintaiseen riviin, pitkälleen siihen
lattialle, kylki kylkeen he kunkin säännöstelivät.
Piileksijät hätääntyivät jäämään ylös.
He pujottelivat ylhäällä kolmannen lattian päälle vinottain, poikitse
ja pitkinpäin olevien paksujen ryhtäysparrujen sokkeloissa. Siellä
suojissa he seurasivat tapahtumia alhaalla, kuuntelivat kolinaa ja
kuiskailevaa puhetta. Ja vihdoin kun vainolaiset toimituksensa tehtyään
paiskasivat raskaan, vuoritetun ja raudoitetun oven jyrinällä kiinni,
tuli tornin alakerta jälleen pilkkopimeäksi. Ruosteinen salparauta
sorahti pahalla vikinällä kahdesti kierrettynä lukkoon. Tämä kaikki
rauhoitti jälleen ja toi mukanaan helpoituksen huokauksen.
Päivä kului iltaan.
Tänään tuli tuskin mitään muuta muutoksia asioissa. Kiihtyvä nälkä
muuttui kumminkin polttavaksi tuskaksi. Ajatellessakin ruokaa valui
vettä kitalaesta kurkkuun ja tuntui kuin olisi ollut tarpeen imeä
omia sormiansa. Visusti alettiin miettiä keinoja ensiyöllisestä
poistumisyrityksestä. Poislähtöön houkutteli sekin, että vihollisen
valppaus ihmisjahtiin alkoi nähtävästi laimeta, tahi sitten olivat
oletetut otukset kaikki ansassa. Mutta ennenkuin illan myöhäinen hämärä
lakkasi muutamista seinänraoista kumottamasta, oli päätös pakoilijoilla
valmis. Hitaasti laskeusivat he alas sinne missä vastatuotujen
vainajien tiesivät olevan. Ketä ne olivat, siitä ei heillä ollut
vähääkään halua ottaa selvää. Pääasia oli päästä tavalla tahi toisella
sieltä kautta lattialuukulle. Kättämyöten he hapuilivat pimeässä
paikkaa tarkoitetun luukun luo tullakseen. Kumminkin huomasivat he
kaikeksi vastuksekseen sille paikalle kirsturivin ladotuksi koko
lattian pinta-alan täyteiseltä.
Tässäpä ei ollut muuta keinoa neuvoksi kuin käydä niitä varovasti
siirtelemään... Siinä puuhaillessaan pidätetyillä henkäyksillä ja
ähinällä arkkujen kanssa hätkähtivät molemmat miehet jotakin ääntä,
minkä oivalsivat ulkoa kuuluvaksi. Tämän jälkeen oltiin erittäin
hiljaa. Seisottiin toisjalkaa hengittämättä juuri siinä mihin asento
sillä hetkellä sattui. Mutta kun mitään ei kuulunut, kuiskasi Arvid:
— Pelkäätkö...? Poika ei vastannut. Toinen uudisti:
— Kuolleita... tarkoitan? Rohkeutta teeskennellen kuiskasi tämä:
— Enkä minä niin pelkääkään...
— Jos pelkäät, kuulee korvasi väärin, sillä minä en kuullut mitään.
Taasenkin yritettiin, mutta yhtä huonolla tuloksella. Syntyihän jyrinää
sittenkin. Kirstuja oli kerrassaan liian paljon. Niillä ei ollut tilaa
muutoin kuin siirtää koko huoneen levyinen rivi, joka oli aloitettu
toiselta puolen seinän viereltä. Siinä tapauksessa piti liikutella joka
ainoata kuollutta. Ja kun tästä osa oli tehty, osottausi tila sittenkin
pieneksi. Senpätähden päätti voimakas mies käydä käsirysyssä mustaa
komia keskeltä kiinni ja nostaa niitä muutamia toisten päälle poikiten.
