Kahdeksan päivää kului monivaiheisina kaupungissa.
Norola ja Olli olivat kiihkeissä taisteluissa mukana. Se oli kestänyt
aina Maarianpäivän lauantaista asti.
Heidän mukanansa Vilppulan rintamalla olleet joukot ja nyt Tampereelle
perääntyneet taistelivat jo neljättä päivää. Jopa pommituksen
ensi-iltana tapahtui suuri onnettomuus. Norolan miehistä kaatui
kokonaista kuusikymmentä. Nämä tuhon suuhun joutuneet paloivat kaikki
Tammelan raunioihin... Tässä ottelussa Olli haavoittui pahoin ja makasi
tunnottomana sairaalassa... Lääkärit totesivat miehen parantumattomaksi.
Joukot hupenivat päivä päivältä. Norolan johdolla taisteli jäännöksiä
enää kahdeksankymmentäneljä miestä. Huolimatta kaikista varoituksista
eivät miehet osanneet pelätä vihollisen kuulaa ja henkeänsä.
Samanlainen rohkeus pysyi alusta loppuun asti. Liikuskeleminen
kuulasateessa maalitauluna oli liian rohkeata ja turhaa ansiota.
Sentähden joukot hetki hetkellä harvenivat. Hankittu verikoe
jälkeenjääneille oli kovin kalliisti ostettu.
Jäännökset pohjoishämäläisistä talonpojista seisoivat paikallaan.
Uskollisuus aatteelle velvoitti. Olivathan he kuusi viikkoa kontanneet
juoksuhaudoissa, tahi kaivaneet suojauransa lumeen ja jäiseen kamaraan.
Tämä joukko oli nietoksia rypenyt Ruoveden kuusikkokankahilla, tahi
kahlinut Juupajoen kalliovuorilla, samonnut Kuoreveden kruunun
puistoja. Nämä miehet olivat varjelleet Länkipohjaa ja kulkeneet
Leppäkosken kuumalla tiellä. He Virtain ja Kurun, Vilppulan ja
Väärinmajan kulmakunnat sytyttivät ikimuistoisiin vallankumouspaloihin.
Mies talosta ja kaksi töllistä jokaisesta oli matkalle tälle lähtenyt.
Miksei kokemus tää, jo kalliskin heille, kelpaisi maineeksi ja
esikuvaksi meille monille.
Heitä ripe sieltä, toinen täältä yhteen osui.
Päällikkönä vanha mies, Nestori Norola. Elämän koulun ja opin tiesi
ja taisi. Karaistu oli hän jos joukkokin vastaanottamaan tulta
ja turmaakin. Järkkyikö tunne ja unohtuiko ihmisyys, sitä laatua
tienraivaus tää. Kuluiko hermot? Korpesiko loppuun kaiken rinnalla
tämän sammuvan elämän? Päällikkö jäyhä, päättäväinen, kaatui kuhun
kaatui... Entisyys kumminkin kangasteli. Lakkaamattomina kuvina
väikkyi kuin unelmien taustana eletty elämä. Kotoiset rantamaisemat ja
kukkulat pehmoisina piirtyili sielun silmään siellä ja täällä. Keskellä
tulisen tuiskeen karkasi aatos kauas korpimaille. Omille teilleen ujui
mieli. Rantatupanen, Sirkka ja lapset... Missä olivatkaan lapset?...
Nehän olivat enemmän kuin elämä. Elämä... Tämä kohtalokas vaihe, mikä
jokaisen punasoturin eteen oli astunut ja virtana viillätti eellehen
päämäärään, vissiin päätökseen riensi.
Mutta ajatuksista näistä ja monista muista tuli tuskienkin keskellä
vilvoittava tuulahdus. Itsestään raikas ajatus ja lämmin tunne kumpusi
povesta. Se nousi kuin jumalainen henki, puisti suonia ja sydäntä.
Se kuiski "minä olen vallankumous, sinä olet sankari!" Toivorikkaat,
taisteluiden voitokkaat tulokset viekoitelivat, viekottelivat
sittenkin, vaikka ne veikeästi väistyivätkin.
