Kahdeksaa päivää myöhemmin kaupungissa tapahtui kaatuneiden hautaus.
Tällöin normaalielämästä oli nähtävänä yhtä ja toista. Taloista
asujamet olivat asettuneet kivijalkoihin ja kellareihin. Puutaloista
järjestään tunkeusivat ihmiset kivisuojiin. Oikeastaan maanpäällinen
elämä olikin käynyt sietämättömäksi. Yhtämittainen pommitus kiihtyi
ulkoa päivä päivältä. Maa järisi putoilevista ja laukeavista
pommeista. Tärinä yhtämittaisena saattoi muutamat totuttaa vallan
pelkäämättömiksi. Sentähden monet elivät ja liikuskelivat kuin
tavallisessa ukonilmassa tai sitten hiiviskellen siellä ja täällä.
Valkoiset voimat saivat lisää tykistöä.
Sitä tuotiin kiireimmiten paikalle pohjoisesta ja sijoitettiin
Messukylän, Lempäälän ja Tammelan suunnalle... Rata pohjoiseen jäi
punaisilta epposten ehyeksi. Yhtään siltaa ei räjäytetty. Sentähden
Vaasan hallituksen tuhoaikeet joukkojen siirroissa joutuivat. He
siirtelivät ja ryhmittelivät voimiansa aivan avoimesti. Lahtareiden
liikettä seurasivat kaupungin puolustajat kiihkein ja hieman levottomin
mielin. Kumminkin kaikesta "häiritsemisestä" oli nyt kielletty.
Ainoastaan säästäväisyyssyistä silloin tällöin pamahtelivat punaisten
tykit.
Toki jokaisella oli selvillä se, että päällekarkaajat valmistautuivat
johonkin ennen näkemättömään ja kuulemattomaan otteeseen... Mitä
se mahtoi olla, sitä ei tarkalleen voitu aavistaa. Että raskaan
aseistuksen kuntoonpano oli kyseessä oli selvää. Illan tullen kumminkin
näytti yö tulevan rauhallinen. Mutta tässä ei erehdytty. Myrskyn
tullen tiedettiin olevan ilman tyventä. Punainen päällystö puolestaan
ei antanut aihetta lepoon. Tykistölle menivät määräykset aikanansa.
Vielä kerta katsottiin mahdolliset sijoitukset. Ja tykkipattereiden
ihastukseksi jaettiin panoksia tällä erää runsaasti. Että annokset
olivat viimeiset, sitä miehistö ei tiennyt. Vielä annettiin punaisille
pattereille selvyys toiminnasta siinäkin tapauksessa, jos taistelussa
joudutaan eristetyiksi...
Kului keväinen ilta.
Kuluivat tunnit, jopa yökin alkoi ehtiä. Jännitys kohosi joka
hetki. Punasotilaan olemus vavahteli. Ei pelosta, mutta toiminnan
halusta. Tämä kiusallinen ratkaisu oli edessä, joka saattoi tuoda
sen, mitä ei kukaan sanoa halunnut. Tieto se siellä välineenä oman
sydämen alla kullakin viihtyi. Työssä ja iskennässä se tuokioksi
tuonnemmaksi poistunut oisi. Ja kentiesi, kentiesi toiseksi vielä
kaikki kääntyy. Onhan tämä vallankumousta, rajattomain voimain ja innon
joukkoponnistelua.
Kello yhdentoista aikaan yht'äkkiä alkoivat piirittäjät kamalan
pommituksen. Hetki hetkellä se kiihtyi. Uusi valkoinen tykistö toi
tuhoa aivan odottamattomalta suunnalta. Tuli kaikesta päättäen kysymys
kaupungin omistamisesta. Nyt ei punaistenkaan tarvinnut säästellä
ammuksia, mitkä aijemmin luultiin olevan tyyten lopussa, koska
vastaisuus oli kaupungin puolustukseen silloin laskettu viikoissa
eteenpäin. Puolustajat voivatkin vielä käyttää kaikkia kanuunoitansa.