Tässä ensimäisessä painiskelemisessa oli tarakkaa, sillä olihan ruumis
suuri ja painava. Mutta nytpäs kuului kuin kuuluikin seinän takaa
selvää ääntä. Kuuluipa ihkailmeistä rahinaa... Kirstu sylissä kuunteli
mies maltillisesti. Molemmat kivettyivät siihen paikkaan. Sydän läpätti
ja uhkasi lujilla ja harvoilla iskuilla. Korvia huumasi kun kuului
selvän selvästi, että siellä ulkona myöskin osattiin olla ovelasti
hiljaa... Mitä tehdä. Eihän siinä väkeväkään voinut tuntikaupalla
suurta ruumiinrökälettä polvien päällä kometoineen päivineen punnita,
täytyi hiljaa laskea... Laskea hiljaa, niin hiljaa kuin putoavan
höyhenen sammaleiselle maalle. Ja kun se oli tehty, aprikoi Arvid
kolmea ajatusta: Joko juosta ylös korkealle torniin, rynkästä luuku
väkivalloin auki, tahi asettua ovelle huimaan taisteluun... Vaikkapa
arkun kansi kouraan... Mutta sittenkin, sittenkin tuli siirtää häthätää
kirstuja, ehkä se oli luonnollisin ja viisain keino. Mutta ennenkuin
se ajatus oli valmis, kuului liikettä ja nyt päättivät he paeta ylös
kaikessa tapauksessa.
Ulkoa kuului todella askeleita... Poika takertui toverinsa vyötäisille,
juuttui kiinni kuin takkiainen. Arvid irroitti tämän kädet väkivalloin,
päättäväisyydellä, nosti kirstut luukun päältä toisten päälle vähääkään
välittämättä kolinasta ja sanoi sitten:
— Sinä pakenet kivijalan kautta... Minä tappelen täällä heitä vastaan.
Sitä sanoessansa hän tempasi luukun auki. Nousseen kannen päällä oli
lähemmän kirstun kulma, josta seikasta tämä sysäytyi kyljelleen. Kansi
irtautui arkusta ja vainaja kierähti lattialle... Nyt kuului ulkoa
koiran haukuntaa. Maantiellä kulkevain hevosmiesten huudot sekausivat
kuuluville kellotornin toisella puolen:
— Tuota seinää se raapii...
— Kummallista!...
— Mitä se oikein siitä tahtoo?
— Ihmeellistä se on...
— Ei koira koskaan tyhjiä urise.
— Mutta minä otaksun, että ovat koiran isännän tapuliin tuoneet.
— Jopa varmaankin.
Koira haukkui ja vikisi, hyppeli tapulin seinää vasten kahta
kovemmin kun huomasi hevosmiestenkin siihen sekautuneen. Ajajat
pysähtyivät. Joku asteli lähemmä. Huutelivat toisilleen jotakin sisälle
selittämätöntä... Poika joka oli kiivennyt tavalliselle paikalleen,
mistä ylhäältä rapulta saattoi nähdä ja kuulla paremmin alkoi hätäillä:
— Siinähän on se Mäkinen ja se herra...
— Kuka on?...
— Se herra joka syksyllä kerran tuli Pylväistölle ja Katarinan kanssa
läksivät... Nyt oli toinenkin tullut sinne ylös ja molemmat sihtasivat
pian pimentyvään iltaan ulos. Mutta poika jatkoi:
— Siellä menevät!... Eivät saapuneet... Siellä ulkona onkin meidän
Vahti. Minä tunnen sen vikinästä vaikka en näe. Se on haistanut jälet
ja tullut... Arvidin täytyi todeta sama huomio. Oma koira se oli eikä
mikään muu. Poika kipasi alas ja hyväili puheillansa ystäväänsä:
— Vahti sinä... Vahti... Ole hiljaa. Nytpä koira päästi oikean möläkän,
alkoi hyppiä ja haukkua, vikisi kuin vimmattu. Sisällä olijoille tuli
tästä hätä. He toruivat koiraa sanoilla, mutta tämä ei ymmärtänyt ennen
kuin sisältä kuului kovia sanoja ja uhkauksia. Antero läiski vyötänsä
seinään, uhkaili:
— Vahti!... Ellet lakkaa, pieksen... Koira ottikin tämän onkeensa,
lakkasi hiljaiseksi ja pakeni loitommalle.
