Neljä vuotta kirjeen postiinpanosta oli taasenkin kulunut.
Tämä oli pitkä aika. Eipäs hiiren hivausta enää muista? Lieneekö
mennyt koko mokoma lippu?... Mutta syksyllä sitten saapui Arvid ihan
odottamatta. Miten paljon toisenlainen hän nyt oli kuin lähtiessään!
Hänen kasvoillansa lepäsi alinomaa itsetietoisuuden taukea ilme.
Ulkokuorelta näytti hän kuin kaiken entisyyden olisi unohtanut. Kaukaa
ja pettyneenä katseli nyt Martta kaunista miehevää miestä. Lähelle
häntä ei päässyt kenkään. Enemmät ajat mietteissänsä yksin käyskenteli
kuin että mitään puhui. Säästeli sanojansa. Yksin olla halusi.
Asettuipa ehdoin tahdoin tyttö kerta jo tiellekin, mutta harhaileva
miehen katse kartteli. Se liikkui jossakin kaukana kuin ei mitään olisi
muistanut. Sitten pettyneenä allapäin oleili Marttakin. "Olkoonpa
omissa ylpeissä oloissaan. Ei minusta ainakaan vaivaa eikä estettä."
— — —
Päivät menivät ja tulivat.
Kansa parhaillaan puuhasi puita vallankumousroviolle. Mutta roihuja
ei oltu vielä sytytetty... Kumminkin arkiset aatokset karkasivat itse
kultakin.
Tapahtuipa Pyhän Mikhaelin lauantaina pieni seikka.
Arvid katseli Pylväistön pirtin peräikkunasta kauas Kalliosaaren
selälle ja valkamaan. Silloin huomasi hän parahiksi parven koskeloita
kiidättävän Petokorven kainalosta. Lintuparvi kierteli ja kaarteli
sinne ja tänne vaarojen ja vuorten vaiheilla, kunnes likenivät
lahtea ja lopulta laskivat kuin laskivatkin saaren poukamaan... Nyt
haulikoineen rantaan mies juoksi. Sousi sukkelasti saaren vastaiselle
rannalle. Pian koskeloa keltapukuista kolme ampui mies ja iloitsi ylen
saaliistansa. Sattuipa Martta olemaan Antero veikon kera ukon vieraina
venheinensä. Martalla oli nyt vapaaviikko työstä.
Vaikka olikin jo syksy ja pohjolan ilma kävi koleaksi, lämmitti
aurinko keskipäivällä suojaiseen saaren lahdelmaan. Täällä tyvenellä
tapasi Arvid ystävänsä kalaa kokemassa. Hetki siinä iloiltiin, sitten
rannalle soudettiin. Nuorimies oli erinomaisella tuulella äskeisestä
saaliistansa. Eipäs muuta mainiompaa voinut ajatella kuin asettua
tunniksi kahdeksi talosille. Pian kallion kielen alle humisevan tulen
tekivät ja kilvan siihen risuja kantoivat ja rantakiviltä ahventa
onkivat. Nyt alkoi kalanpaisto. Antero juoksi suolansaantiin ukon
mökille. Silloin sanoi mies nuorelle tytölle:
— Kiitos kirjeestäsi Martta... En ole unohtanut sen sisältöä. Aikaa ei
ole ennemmin ollut mulla vastatakseni. Sen tahdon suullisesti tässä nyt
tehdä.
Punastui Martta. Sai sanattomaksi. Kumminkin iloisena ja reippaana
voitti äkisti tunnelman; — Oh'hoh sitä kiirettä!... Eikö vuodessa
neljässä vastausaikaa?...
— Tosiaankin! Siltä on kulunut jo neljä pitkää vuotta!...
Molemmat nauroivat ja Arvid jatkoi:
— Tahdoit tietää ovatko hedelmät, simpukat ja lohi parempia ahvenesta?
Vastaan; Eivät parempia minulle olleet — kenties! muille.
— Turhaa kuvittelua. Te varmaankin olette äärettömän isänmaallinen?
Mies suurensi silmänsä ja katsoi tyttöön, joka puhui
"isänmaallisuudesta." Tyttö jatkoi kiusaillen:
— Ja mikä täällä viehättäisi? Sanokaapa mikä?...
— Martta ei ole koskaan ollut syinnyinmaan rajain ulkopuolella, eikä
tunne...
— Kalaukko on ollut. Hän on kertonut, ettei suinkaan ikävät vaivaa
vaikka meriäkin kulkee ja kyntää jos siellä vain on kyllin kauan ettei
"nahkapoikana" heti kotirannoille kipase...
— Nahkapoikana kipase... kertasi Arvid enemmän ihmetellen kuin
vastatuksensa. Onpas tuolla tytöllä oivat tuumat...
— No sanokaa sitten mikä täällä minua kaipaisi ja mitä te juuri enimmän
ikävöitte?
Toinen mietti, sanoi sitten:
— Oman äidin kirnupiimä. Ja... ja myllärin Leenan talkkunajauhot. Mikä
muu olisi niiden veroista... Tyttö nauroi helakasti:
— Nepäs herkkuja!...
— Nuo kaislikot ja kivet, rannikon pohja jurmuinen, kotilahden
laineiden loiskinta... ulpukat ja ummut... vesi väritön ja kuulea. Tämä
on toista kuin kaukana siellä vihreä savilieju helmiaarteineen... Ja
sitten koti... ja...
Nuorimies ei sanonut enempää vaan käänsi katseensa järvelle kuihtuneen
kaislikon taa. Marttakaan ei halunnut häiritä, leikki vain siinä
savuavalla kepaleella, pyöritti sitä ilmassa ja katseli syvälle tuleen.