Ja mikä hämmästys olikaan tuholaiselle siinä, että "tulta ja rautaa"
syöksyi kaupungista vastaan miltei samalla mitalla kuin sinne
lähetettiinkin. Mylvähtelihän pääkapellimestarina iso "härkäpunikki."
Sanan todellisessa merkityksessä ruiskivat savea ja rapaa, kiviä ja
multaa laajalle ympäristöön. Ja mihin ikinä panokset putoilivatkin,
tukkeutui siellä "isänmaanystävien" kaikki yhdeksän läpeä tarkkaan,
niin että tarvitsi aikaa niiden auki rassaukselle. Tässä nikotuksessa
valkoiset viipyivät toipuakseen toista vuorokautta. Eipä syytä jos
punikit alkoivat uskoa "tien aukenevan Inaria myöten." Mutta kumminkaan
nytkään ei ollut viimemainituissa älyä pikaiseen uloshyökkäykseen, jota
piirittäjät kauheasti pelkäsivät.
[Parhaan käsityksen taistelun vaikutuksesta ulospäin antaa porvarien
oma lehdistö. M.m. "Otava" kertoo: "Hirvittävä tulisade, joka tuli
punaisten puolelta, vei meidän joukkomme vallan hajalle... Miehet
valtasi kammo ja hirveä pelko, sekä taisteluun haluttomuus, että
pakokauhu. Ruoska ja ase kädessä saatiin miehiä uudelleen taisteluun
paikoilleen."]
Samoin "Suomen sotilaassa" kuvaa eräs nais-sanitaari Messukylästä,
miten siellä epätoivoon ja menehdykseen asti tuotiin haavoittuneita,
että usko alkoi horjua... Monet muutkin valkoiset lehdet valittavat ja
vaikeroivat "syviä haavoja", joita kärsien "piti pelastaa isänmaata."
Leikkeleitä voisi myöskin esittää ulkomaisista silminnäkijöiden
kertomuksista, mitkä ovat olleet seuraamassa mieskohtaisesti Tampereen
proletariaatin sankarillista taistelua.
Tämä yöllinen viime tervehdys sai yhä vähenemään punaisten
ammusvarastot. Taistelu oli tuottanut niihin nähden tuhoisan tappion.
Tosin oli vaurioita viholliselle saatettu summa, sekä ankara pommitus
ja hyökkäysaije torjuttu takaisin, mutta kaikesta tästä huolimatta
jäi useita tärkeitä kohtia pattereilla vallan kylmille. Siellä miehet
siirtyivät kivääreihin ja ruiskuihin. Vihollinen huomasikin heti
yhden kolmanneksen työläisten tykistöstä vaijenneen ja seuraavana
vuorokautena punaisten mielenkarvaudeksi toimi niistä enää vain puolet.
Mutta siitäkin huolimatta taistelu jatkui.
Tällä ajalla ajoivat viholliset lakkaamatta laumoja Tamperetta kohden.
Rynnäköissä kaatuneiden rivien tilalle nousi sakeana uusia. Vasta
niitetyn vastuksen jälkeen huomasivat punaiset eteensä kasvaneen
uuden. Valkoiset reservitkin tuotiin tuleen. Perinpohjainen,
mekaninen masinoiminen murha-aseittensa ympärillä kävi rosvoleirissä
spesialisoiduilla käsillä. Insinöörejä, mekanikkoja, punnnitsijoita,
tähtääjiä ja tähystäjiä ei puuttunut.
Jääkärit häärivät uusissa Saksan univormuissa. Pussihousuiset tekivät
työtä ja ärhensivät toljaileville maajusseille. Ja kun he olivat
vihdoin saaneet kuusituumaisensa hilailtua paikalle, laitettiin niille
ensi töiksi lavetit. Seurasi vatraukset ja tarkistukset.
* * * * *
Uusi taistelu alkoi.