Äänettömyyden jälkeen hääri Arvid hiljaa. Hänen aikomuksenaan oli
asettaa vainaja takaisin leposijoilleen. Mutta poika oli itsepäinen ja
vaati että heidän on heti paettava tästä kolkosta kortteerista.
Rauhoittavasti puheli toinen:
— Ainakin on vainaja nostettava teloillensa takaisin. Turhaa pelätä
Antero. Mutta ennenkuin tämä oli rohkaisevan lauseensa sanonut loppuun
asti, karkasi poika uudelleen kiinni suojelijaansa, hoki:
— Liikkuu... Liikkuu! Se liikkuu...
— Mikä?... Mikä liikkuu?!
— Se siinä liikkuu...
Arvidin kävi poikapoloista sääli. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa.
Olihan hän lapsi. Isällisesti sulki hän tämän syliinsä. Nälkäisenä
ja viluisena, peloissaan ja päällepäätteeksi tapahtumain vaiheet
muuttelivat ja järkyttivät. Kolmessa vuorokaudessa kokematon poloinen
näivettyi ravinnotta ja värisi yhtämittaisesta vilusta sekä kohoavasta
kuumeesta. Ja vaikka hän olikin kuinka monasti kehoittanut poikaa
poistumaan ja koettanut selitellä, etteivät valkoiset lapsille mitään
tee, niin tästäpä ei ollut vähääkään apua. Mitäpä tässä vaikeassa
asemassa muuta olisi lopulta voinut tehdä kuin heltyä.
— Koetahan kestää hetkinen. Yön aikana yritämme hankkia jotakin
syötävää... Mutta Antero jatkoi kinasteluaan:
— Etkö usko?
— Mitä usko?
— Että se liikkuu.
— Mikä liikkuu?... Eihän tässä pimeässä näe minkään liikkuvan. Silmäsi
vain valvonnan takia näkevät väärin. Sinulla on heikkoutta. Sydämesi
lyö liian kiivaasti. Toisinaan se tuntuu aivan pysähtelevän. Kaikki
aistisi ovat ärtyyntyneet... Päästä hyvä poika irti ja laskeudu
luukusta alas.
Mutta poika oli nyt joko menettänyt kaiken entisen rohkeutensa, tahi
sitten puhui totisen totta, pitäen tiukasti kiinni havainnoistaan.
— Ei minun silmäni näe väärin. Se liikkui... Nyt ei auttanut muu kuin
piti pojan rauhoittamiseksi tehdä jotakin. Piti yrittää muistella ja
kertoa. Arvid haasteli tilanteesta missä he tällä erää ovat. Ja että
sankarillisilta miehiltä vaaditaan urhokkaisuutta ja rohkeutta, mielten
lujuutta sekä järkähtämättömyyttä. Ja että valoisa toivonkiven saattaa
löytyä heissä itsensä voittamisessa ja terästämisessä. Arvid jatkoi:
— "Jospa kuollutta käsin koskettaa", oli minun äidilläni tapana sanoa,
"rohkaisee se kokonaan pelkäämättömäksi." Ja vaikka hän esitteli yhtä
ja toista, ei siitä ollut vähääkään apua. Ja kun pojan lohduttaja
siirsi lakanaan käärittyä vainajata sen verran, jotta olisi voinut
pojan laskea ales, havaitsikin hän ruumiin todella olevan sulan ja
notkean, ei jäätyneen eikä kankean kuten oli olettanut. Huomasipa
tässä aikuinen mieskin jotain eriskummallisempaa, mitä pilkkopimeässä
ei voinut selittää. Nyt ei hänkään enää puhunut mitään. Hän vaikeni
kokonaan vastaamasta pojan kyselyihin. Molemmat laskeusivat alas
ilmaavirtaavasta kylmästä luukusta. Lattian alla kysyi poika:
— Kuuluiko se? Eikös kuulunutkin?...