Tyttö ei tosiaan muistanut kotia, ei äitiä joista Arvid nyt kertoi.
Tälle totuudelle veitikoiminen ei ollut eduksi. Äänettömyyden jälkeen
nuorimies jatkoi:
— Vaikka en minä ole täällä tavannut juuri sitä mitä olin lapsen
muistoissa kanssani kaikkialla kulottanut. Muuttunut on muuksi.
Kylmennyt ja vieraantunut. Kumminkin sentään... Hän aikoi jotakin
sanoa, mutta ei sanonut mitään, tahi muutti keskustelun muuksi:
— Etkös laittaisi ateriata... Paistamme onkiahventa kuten kerran kauan,
kauan sitten. Sinä olet suuri tyttö nyt, vaikka silloin pieni...
Tyttö vastasi iloisena:
— Pieniä nyt kalamme, eivät silloisen veroisia.
Juoksipa poikakin siihen suoloilleen ja nyt alkoikin reipas askartelu.
Metsästyslaukussa oli Arvidilla aamuselta kirjavarintainen pyy. Hän
laittoi linnusta paistin. Kaivoi sitten kaukaa ostetut onget syvältä
kukkarosta. Arvid oli ne tuonut mukanansa kaukomailta. Anterolle
antoi. Nyt säteilivät tämän silmät. Pyytä paistaessansa nuotiolla
kertoili saapunut kuinka nuoret miehet kulkivat joskus maan laidasta
laitaan. Mitenkä kapitalistien rautateitä "piittasivat", onkivat
kanatarhoista talonpoikain kanoja, joutilaiden joukoissa metsämailla
ne nuotioilla korvensivat, tahi saven sisässä paistoivat. Eihän pataa
parempata kenelläkään selässä. Olivathan aikoinaan villi-ihmisetkin
samoin tehneet. Rehevässä, luonnonrikkaassa maassa, missä kotoiset
eläimet alkuisin villeinä ovat olleet, niin samoin luonto ihmistäkin
houkuttelee luokseen huolista vapauteen. Moni sieltä on palannut
kaikesta kulttuurista esi-isäin asuinmaille. Asiantuntemuksella ja
taidolla Arvid siinä nytkin lintuansa paistoi ja "pommareista" monta
kaskua kertoi. Maan rannasta rantaan kertoi joustavata juonta, pientä
ja suurta, missä oli samoillut. Lapset kuuntelivat hartaina juttua ja
kukaan ei heistä huomannut ukkoa joka ilmestyi joukkoon, ennenkuin
vapajava vanhus päästi äänen ja kanervaiselle kivelle istui:
— Poika, olet kotiutunut. Matkasi on ollut pitkä, kuulemma. Merituulia
monia ja tuimia olet tuntenut... Olenhan tuota minäkin sillä puolen
matkustellut... Arvid nosti ihmeissään silmänsä ja kummissaan
kuunteli, kuinka ukko Välimerestä ja Marseillesta, Brasiliasta ja
Rio Janeirosta, Chilestä ja Valparaisosta, Port Stanleystä sekä
Etelä-Amerikan tulimaasta kertomuksen monimutkaisen alkoi. Yhä
suurenivat hänen silmänsä. Ukko kasvoi hänen edessänsä uljaimmasta
uljaimmaksi, merikarhuista kokeneista kaikista kovakouraisemmaksi.
Milloin keinuilivat Intianmeren aaltoja seiliparkilla, milloin
Kap-Hoornin kärjen ympäri kiersivät kanotilla. Milloin Kongon
rannikoilla soutuveneissä afrikalaisten kanssa kilpaa soutivat ja
näitä orjiksi pyydystivät. Musta mies oli palkkaorjista kapteinille
mieleisin... Kertoi Kalkutasta, kertoi Keltaisesta merestä, Sahalinista
ja Kamtshatkasta. Ja kun nuorimies siinä kertomusta kuunnellessaan
kokoili ajatuksiaan ukosta, muisti hän kuinka kummallinen tämä oli
ollut muisti-iän Arvidille, kuinka salainen ja suljettu luonteeltaan ja
kuoreltaankin. Aavistamaan hän nyt alkoi tämän suljettua salaisuutta.
Tästä aikain tuli heistä erottamattomat ystävykset.
Sekä tämän salaperäisen paljastuksen, että yhteisten harrastusten
vuoksi johtui seikka siihen, että ukon erakkoasunnosta sen jälkeen
yht'äkkiä Arvidin kotiin palattua sukeusi mitä viehättävin,
vaatimattomin ja herttaisin vallankumousnuorison kokoontumispaikka.
Vanhuksen ulkonainen muoto pehmentyi. Umpimielisyys ja yrmeys sulivat
hänessä yhteisymmärrykseen. Ja olihan hänellä, vanhalla miehellä,
vanhuuden illan viime hämärillä leimahtanut sammuneeksi luullun tuhkan
alta uusi kytö. Ja kipinä siitä toivosta sinkosi, mitä ukko yksin oli
kauan povellaan kantanut.
Tämä kerta oli ainoa mitä Arvid Martan kera muistoista keskusteli.
Sen jälkeen seurasivat toimien ja tehtävien kuumeiset ja kiireet ajat.
Millekään muulle ei enää saattanut olla sijaa kumoussydämessä.
— — —
Kas tämä sekä paljon muuta olivat vitkaan vierineet Arvidin
ajatusmaailmassa sen jälkeen kun hän synnyinkodin ja äidin armaan,
sekä siskon kotiin kevätyön hoivaan ja valkoisten valtaan jätti. Se
mille hänen elämässä vapaa-aikoina ei ollut sijaa, eikä hetken ajatusta
suvainnut, astui nyt esiin vaikeimpana yksinäisenä unhoituksen aikana.
8.