Yöllä huhtikuun kolmatta päivää vastaan kello kaksi olivat valkoiset
valmiina. Tulipommeilla päättivät he polttaa Kyttälän puurakenteista
kaupunkia. Mutta punaisetkin selvisivät pian seuraavan hyökkäyksen
valmistelusta. Huhuttiin ruotsalaisen mustan prikaatin teppaavan
telteillään. Merirosvot kuuluivat juuri saapuneiksi ja "halasivat
kuumeisesti taisteluun." Skandinavialainen sinikeltainen sankari
liehui siinä sotalippuineen tsuhnalan kamaralla. Oikein hykertelivät
"Lotta Svärdit" tätä hoikkaa vartaloa katsellessa. No mikseivät
sitten ylpistyneet muutkin tästä historiallisesta sotajoukosta.
Olivathan kolmikymmenvuotisen sotaretken muistot tässä ikäänkuin
"veljeskansoilla" verestymässä. Olihan Kustaa II Adolf tuossa
sotajoukon edessä ratsuineen hengessä ja totuudessa saapunut
"Hakkapeliittojen" maata perkaamaan kaalivellin katkusta. Seisoivathan
siinä hoikat ja uljaat "kaarlolaiset" uurtamassa uudelleen auki
ammoin jo umpeen mennyttä verisarkaa. Oltiinhan sitä käyty Saksat,
Puolat, Tanskat ja Itämeren maat, jopa Novgorodin ruhtinaillakin
karkua ajettu. No miksei sitten nytkin tässä kuuluisassa Suomen
sisällissodassa? Miksei voida mainetta ikuista niittää suomalaisen
työmiehen häpäisemisessä ja vapauden veriin tallaamisessa, lihaksi
piiluamisella?... Ja tämä sankarillinen sotajoukko teppas ja oli
telteillään. He tiesivät, että "kaikkien silmät vartioitsivat
heitä." Että jotakin suurta nyt tulee tapahtumaan. Olihan tässä
historiallisesti taattu joukko. Sentähden he "paloivat taistella." Ja
kun hyökkäys Tampereen proletariaatin rintamaa vastaan vihdoin heille
luvattiin, väikkyi Kaarlo Kahdennentoista henki ja haamu heille tietä
näyttämässä tuleen ja iankaikkisuuteen.
[Persoonakohtaisessa haastattelussa muutamia vuosia jälkeenpäin
kertoi se rohkea punapäällikkö V.L., joka oli työläisarmeijaa
johtamassa ruotsalaista "sankarikaartia vastaan seuraavanlaisen lyhyen
kuvauksen tapahtumasta:]
[— Me olimme jollain tavalla saaneet mustista merirosvoista vihiä.
Kuulimme heidän saapuneen tänne todella sankarimainetta leikkaamaan ja
laakereita Tukholmaan tuomaan. Sentähden päätimme heitä tervehtää ja
kestitä lämpimästi näitä lahtareiden aatekavereita.]
[Olimme asettuneet aluksi sille lakealle lumihautalinjalle kaupungin
pohjoispuolella, mikä on Finnin sillan ja Hatanpään hovin vasemmalla.
Kumminkin paikkaa en tarkoin osaa pimeyden takia enää määritellä, koska
vuosia on jo kulunut ja taistelua valmi tellessa muutimme suunnitelmaa.
Vihollinen kun tarkoin tiesi asemamme, pudotteli vaarallisia pommeja
ympäristöön. Hyökkäystä odotellessa minua kaiken aikaa vaivasi paha
omatunto siitä, että meidän asemat vihollinen tietää ja me voimme
kärsiä kahakassa. Ja vaikka aika oli täpärällä; niin pimeän keskellä
tein rohkean päätöksen. Se suunnitelma oli tosin omapäinen ja jos se
epäonnistui, tiesi se pääni menoa. Mutta ei auttanut, piti uskaltaa
panna kaikki alttiiksi. Oikealla osa kuusiaitaa sahattiin metsästä
ja taaempana hankittiin kiireessä kuusen näreitä lisää. Nyt se
siirrettiin viisikymmentä syltää suoraa sille suunnalle, rautatien ja
sairaalan puolelle, mistä cpäilimme hyökkääjien päälle painavan. Liike
onnistui erinomaisesti ja tuskin kaikki oli kunnossa kun röyhkeät,
korkearintaiset rosvot ryntäsivät esiin. He marssivat kuin paraatissa,
taajoissa kolonioissa, tahdikkaasti kuin yksi mies... Laajaa peltoa he
astelivat kuusiaitaukselle aukeaman vastaiselle, minkä suojissa poikain
ruiskut olivat. Varotin olemaan hiljaa kunnes koko parvi porhaltaa
esiin... Se se oli koira vieköön jännittävää se. Mutta ei ihmel
Kylläpä siinä oli apajaakin. Siinä kykittiin kuin sorsanammunnassa
pikkupoikana. Ja kun käskin sitten poikain "niistää", oli siinä
edessämme ei vähempää kun tuhannen miestä, voi olla puolitoistakin.