Toisinaan taasen väsymys ja alinomainen valvominen saattoivat
ärtyisyyttä aikaan. Nestori ajatteli lepoa. Viluisina öinä hän kaipasi
Sirkan lämmintä ruokaa. Usein kun vihollinen salli kevätyön rauhan
laskeutua tunniksi tahi kahdeksi pimeään kaupunkiin, tähyilivät hänen
katseensa harhailevina tähtitaivaan rantamia. Mutta kuvat taasen heti
häipyivät.
— — —
Eräänä iltana Norola oli saanut lepoa.
Odotteli miehineen "suuhunpantavaa" kun ylipäälliköltä tuotiin kutsu
pikaisesti saapua hänen luoksensa. Norola aavisti mistä tässä on
kysymys. Hän tiesi tehtävätä taasen tarjottavan...
Norola nousi ylös teknillisen opiston portaita.
Harmaaseen sarkatakkiin puettu, lyhyenläntä, tanakka, avokatseinen,
sinisilmäinen Salmelan Hugo seisoi vasemmalla vastaanottohuoneessa
jo vastassa. Käsi toverin ja johtajan oli vakuuttava ja rauhoittava.
Isällinen puristus oikeammin kuin miehevä. Ylipäällikkö ilmotti
tarvitsevansa pikaisesti luotettavan joukon. Piti vaarallista tietä
pyrkiä viemään apua A:n kenkätehtaalle, missä on suuri vaara tulla
saarretuksi varastoja sekä väkeä.
Kaiken aikaa Salmela katseli Norolaa silmiin. Tämä katse vaikutti
enemmän, pyytävämmin kuin sanat, joita kaikkia hän ei kuullut. Norola
näki muidenkin kiertyneen ympärillensä, puhuneen jotakin, kyselleen
ihmetyksellä taisteluista, joita hän oli johtanut. Mutta ammunnasta ja
paukkeesta tuntuivat hänen korvansa lukituilta. Vastaamatta mihinkään
kysymyksiin ja ihmetyksiin kykeni hän olemaan selvillä uhkaavasta
vaarasta, jota pelastamaan hänen piti miehineen joutua. Norola kuunteli
kun puhuttiin. Hän istui kun tarjottiin tuoli. Käveli huoneessa jos
viitattiin, tahi kädestä talutettiin... Nyt hän tajusi ylipäällikön
käsivarressa astelevansa ulko-ovelle. Sentähden tuli teroittaa
korviansa ja kuulla mitä oikeastaan häneltä vaadittiin. Päällikkö puhui:
— Keskustele sentään miestesi kanssa... Jaksaisivatko käydä leikkiin?
Jaksaisivatko käydä vihollista pidättämään sillä taholla tänä yönä?...
Vaikkapa tunniksikin jaksaisitte... Tämän sanottuansa tarttui
puhuja äkkiä otsaansa ja kuin apua etsien ja turvaa puristi Norolaa
käsivarresta ja kuin rukoillen sanonut kuiskaten olisi:
— Ellen sinusta apua tällä hetkellä saa, olen hukassa. Veroistasi
toista ei muualla miestä... Syleillen toverukset erosivat. Jälkeensä
Norola kuuli Salmelan puhelevan:
— Lepoa tulee joukoillesi saada...
Mitä Norola olikaan luvannut sitä hän ei itseltään selväksi saanut.
Ei ymmärtänyt, ei tajunnut... Taukoamatta hänellä pää humisi kuin
honka. Hänen korvansa olivat lukossa. Ne soittivat villiä sotarumpua.
Itse hän oli kuin puu, joka seisoo kun muutkin puut seisovat, huojuu
ja humisee kun muutkin humisevat. Kumminkin hän seisoi paikallansa,
seisoi juurillansa vakaana vankkumatta... "Lepoa joukoillesi!" Kertaus!
korvissansa. Lepoa?... Niin oikein!... Lepoa hän juuri kaipasikin.
Lepoa! Lepoa! uusituivat sanat. Sitten esiintyi ajatus levosta ja tuli
miellyttäväksi ja rakkaaksi.
Askeleet tulivat päällikölle joustavammaksi. Suoraan joukkojensa luokse
hän halasi. Kaipasi ottelua kuuminta jo uudelleen, "missä lämpenee."
Sykähtelivät suonet ja sydän.
Kerta viimeinen oli tää toverusten tapaaminen. Valkoinen kosto pian
korjasi päälliköt molemmat pois.
— — —
Yöllinen aavistettu päällekarkaus tapahtui.