— Jotakin luulen... Mitäs muutakaan olisi voinut toteen asiaan vastata.
Tässä syntyi outo, odotuksen hidas kiusallisuus. Poika tahtoi paikalla
pois, kyseli:
— Miksi emme sulje luukkua?
— Joutaa olla auki... Ajattelin mennä sijoittamaan vainajan. Tässä
sukeusi miehen mieleen eräs vissi ajatus, josta hänen miten hyvänsä oli
otettava selvää. Koira siellä kivijalan ulkopuolella vikisi ja raapi,
eikä malttanut olla ilmoittamatta itseänsä. Antero kiskoi pienemmän
kiven seinän alta sisään. Palkkioksi hyvästä työstä nuoli Vahti pojalta
nenän ja pisti pusun.
Yht'äkkiä ylhäältä permannon päältä selvisi tuskin kuuluvata kahinaa.
Hienon hienoa se ääni oli. Se muistutti liinavaatteen liikuntaa. Olipa
kuin pitkä ja pidätetty tuska siellä tyrehtyneenä vaikertaisi. Nyt oli
poika jo rohkeampi. Tällä erää hän tahtoi näyttää uskaliaisuutta eikä
hätäillyt sanomaan mitään. Kietoi kumminkin käsivartensa pitkäkarvaisen
Vahdin kaulan ympäri ja kuiskasi:
— Kuuliko setä?...
— Luulin kuulleeni. Ehkä hiiret juoksentelevat...
— Eikä ole... No eikös nytkin?...
— Jotain luulen kuulleeni. Jokainen sekuntti oli siinä kuin ajanjakso.
Arvid mietti, mutta ei osannut saada aivoihinsa järjellistä
alkutekijää. Aatokset pysähtelivät sinne ja tänne. Vilkkaasti ne
pyörivät, mutta vaeltamaan eivät kyenneet, eikä todellisuutta etsimään
käydä. "Puu se pysyy liikuttamatta siinä mihin se kaatuu." Ja kun
taasen hänen mielipiteensä selvisivät eräästä seikasta saattoi hän
pojalta kysyä:
— Jäätkös koiran kera tähän, tahi ehkä pistäyt kirkonvartian mökissä?
— Ja mitä setä tarkoittaa? — Nousen luukusta sillä aikaa ylös.
Asettelen vainajan paikoilleen ettei huomiota herättäisi. Oleskelumme
täällä saattaa ilmaista tien jäijillemme. Ottavat kiinni. Poika ei
voinut heti vastata. Silloin jatkoi toinen:
— Tahi mitäs arvelet, ellei hän olisikaan kuollut? Olisi valekuollut,
tarkoitan. Poikakin innostui otaksumaan. Mutta kaiken takeeksi kysyi:
— Ei suinkaan setä tiedä jos kuolleet kummittelevat?
— Kuolleet kyllä eivät kummittele.
— Minä uskon sedän sanoja.
— Ja mitä sitten tahtoisit sillä?
— En minä sitten oikeita kuolleita... Mutta miten tämän selittää?
Aatosti mies, uskoi pojalle oman johtopäätelmänsä:
— Jospa tuo tuolla ylhäällä ei olisikaan kuollut...
— Että eikö ruumis?...
— Ei olisi, vaan valekuollut ja...
— Todellakin!
— Ja minä otan selvän asiasta. Sinä poju lähdet hiiviskelemään täältä.