Tulos tässä kahakassa oli se, että Suomen köyhälistö antoi auttavan
koston merentakaiselle mustalle keikarille. Olivatkin harmaantuneet
palvelusinnossaan valkoisten hyväksi. Apunsa valkoiselle veljelle
koitui ruotsalaisen kuolemaksi.]
[Tämä Tukholmalle valitettava tapaus tuli piankin kuuluksi
kotikaupungissansa ja laakeriseppeleiden asemasta alkoi sinne uida
mustia surunseppeleitä. Isänmaan hurmeissa riekkujille saatettiin
kalman sanoma, että prikaati "svenskahärinkiä" makaa kylmänä punaisen
Tampereen edustalla Pirkkalan pitäjässä.]
Tässä taistelussa tulikin tuho tuolle ruotsalaiselle mahtavuudenaikain
prikaatille...
Muutamien tuntien aikana muuttui asema yhä kriitillisemmäksi.
Seurasivat uudet ja uudet hyökkäykset, mitkä tehtiin haupitsien
suojassa, johon punainen tykistö — suurelta osaltaan jo valjennut — ei
voinut ottaa vastatakseen. Jalkaväen taajat hyökkäilyt otettiin vastaan
kuularuiskuja kivääritulella. "Isänmaalliset" taistelivat kohoutuvassa
moraalissa. Hurraa huudot alinomaa uudistuivat. Valkoinen Suomi
kokonaan riippui tästä taistelusta. Tämä tietoisuus kiihotti. Olihan
heillä sitäpaitsi ylivoima ja aseistus. Lakkaamatta saapui apuvoimia,
syöneitä ja levähtäneitä, taisteluhaluisia miehiä. Heitä vastaan
paljon valvoneet, huonosti ravitut punaiset joukot saivat levähtämättä
seista. Ahdinko tilanteesta täytti muutoinkin tuskaisena mielet. Asian
tyyni harkintakyky säilyi muutamilla tallella. Valkoiset lentolehdet
"tarjosivat rauhaa." Valloittajan vahva propaganda ja kaikenlainen
valkoinen agitatsio täytti ilman. Taisteluteho oli huomattavasti
laskemassa. "Piispalan lähetystö" juonitteli joukot horjumaan siihen
määrään, että paikalliset taistelijat jättivät rivit ja heittivät
aseet luotaan, juoksivat koteihinsa, tahi kätkeytyivät mikä minnekin
kykkimään kiväärinkuulilta suojaan.
Nekin pohjoisesta peräytyneet ja taisteluissa nyt mukana olleet,
tulivat hämmästyksellä lyödyiksi. Esimerkki aseiden hylkäämisestä
ehkä tarttui, tahi sitten koski se heihin kipeästi. Muutamat osastot
kumminkin pitivät kutinsa. Aavistivat mitä tarkotti valkoisten veljeily
heille. Eivät luottaneet valheellisiin lupauksiin, joissa kurjina
ehtoina: "Henki sotilaille säästetään, jos päälliköt luovutetaan."
Selvänäköiset ja rehelliset työmiehet suuttuivatkin tästä törkeästä
juudas-ehdosta. Aatteen ja ihmisyyden loukkauksen nimessä eivät
katsoneet voivansa ostaa itselleen armoja tovereiden verellä. Mikä
hävyttömyyden huippu ja aito lahtarin tapainen houkutus.