Vihollinen tungeksi sinne mistä ylipäällikkö oli puhunut... Mutta
juuri siellä seisoikin nyt Norola uskollisena uskollisimpainsa
kanssa. Urhoollisen ylimpänsä pyynnön hän tahtoi täyttää pyhästi.
Kunnialla kantaa uskotun luottamuksen... Niinpä olivatkin Nestorin
joukot seisoneet tamperelaisten ketjuissa siellä missä vaino uhkasi ja
suurin vaara päälle painoi. Toisinaan tuli yöt läpeensä maata hangella
matalien suojusten takana, joiden yli kuulat surisivat.
Pinnin sillasta uudelle sairaskodille, siinä missä ratalinja leikkaa
hiekkaharjun, oli pohjoisesta päin hyökkääviä vastaan asetettu uskottu
Norola. Ja kuten aavistettua ja todenperäistä oli, pyrki vainolainen
tämän alueen asettamaan tulensa kohteeksi ja karkoittamaan punaiset
pois tukikohdastansa. Yön pimeydessä painoivat valkoiset sitkeästi
päälle. Jo voitostaan varmat hyökkääjät samosivat törmän jyrkännettä
vastaan. Mutta siellä yhä sinkosivat puolustajien kuulat vaarallisina
ja itsepintaisina. Punaiset tähtäsivät tarkasti ja piirtelivät pysyviä
arpia valkoisten nahkaan. Tuholainen työnnettiin kerta kerralta
takaisin. Jopa Norolan miehiin valahti uutta, entistä taistelun tulta.
He syttyivät vihaan ja paloivat toiminnan halusta.
Edellämainitun sillan suunnalta etenivät viholliset useita kertoja,
mutta aina heidät työnnettiin tappioin takaisin. Nyt he huomasivat
kiertää niin, että saattoivat ampua suoraan leikkaukseen sivuilta.
Sairaalankin puoleiselta puolen, vastaiselta taholta, työntyi
santaharjulle taasen lakkaamatta tuhon tuojia. Kahdenpuoliseen
ristituleen yllätettyinä urhoolliset puolustajat tuskin löysivät
itselleen mitään suojaa. Peräytymiseenkään ei ollut mahdollisuutta.
Punaisia kaatui kuin heinää... Ääntelemättä, valittamatta, mitään
lausumatta vaipuivat sankarit maahan. Ahdistetuista osa sattui
avoimessa tulessa onnistumaan vetäytyä harjun takana tehtaiden suojiin.
Kolmannen osan päälle hyökkäsivät nyt valkoiset vimmoissa. Santaharjun
pienessä leikkauksessa sukeusi lopulta käsikähmäinen kahakka.
Taistelussa käytettiin aseina vierinkiviä. Kivääreiden ja taskuaseiden
uudelle lataukselle ei ollut aikaa...
Tässä villissä tappelussa tuli Norolalle loppu.
Työväen ja köyhälistön asian ajaja sortui täysin tietoisena ja
"katumattomana." Hänellä oli tämä tie ainoa pelastuksen tahi tuhon tie.
Hänen eteensä oli kirkastunut suunta selvänä ja puhtaana. Taistelun
tämän kautta vasta voi kansain kulku käydä lepoon ja rauhaisaan
elämään. Vasta tänään aamulla kalpasi oiva soturi lepoa, lepoa syvää,
kaiken tauontaa, tuokiota päättyneelle päivätyölle... Lepo oli tullut...
— — —
Muistamme Norolan kumouksen ensi kuukausilta.
Muistamme miehen suurena hengeltänsä jo syksyn suussa... Muistamme
syksyn sunnuntain tyvenenä ja kumminkin koleana. Hän souteli
poikinensa verkostamassa. Rauhan miehenä hän silloin kalaa koki.
Toistaviikkoisen muonarengin elonkipeneeksi ei makupaloja montaa osaksi
osunut. Vierellä leipäpalukan vajaan oli vuosikymmenet olla saanut.
Perheen kolmihenkisen elinehtojen puolesta taisteli. Rantatupasessa
vaatimattomina, kaikkien tieltä poissa koettivat olla. Pienen, oman
suljetun maailmansa elivät ja salasivat.