Hankit apua. Kenties tuolla mökissä saattaisi hyvinkin olla, tahi
sitten kylän alapuolella töllissä... Neuvojansa antain hän samalla
irroitti varovasti paaden pois, josta poika ja koira pujahtivat ulos
pimeyteen. Itse hän miehevänä ja rohkeana otaksumastaan hyppäsi
luukusta lattian päälle.
— — —
Tulitikku paloi lyhyesti.
Lattialle pudonneen karren hehkussa saattoi nähdä valkoisen olennon
istuvan siten, että kasvot käsiin kätkettynäkin miehelle selventyivät.
Sitten lankesi musta varjo horjuillen ja kaikki oli pimeätä.
Mitä kaikkea siinä koleassa Tuonen porstuassa tapahtui?
Mitä oli rohkea mies nähnyt?... Minkä tähden tämä varmuus ja voima
herpautui. Ja vahvimmista vahvin ihminen vaipui alas... Mitä merkitsi
hiljaisuus?... Mitä mykkyys? Mitä vaimea vaikerointi? Mitä nyyhkintä?
Mitä valitus tyyni, kuulumaton kuin emosta eksyneen peipposen uupuva
liikutus? Sysimusta kuoleman kammio valitti. Kaukaa Tuonelan tieltä
saattoi kuulua eentyvää onnettomuutta. Luiset käsivarret kantoivat
ennenaikaista saalistansa. Hämärään manalan korpeen kulki kuoleman
hukka ja raahasi mukanaan rakkainta rakkahista, kauneinta kukkaa
elämästä, työläistytärtä talutti. Teilaajan tylsä ase oli immen
tuintanut ja syysyön sumuun suistanut. Tämä tässä oli enemmän kuin
ihmisen onnetoin ääni. Se valitus vaikeimmista vaikein... Kaiken
katkonaisuuden keskeltä tuli tuskin kuuluville:
— Martta... M-a-r-t-t-a...
Hitaasti koukistui jäntevä käsi. Hiljaa hyväili vaikertaja
kuolemanmorsianta. Tahtoiko tuokin käydä tähän lepoon rinnallensa?
Tahtoiko irti omansa, riistää ja takaisin tuoda Tuonen tanhualta?
Unelmiensa salaisimmista salaisimman tapasi kylmänä tässä. Uhri tämä
oli liian kallis "isänmaan ystävien" alttarilla. Elämän ja hengen
nuorena riisto on kuin karitsan teurastus ja hengen huutavan hukka...
Tuskainen, kuuma hengitys läheni jääkylmää poskea. Värisevä kosketus.
Se kosketus totisesti oli ensikertainen. Se oli viaton, puhdas ja
pyhä. Elämän ja kuoleman suudelma se oli yht'aikaa. Ensimäinen sekä
viimeinen... Tätä määrää varten nämä kaksi olivat ilmaa hengittäneet.
Tätä varten kaiho ja kaipaus. Tätä varten ilot ja surut, murheet
ja riemut elämässä rikirinnan jaksettiin. Tieto tästä sydämen
salaisimmassa sopukassa virvatulenakin valoi kultaa ja loistoa keskellä
kurjuutta. Se syttynyt kipinä jaksoi syyspäivän pilviseen sumuunkin
tuoda aurinkoa ja kirkkautta. Salattu sana oli siellä syvällä itse,
rakkaus. Eikö sitä varten kevät herää? Eivätkö ruusut puhkee? Eivätkö
kukkaset tuoksu, eivätkö linnut viserrä ja laineet läiky sekä lammet
päilyile? Kas eikö elon mitta ja määrä ole kehdosta hamaan hautaan asti
ihmisen ja ihmisen vihan vastakohta. Raatajan sielu, eikä pyhimyksen
siivekäs henki, on paikka puhtauden ja hyvyyden. Elämä on itse rakkaus,
jossa loistavat aamujen säteet, iltojen rosoiset ruskot, sinivuorten
sillat, kaartuvat avaruuden holvit, kuultelevat kultapilvien kehykset,
tähtitaivaan himmeys ja kirkkaus. Unohtumattomain päivänpaisteiden
heijastus olkoon lemmen uumottu ikuinen usko jonka edessä väkevinkin
taipuu, lujimmista lujin lukko ja linna avautuu, uros iäkäs nuortuu ja
vanhuksen valkohapsen selkee katse, keventyy jalka.