Tapahtuneen viimeisimmän ja raskaimman hyökkäyksen seurauksena syntyi
pako mainitulla tavalla tiedottomissa taistelijoissa. Mutta ne joukot,
jotka päättävästi jatkoivat kamppailua, niitten tuli vetäytyä kokonaan
kosken siltain taakse mikä puolestaan merkitsi Kyttälän kaupungin
kokonaan luovuttamista. Toiselta puolen piti perääntyä radan varteen ja
lujittua uusiin asemiin.
Tampere oli täydellisessä eristetyssä tilassa melkeinpä saarron alusta
alkain. Etelästä el tullut minkäänlaista vuorovaikutusta eikä tietoa.
Minkäänlaista ajatelmaa, ei päätelmää voitu tilanteesta lausua, mikä
joten kuten olisi joukkoja rauhottanut. Kiihkeihin alinomaisiin
kysymyksiin ei kenkään kyennyt vastaamaan. Mutta kumminkin oltiin
herkkiä mielikuvituksille. Tähyiltiin apua ja sanomaa ilman kautta
joka päivä ja yö... Mutta mitään ei kuulunut. Sanotaan lentokoneen
heitelleen ilmoituksia, joissa huomautettiin jonkunlaista vihjausta
taistelun välttämättömyydestä, koskapa apua ollaan touhussa lähettää.
Toiselta puolen arveltiin maihin nousseiden saksalaisten saattaneen
hidastusta aikaan. Toijalan kautta, sekä Lempäälän puolelta
kuulutettiin komennetun apuvoimia Tampereen hätään, mutta etenemisen
alkuun päästyä koitui sille vaikeita, jopa ylitsepääsemättömiä esteitä.
Niiden tieltä raivaaminen kysyi aikaa muutamia päiviä. Tuli hankkia
erinäisiä välineitä, tuli keskittää miehiä. Lentokone lähetettiin
Siuroon, minne vasta viisituhatta porilaista punakaartilaista oli
saapunut... Mikä kumminkin avunannon viivästymiselle oli syynä, ei
saatu selvää, koska lentokone ei palannut. Ei myöskään joukkoja
piiritettyjen avuksi kuulunut. Varmaankin apua toivottavilla itsellä
oli kädet täysi touhua. Laajenihan vaara uhkaavasti joka puolella,
koska vieraiden sotajoukkojen maihin lasku yleisesti oli tiedossa...
Katsoiko punainen päämaja Tampereen jo silloin olevan toisarvoisen
kohdan hallussapitämiselle? Ehkä tämä työläiskaupunki oli jo kulon
keskelle palamaan tuomittu rovio.
Piiritysajan kolme ensimäistä päivää saivat kaupungin puolustajat
sisällä asuvilta vihollisilta olla rauhassa. Jokapäiväinen
vakuuttelu porvariston taholta kävi yhä omituisemmaksi. "Olemme
täysin puolueettomat viimeiseen hetkeen" kuului heidän lausuntonsa.
Olipa sellainenkin ihme tapahtunut, että muutamat heistä täydestä
todesta tarjosivat palveluksiansa. Myötätuntoisina lähennellen
otti oppineistostakin henkilöitä kaupungin puolustusosuuden. Olipa
ylioppilaita osa etsinyt tiensä suoraa punaiseen kaartiin ja kivääri
kädessä seisoi työläisen rinnalla. Oli heittänyt pois valkoisen lakin
ja tittelit, touhusi kuin periaatteen mies konsaan, työpuserossa ja
tamineissa. Aluksi epäiltiin näiltä palveluksia ottaa vastaan. Miksi
isänmaallisuutensa hyljänneet olivat, tahi olivatko omistaneetkaan
sitä koskaan? Vai ihmisyyskö esiin astui? Oikeudentuntoko voitti
viime tingassa?... Ehkä toiselta puolen kannusti pelko vastaisesta.