Sirkan Tummike monesti antoi maitoa myöhään. Kenties! kyntteliksi
vasikan kantoi. Vaatimukset sitä mukaa täällä unohtuneessa Pylväistön
kuusitupasessa. Suu asetettiin säkin mukaan. Vähään aina tyydyttiin.
Maidottomana aikana litkaistiin vettä. Silavan siasta sai perunalle
painikkeena olla suola. Juhlapäivien jaoksi Sirkka papuvientelin
kehruulla keresti. Perheen tyystä emäntä tyhjänpäiväisestä ihmeellisen
aterian asetteli. Kasvitarhakin tuotti useana sotasyksynä melkoisen
määrän. Olivathan ennenvanhaiset Leppävirran kokemukset joskus iloksi,
jos taasen katkeruudeksikin...
Saapuipa sitten kumous. Se kutsui luokseen kärsineitä, raihnaisia ja
ontuvia, jopa sokeitakin haastella halusi. Kaikki tylyn kohtalon ja
kovaosaisten "onnen" alaiset kutsui kumous luokseen. Ihmisoikeuksien
armo ja laupeus oli luvassa. Kohu kuului kaikkien kärsimyksien ja
vääryyksien vihdoinkin oikenemisesta... Tuomari... punainen tuomari
astui alas ihmisten keskuuteen. Köyhille ojensi käteen aseen ja osotti
tien...
Norolan sydän sykähti. Hän punnitsi tarkoin ja kuunteli omantunnon
ääntä. Syvällä povessa Sirkallakin oli uskovaisen vaisu tulkinta
todennut tämän jumalan ääneksi. "Olkootpa sitten seuraukset mitkä
tahansa", oli tämä Nestorille sanonut. Sälytetyn velvollisuuden
päälleen ehdoin tahdoin otti...
Ja nyt... Nyt seuraukset siitä olivat tällä hetkellä näkyvissä.
Näkyvissä siinä nyt olivatkin uroot. Yksissä siinä seuraa toisilleen
tekivät...
— — —
Aamun valjetessa vasta voivat valkoiset nähdä paikan ja tekivät
tarkastusta hiekkaharjanteella ja leikkauksella. Valloittajat
paraillaan miehittivät uusia asemiansa. Leikkaus joutui nyt
tarpeelliseksi tukikohdaksi. Paikalle saapunut päällystö asteli
erittäin röyhkeänä ja kohotteli olkapäitänsä teeskennellyllä
itsetietoisuudella. Mukana tässä päällystössä sattui olemaan kapteeni
Korpiokin. Muut silmäilivät etäisyyteen. Eivät ympäristöstä olleet
tietääkseenkään. Korpio kumminkin katseli vainajia. Kuolleiden ruumiit
peittivät melkoisen alan maata. Hiekkatöyränteen kokonaan kaatuneet
täyttivät.
Tarkastelijan katse siirtyi sivumennen vainajasta vainajaan. Seassa
siellä muiden näki miehen, pitkän ja laihan, joka oli ihmeellisessä
asennossa. Kuollut katseli avoimilla silmillänsä paikalle saapujiin.
Ken sen huomasi hänet eläväksi uskoi. Joku sanoi:
— Pitkäsäärinen punikki...
— Ja laiha.
— Huonot laitumet näin vielä kevätpälveillä.
— Saatanasti siinä sarvikarjaa...
— On siinä nutike löytänyt leposijan.
— Mutta älkääs... Pojat se elää?
— Eikä elä.
— Elää se...
— Elääkö?
— Eikä eläkään.
— Ei elä.
Joku takimaisista hapuili mauseria puisesta tupestansa ja kun oli
saanut sen esille nousi aseen kanssa mahtavasti hiekkatöyränteelle päin
puhellen:
— Koetetaanpasta tuota pojaat. Korpio komensi:
— Tuhmaa!... Vainajille tulee antaa toki rauhansa. Tämän tähden
uhkaajalta jäi ampumatta. Mutta jääkäreistä yksi nousi sinne ylös,
koska ei saanut katsettaan käännettyä kuolleen puolesta. Toiset
nauroivat:
— Herra Korpiolle se taitaakin olla tuttu punikki...
— Tarkastakaa onko korvassa läpi vaiko lovi. Kuinka siellä teidän
puolessa niitä nyt merkattiin?