Ihmisaistimusten yhteinen kohtalo yhdistyy rakkaudessa. Rakkaus
on taivas, viha ja helvetti. Metsän puut ja suhina siitä sinulle
sanelevat. Eläinten äänet, ihmisten ilmaukset ja sanat silmäyksen
senlaatuisen ymmärtävät. Huuhkain ja korppi, kyy ja kalkkalo kutsuvat
toisiansa. Niin myös ihmissydämet sulavat... Vanhat ja nuoret, rammat
ja vaivaiset kutsuu rakkaus ikuisesti pulppuavan metsäpuron rantaan,
kutsuu kunkin osaansa ottamaan. Kenties, kenties monilla inehmoilla on
kaunein ajatus ja aika ohi eletty ja elävät enää eväistä, muistojen
maailmoista. Toisilla taasen väikkyvät kaikki vastaisuudessa ja
huomenessa.
— — —
Tuntuipa miehestä murheen iskemästä siltä kuin rakkaus ei olisikaan
kuollut, vaan että se vienosti sanoina ja ajatuksina sointuisi
korvissansa näin:
— Vaikka olemme kuolleet, niin siltäkin me elämme. Kuulen ijäisyyden
pauhaavan. Merten valtavina kuohuina tulevaisuuden kansat nousevat.
He elävät voimassa ja mahtavuudessa. Sikiäneisyyden katkeamattomassa,
alituisesti uudistuvassa vaihteessa asuu elämä. Tulevaisuuden aatteille
ja toivoille rakentuu huomen. Elää saamme asiamme puolesta, ei vihassa,
mutta ylpeydessä. Vanha, lahoova vaipukoon himoihin ja alhaisuuteen.
Hekumoissa veren ja raiskan käy heillä esiin turma. Kanssaeläjänsä
elinehdon ja osan saalistaja, kiromerkin ja tuomion tuo. Rakkaus
itsekkyyttä pakenee, mutta ihmiskunnan pelastaa ja voittaa se ken sen
askeleissa käy. Taisteluja ja tappioita tulee voittajien uhota ja
uskaltaa. Kuinka mahtava onkaan taisto tää ja voitto!... Oi maailmaa ja
aikaa, että läpi tämän kaiken jaksaa!... Oi sitä aikaa jolloin ihminen
ei ole ihmisen orja! Proletaarin on se valta ja nouseva voima!
Sammuivatko sanat? Mielikuvatko kaiken elävänä loihtivat esiin?...
Mutta yö tuuli kohisi ylhäällä tyhjässä tornissa... Kolea kuolleiden
asuinsija tuntui elävästä ihmisestä puistattavalta... Oliko, kysyi
hän itseltänsä, hän ollenkaan järjillä? Mitä tämä kaikki merkitsi?...
Ilmeissäkö eli, vaiko pahassa unessa? Tavatuin tapahtumako eteen
yht'äkkiä aukeni? Onnettomuuden onnettomuusko yht'aikaisesti kaiken
vastuksen ja pohjimmaisen kivun ennen kaiken katoomista tahtoi
antaa?... Ei vastausta.
Näitä mietti, ja ratkaisua hetken, jopa toisenkin turhaan uumoi.
Kohmeen ja kummastuksen kangistama mies mietti murtuneena, kunnes
tempausi aatoksista irti ja ulos yhtäpäätä nyt tahtoi rientää tästä
kauhistuksen paikasta.
9.