Vai oliko äärettömän pitkälle kehitetty valkoinen urkinta? Kujeiliko
rikollisuus työläisiä kohtaan tämän tien kautta? Tahtoivatko
isänmaansa aatteiden innoittamina valita alhaisimmat petturin keinot
rehellistä Suomen työmiestä kohtaan?... Paljon mahdollista. Joukossa
saattoi olla niitäkin. Mutta lopputulos kaikesta oli kumminkin se,
että Tampereen porvareita työväen punainen hallitus aikansaolon
säilytti kuin silmäterää. Ja ne pettivät lopulta puolustajat. Monista
vakuutteluista huolimatta ilmestyivät sala-ampujat punaisten selän
taakse. Kaupungissa pesiytyneet suojelijalahtarit olivat onnistuneet
ase-etsinnässä säilyttämään kätketyt varastonsa. Olivat luovuttamatta
pitäneet hädän viimeisen varalle... Nyt he alkoivat puolestaan maksaa
hyväntekijöillensä "mitäkuuluu."
— — —
Liikkuminen kaupungilla tuli erittäin vaaralliseksi.
Vallan tuntemattomasta paikasta saattoi lentää murhaava, hyvin
tähdätty kuula ja tappaa punasotilaan tahi pikalähetin, joka sattui
tärkeissä asioissa liikkumaan sinne tahi tänne. Sala-ampujia vastaan
järjestettiin metsästä jäjoukkueita siitä huolimatta että nämä
patrullit olisi tarvittu tiukasti ulkoiseen taisteluun. Varsinkin nyt,
jolloin läheni katutaisteluiden aika ja sen alkaminen oli tuntien
kysymys. Näihin asti oli saanut rautatien asema vieläkin olla punaisten
hallussa, ja olisikin se pitkäaikaisesti tehnyt kiusaa valkoisten
tulon viivyttämiseen Kyttälän kaupungista. Mutta Hämeenkadulla aseman
puoleista osaa alkoi kummaltakin taholta rakennusten ullakoilta, ovista
ja ikkunoista paukkua. Kellarikerroksistakin lensi kuulia.
Vihollinen hääri edessä ja takana. Tarkoitettu "valkoinen nousu" oli
alkanut. Hämminki ja epäjärjestys oli punaisissa ilmeinen. Vieläpä
juudasmaiset veljeskavaltajat valkoisten joukoissa ilmestyivät punaiset
nauhat ja merkit hatuissa sekä hihoissa, käyttivät väärennettyjä tahi
varastettuja jäsenkirjoja hyväkseen, tunkeutuivat joukkojen keskuuteen
tekemään "isänmaanpalvelusta." Jo aijemmin agitatsionin merkeissä, nyt
kivääreillä, kuularuiskuilla ja heittopommeilla.
Kuten yleisesti tunnetaan, tuli eräänä iltana piirityksen aikana
pidätetyksi valkoinen insinööri, joka myrkytti kaartilaisten ruuan.
Toiset pitivät huolta mieltenkuohuista ja järkytyksistä alinomaisilla
hälyytyksillä ja kähinöillä.
Tämä sisällä syttynyt sekasorto ja anarkia joudutti monin verroin
kaupungin antautumista.
Huhtikuun kolmannen päivän iltana julkeni porvaristo häikäilemättä
ottaa taisteluihin osaa valloittajien rinnalla. Toiselta puolen
yrittivät erinäisinä yksityisinä ryhminä siellä ja täällä paraillaan
tapahtuvassa katutaistelussa punaisia vastaan. Sitä mukaa kuin
lahtarivoimat tunkeutuivat kaupunkiin, sitä mukaa ihmisyys ja
hyvätahtoisuus katosi. Viha, röyhkeys ja ylvästely kasvoivat ja karvat
pörhistyivät... Äskeiset makeilevat herrat häärivät murisevana petona
patterin ja joen tuolla puolen, kiväärin takana irvistelivät hampaitaan.
Katutaisteluissa käytettiin kivääreitä.
Siellä ja täällä räiskyi kuularuisku.
Käsipommit paukahtelivat talossa sisällä, tahi ikkunoista alas
kadulle viskattuina. Barrikaadeja tuskin moniakaan rakennettiin.