Vakaa päällikkö ei oikeastaan pitänyt tällaisesta puheesta. Hän meni
kuin menikin sinne ylös ja jäi katselemaan kuollutta.
— Tunnen minä tämän miehen...
— Vai tunnet?!... Taitaa työmiehesi oma olla? Vai renkikö lie?
Tarkkailija tuli yhä tyynemmäksi ja jatkoi totisena: — Sotapäälliköksi
tunnen tämän...
Toiset katsoivat. Mutta edellinen jatkoi:
— Entinen köyhtynyt tilanhoitaja Niels Nordessen on hän.
— Kuinkas sen arvaatte?... Että olisi ollut...
— Rikas aikoinansa.
Tovin hiljaisuuden jälkeen kompuroi joku sinne ylös ja Runebergin
sanoja tapaillen sanoi:
— Tasan ei käy onnen lahjat, niin se luojan sääntö on...
— Sinne sosialistien helmaanhan ne kaikki muutkin köyhtyneet talojensa
juojat juoksevat...
— Ehkäpä ukko olikin katkeroitunut kovaosaisuudestaan?
— Siitä kai ne muutkin katkeroituvat...
— Mutta ei sitä kaikki taloansa juo...
— Toiset taitavat syödäkin itsensä putipaljaaksi, jopa nurkkakiviä
myöten syövät. Syömällä ne sosialistit paljo taloja ovat hävittäneet.
— Ja mitä syömiseen tulee, niin ryssä se justiinsa paraillaan syö koko
valtakunnankin paljaaksi, eikä taloja yksin. Syöneet ovat herrain
hovitkin keisariin asti. Kaupungit ovat syöneet. Nyt siinä sivussa
kaluavat jo naapurimaita kun kotona limppu ja kaali on loppu. Niin että
kyllä se köyhä sitten syö!
— Ainahan se köyhä syö...
— Syö se...
— Syö laiha paljon enemmän kuin lihava.
— Ja jos taas siitäkin asiasta puhutaan, niin se laihojen saki se
siihen junttiin kulkeekin, että rikkaita syö. Mikä piru lieneekin
siinä sosialistien roikassa, että mikään niille ei piisaa. Ei ne
ruokaansa tunne. Se on kuin riisitautinen. Mahaa sillä on punikilla
ja syödä ahtaa kuin onneton. Mutta ruoka ei ota tuntuakseen. Niin se
kasvaa karva päähänpäin karrilleen, kaula on kuin elämänlanka josta
hautaperuna ja silakka vaeltaa vaivalla... — Siinä on rasvan puute.
Sama se on elukan niinkuin ihmisenkin, kuinka sitä ruokitaan...
— Koira kalvaa luuta. Köyhä kalvaa rikasta...
— Ja mato kalvaa vainajaa... Ja, ja...
— Piru kalvaa perkelettä. — Ukot nauroivat ja laskivat leikkiä.
Totinen Korpio ei ottanut keskusteluihin osaa. Katseli vain äänettömänä
kivi kouraan kuollutta miestä, jonka olivat ympäröineet mahakkaat
manttaalijekunat. Silmäili sitten muita maassa lepääviä siellä ja
täällä, kunnes puhkesi puhumaan:
— Tunnen tämän vainajan elämäkerran. Sattumalta sen olen kuullut. Mulla
uutinen olisi ollut miehelle ilmaistavana eläissänsä. Kentiesi hyvinkin
suosiollinen. Kukaties! olisi lauhtunut kiukustaan kun olisi kuulla
ehtinyt. Tämä mies omaisten sekä lähimmäisten avun puutteen takia
sortui. Näette asentonsa tuossa kuoliossakin kiivaanlaiseksi. Kateissa
olleet lapsensa, ihmettelen, että vasta äsken olivat kotiutuneet.
Villejä olivat. Ulkomailla olivat pahuutta oppineet. Ja pahuutta
tahtoivat täälläkin kylvää. Mitä on isä, sitä on kakara. Eipä lastu
kannolta kauaksi lennä. Kuka olisi uskonut Katarina Saloheimon?... Kuka
olisi uskonut häntä Pylväistön muonarengin tyttäreksi? Ja kuka tiesi
heitä paremmiksi ihmisiksi. Merkillinen on heidän elämänsä juoksu.
Merkilliset luonteet muutamilla. Kuinka tyytyväisinä elivät?! Ei arvot,
ei omaisuus, tiedän ma, viimeisenä tätä miestä ilahduttanut. Eipä
suunnasta poikkeamaan pois... Niinpä niin. Kärsivät aikansa, sitten
sodan nostivat. Kuka kerta on parempaa saanut maistaa, ei sen jälkeen
hevin huonoon osaan tyydy.
Mutta mitä minä näenkään tuolla ylempänä?... Eikö se siinä makaa
Runnilan Aleksi?... No ompas tietenkin... Vai siihen päättyi sinunkin
äijä elämäsi juoksu!
No! Ei se ihme hänelle, ei ihme. Mutta ukkorukka, pahoin olet takkisi
saveen sotkenut. Ja lakkisi on lentänyt tuonne loitolle.
Korpio otti askeleen, pari ja kankeasti vaivautui ottamaan lakkia ja
asetteli sitä ähisten kuolleen lakuaiselle puhellen:
— Ohhoh äijänkakkula... Eipä eukkosi Lovisa varmaankaan pidä moisesta
mekastuksesta, jossa nuttu tahriintuu ja lakki rapakkoon lentää...
Kukas käski sinun muuttaa suuntaa? Olisitpas isänmaallesi ollut
uskollinen. Eipäs kenties! kalpaten olisi käynyt. Hunttien roikassa
saa huntin suuruksen. Sutta lyödään selkään jos vatsaankin... Näen
teidät siinä. Kuski, tallimestari, kuhun asti oletkaan isäntääsi
kuskaillut?... Vai siinä se Pirkkalan pinteillä teillä hollitupa ja
kestikevari?... Kevari, viimeinen kevari...
Jääkäreistä kysyi joku sävyisältä, tällä kertaa kummalliselta Korpiolta:
— No, heh, eivätkö olleet punaisia?...
Tähän ei jäykkä päällikkö vastannut mitään. Kääntyi vain kuin ovi,
joka kääntyy toiseen suuntaan saranoillansa. Koko asiasta ei sen
enempää tiennyt, tähyili vain kaukoputkellansa kauaksi notkelmaisen
esikaupungin ja vainioiden taa metsään. Sitten suuntasi kiikarinsa
kohden kaupunkia ja Pyynikin harjanteita. Joku joukosta haasteli
enemmän itselleen kuin muille:
— Vai punikkipäällikkö?... Vai päällikkö? Johan niitä päälliköitä
aletaan kaatamaan, koska jo kolmas kaatuneen kuului...
— Ketäpäs ne muut...?
— Kertovat tiedustelijat Hugo Salmelan saaneen surmansa...
Keskustelun kestäissä oli yksi ja toinen ottanut kiikarit laukuistansa
ja alottanut Korpion esimerkkiä seuraten kaukaisen tarkastelun
asemista, missä parhaillaan kuului kiihkeätä ammuntaa. Joku
ylpeäliikkeinen teeskentelevä nuori upseeri puhui huonoa saksaa:
— Mitäs pojat arvelette jos hivautamme häkkärit tuolta ryssänkirkon
katolta...? — Kukaan ei vastannut. Nuoremmat katsoivat hymyillen
vanhempiin. Mutta joku lisäsi matalalla, kumminkin kiihoittavalla
äänellä:
— Hivautetaan...! Puhe kääntyi suomeksi:
— Hivautetaan perkkiis... Ja minä annan merkin pojille, jotta vitraavat
tähtäintä hieman.
— Vai hivautammeko?
— No, jos kerta hivauttaa, niin hivauttaa sitten...
Molemmat viiksettömät vintiöt juoksivat patterille päin ja huusivat
tykistön apumiehille:
— Hei siellä töyräällä!... Siellä kaupungin laidassa näette
ryssänmuskoon. Veistäkää sen himmelit sillä kuusituumaisella. Herrat
eivät oikein "reiruun" näe, koska se kaihtaa.