Tämä vanha ja historiassa tunnettu tehoisa tapa niiden käyttämisestä
suomalaisen kaupungin kaduilla oli tuntematoin. Kuuma ranskalainen
sen olisi rakentanut pikaisesti ja hallinnut ojentuvia katuja neljään
suuntaan. Puuttuihan barrikaadeista kokonaan kokemus. Ne olisi pitänyt
rakentaa jo kaupungin puolustuskuntoon saattamisen yhteydessä. Ehkä
hädänhetkenäkin vielä olisi tullut vetää törkyä, kasata kiviä ja rautaa
suojaksi miehille ja aseille. Eikö kaupunkiin ollut eksynyt yhtään
Pietarin kaduilla äsken ollutta taistelijaa?... Tottakai ei, koska
merkkejä siihen suuntaan ei ollut olemassa. Ei voitu siis vertailla
lokakuussa ollutta taistelua rajan takana ja kotona täällä meillä.
Mitään eivät suomalaiset työläiset olleet bolshevikeiltä oppineet.
Mikä olikaan lokakuun kumous?... Mitä Suomen sosialidemokraattinen
puolue? Eihän tämä enemmistön johtava puolue meillä ollut mennyt
hiuskarvaakaan yli ohjelmansa. Kuumeisista katukahakoista ja suluista
oltiin toki luettu kertomuksissa, runoissa ja historiassa. Yksi ja
toinen tiesi jotakin Parisista, gladiaattoreista ja Kartagosta. Oltiin
ihailtu taiteilijain tauluja, joissa vallankumoussankarit tukahtuivat
kuuliin, savuun ja vereen. Ihailtiin äärettömästi uljuutta. Jumaloitiin
aatteita, joka kansan nostaa ja paisuttaa kuin ankaran kosken rukkaan
ja laukeamiseen saakka. Mutta ihailua pitemmälle ei mikään järjestö
ollut kyennyt menemään. Puhumattakaan ohjeiden ja osviittojen
antamisesta tässä tapauksessa. Kuin ihana uni oli se heräämättömälle
työläiselle, jonka utuisissa maailmoissa kuvastuivat menneiden
kansain kohtalot ja vaiheet. Mutta käydä tietoisena käsiksi työhön,
mikä historian sääntönä sinulle on annettu, siihen meillä ei voimaa
eikä kokemusta ollut. Niin auliisti kuin vuorikauris saattoi peto
kintereillä tulla. Hengen ja elämänuhkaiseen otteluun tässä murhaavassa
tulessa tuskin enää oli päämäärä. Eihän ollut kokemusta, ei opetusta,
ei osanottoa entistä... Kenen syy?... Kuka vastaa?...
Ihmeellistä kyllä, mutta sitkeästi punaiset viime hetkeen asti
taistelivat. Alttiina kuulille, alttiina tiedon, alttiina taidon
puutteen takia... Joka talosta tässä kumminkin kysymys oli. Parhaimman
puolustuskyvyn pimeälläkin tiellä tässä jännittää tuli. Olihan heillä
elämä ja kuolema oikeastaan yhdentekevää. Kuolema taistelussa, kuolema
antautumisessa! Vain kaksi oli ehtoa:
Valitse hauta, tahi hauta.
Kumpainenkin veivät samaan tulokseen. Mitä muuta valinnan varaa ollut
oisi?... Vastatkaa. Valintaa ei mitään muuta...
Luotettavin, uskollisin tovereista, ystävistä: kivääri, käsipommi,
sitten revolveri. Eivätkö nämä olleet ainoat elämän ehdot,
välikappaleet ja avaimet?... Käydä puolustukseen tyynesti. Mitä
muuta vallankumousmies olisi ajatellut päällekarkaajia vastaan? Vain
taistelun avulla tuli elämänhetkien jako kysymykseen. Ja taisteluun
painuvan soihdun valo ruskotti kauan proletariaatin orjuuden
sysimustassa yössä. Taistelun soihtu vain yksin johtaa kärsivät
voittoon ja valoisiin maailmoihin.
— — —
Tampereen työläisnaiset.
Kuuluisuuteen ja maineeseen kohonneet tamperelaiset naiset, jotka
voivat miesten murentuneen rohkeuden voittaa. Ne samat naiset, joita
jälkimaailman porvaristo on raa'asti loukannut, häpäissyt ja ruokotonta
kieltä heistä käyttänyt, pilkannut ja syytänyt sylkyä ja lokaa heidän
nimensä kaiken ylle.
Näistä taisteluun osaaottaneista naisista totuuden sanoja tietää
aniharva. Historia heistä kirjoittakoon, mainettansa sankarittareista
kuulematta ei saa olla yksikään koti, matala maja, ei kansamme korva.
Kaukainen taru kertoo Kartagon naisten puolustaneen kaupunkiansa
uljaammin kuin aikakirjat muut mistä mainitsee. He yötä päivää jousien
jänteitä punoivat, hiuksensa keritsivät ja kuiduiksi kehräsivät. He
muureille nuolikimppuja kiihkeesti valmistivat. Ja sen jälkeen miehen
rinnalla kilpi ja keihäs kourassa roomalaista vastaan karkasivat.
Yhdessä kaatuivat urosten oivallisten kanssa. Taistelussa tulisessa
muurien alle sortuivat, tahi paloivat kaupungin kanssa armoille
antautumatta...
Niinkö taisteli Tampereen mies tuhon tuimalla hetkellä? Eikö enemmistö
heistä asetta luotaan heittänyt? Tämän näki katkerasti nainen, jota
ihailtu ei ennen oltu milloinkaan. Tampereen työläisnainen, jonka
askeleissa kulki aina alentuvainen osa ja miesten iva ja pilkka, jopa
arkinen ajatuskin... Nytpä vihdoinkin oli hetki lyönyt, tullut päivä
keväinen kelmee, milloin pestään puhtaaksi häpeä. Nyt katsoa saapi
naista urhoisaa mokoma housujoukko mihin tässä kelpaa mies, niihin
"halpa nainen." Hetket kalliit kun kunnian ja maineen paloivat nyt
alttarilla menneen elon, sekä vastaisuuden. Tässä ratkaistavana eikö
osa osattoman nyt, kun sydän löi lujimmin, kiihko oli korkein ja kalpa
kuumin... Jättivät miehet monet paikan — mutta naiset eivät!
Mitä maksoi kurjan elonlieskan lepattaminen kellarin kiviholvissa?
Sammuttaahan viheltävä valkoinen viima sen myöhemmin... Parempi viime
rovioon käydä ja kepalen heittää, palaa pois kirkkaassa loistossa ja
työssä ennenkuin koirana kelvottomana sorakuopille käydä, missä ilkku
ja ivanauru rähinöi.
Ei!...
Tampereen naiset nousivat!
Kotiin pötkineet miehensä kanssaan takaisin taisteluihin ajoivat.
Ja kun tämä ei mennyt, astui äiti itse kiväärin kanssa kadulle
ja kaupungin puolustukseen. Tahtoivathan he, että oltaisi koteja
puolustettu tuleen ja tuhkaan asti. Että historia ei häpeästä, vaan
miehuudesta mainitsisi. Että pois pestään enteet ja ennakkoluulot...
Että vuos'tuhantenkin takaa nousisi kuva verrattomana, voimakkaana
ja eheänä... Että koetus orastaisi uljaana orjataisteluiden merkkinä
Pohjolassa. Kas tätä tahtoivat työläisnaiset! Eikö miehuullista silloin
Suomen proletariäitien ollut tuuma?...
— — —
Taistelu kiihkeänä jatkui.
Minne miehet enää eivät uskaltaneet, sinne naispataljoonat läksivät.
Missä kaiken kaatanut jo oli kalpa, pois pyyhkinyt kuuma kuula, sinne
vastavallin ja tulen uuden aseihin astunut nainen toi. Punainen kaarti
vahvistui uudestaan. Uusilla voimilla ja innolla tässä nyt kamppailuun
käytiin...
5.