Tämä huuto huvitti tykkimiehiä. Patterin päällikkö ei kumminkaan
sattunut olemaan siinä. Kuitenkin miehet hieman arvellen kävivät
toimeen. He avasivat sulkulaitteen ja työnsivät paalunpaksuisen
panoksen siitä sisään. Kun sitten sotakone seisoi kuono pystyssä ja
valmiiksi "sihdattuna" ja sirkilöitynä, ei laukaisijalla riittänyt
ominpäin "ruutia" kiskaista narusta. Mutta molemmat vintiöt
viittelöitsivät ja näyttivät käsin kuinka kiskaista. Mutta sittenkään
ei tykki lauennut. Jostain edempää asteli siihen pohjalainen ruskeissa
lapikoissaan ja asettui hajasäärisenä tykkimiehen viereen kehoitelien:
— Kiskaase hitoohna äläkä mykyytä!
— Pomo ei ole paikalla...
— No jos ei ole niin ei... Aukaase vain taivahan portit.
— Enkä aukase.
— Anna tänne naruu!
— Enkä anna! Herra päällikkö on sanonut...
— No herrahan sitä sanookin, että verä!
— Ei se ole minun herrani.
— No ja mitä he halajavat?
— Ampumaan kirkkoo...
— Kyllä se tärvelöö herran huonehen.
— Sitä kai ne meinaavatkin.
— Mutta minä kehootan, että verä! Verä pakanaa! Verä helekkunas, jotta
nährähän kuin siliitetähän Tamperon puoloosten kisukorsteinia. — Ei ole
käsketty kosken taakse ampua...
— Mutta kirkoostahan nyt on kysymys, inttää lapikasvarsinen,
hajasäärinen, ja lisäsi:
— Vai eikö he sitä tarkoittanutkaan?
— Tarkoitti tahi ei... Ja jos mielesi tekee, niin mene ja kysy.
Pieksujalkainen huusi ylös:
— Oikeinko tuota monaasteria se herra ylipäällikkö pyytää lohkomahan?
Päällystö kumminkin oli syventynyt johonkin tärkeään kysymykseen ja
tarkastuksiin. Ei nuori piimäpartainen jääkärikään ottanut kysymystä
kuuleviin korviinsa. Mutta miehet patterilla riitelivät innokkaasti
asiasta. Heitä kiinnosti nähdä tuhoisan laukauksen seuraukset.
Laukaisemiseen väitti toinen olevan kivenkovaisen pakon. Pohjalainen
selitti:
— Tuo päällikkö tuoliako sitä sanoi, että laukaise?
— Ei se ole minun herrani...
— Mutta ettekös te tierä että ylipäälliköt ovat herroojen herroja.
Niitä määräyksiä laimin ei saa lyörä.
Tämä pieksujalkainen el kuulunut edes koko patteriin, mutta kumminkin
hän hioi kynsiänsä yhä lähemmä laukaisunuoraa.
— Kissa syö sinut, ellet avaja tulta.
— En minä laukaise... Jumalat ja pirut lopunikääni korvissa marisevat.
— Missä...?
— Ryssän kirkossa...
Pieksujalkainen oli hiissaillut nuoraan käsiksi, josta yht'äkkiä
tempasi:
— Antaa marista ja miristä! Ulvahti unkea otus ja puski savua
sanomattomasti. Piimäparta oli seurannut tapausta ja kohotti kiikarinsa
juuri sillä hetkellä. Tutki tuloksia ja sanoi äkkiä:
— Sivuitse, herra kapteeni! Mutta aseman edustalla rakennuksiin sattui!
Käänsi Korpio päänsä hitaasti ja katsoi kummastuksella ales
tykkimiehiin, sitten lausujaan ja sanoi:
— Mitä tämä merkitsee?... Kukaan ei kysymykseen vastannut.
Kaupungista vastattiin seitsemällä peräkkäisellä pommilla. Tuiskuna
pölisi multa ja kivet rautatien leikkauksella, sillä punaisten
tykinkuulat kyntivät vakoja ylt'ympärinsä sen paikan missä Nestori
Norolan tie oli päättynyt. Lahtarit hätkähtivät ja juoksivat
ruumiskasojen keskitse ales töyränteeltä ja asettuivat uusiin
suojuksiin.
Vastanoussut kevätaurinko kultaili idästä paksunevia pilviä, joita
tuuli kantoi lännestäpäin idän taivaalle.
Tykistötaistelun huomattiin alkaneen siellä ja täällä ja keskeytymättä
kulettiin kohti edessä olevaa ratkaisua. Ilmassa ikäänkuin kuului ääni:
Minä olen vallankumous, sinä olet sankari!
6.