On koittanut uusi päivä...
Kahdeksan vuosisataa vierähtänyt...
Missä ovat Pirkkala ja pirkkalaiset?...
Missä Kalevan kansa ja Hämeen heimo?...
Missä sijaitsevat savupirtit, pitkät prikonat ja pihamaat?...
Missä uhkeat umpiset aarniometsät?... Missä kylät ja kaivonvintit?
Kussa porot ja koiralaumat? Markkinamäki missä?... Missä huoneentarpeen
myllyt? Matalat majat ja maakunnan tiet. Ja turkkitamineissa kansa
kussa?... Heimon miehet ja naiset, mihin onkaan uponnut ammoin
ollut usko ja tapa tämän kansan... Kussa Poukkalan tietomiehet,
taikaintekijät ja takojat? Missä Kivikirkko, paavin käskynantaja,
röyhkeä pappi... herranhuone, joka nousi kuin kumma korkeana rojona yli
turvetupien ja kyläryhmän, kalmiston ja koivumetsän... kussa?
Kainona ja häpeissänsä hieman viittoo uusi aika: Kas tuolla... Tuolla
Messukylän puolla... notkelmassa nojallansa... Ja kun katsot sinne
niin tosiaankin siellä seisoo maatuneena, matalana, pikkuikkunaisena
vanhuksena lääpällänsä kivikirkko. Ahah!... Vai siinä sun nyt näen!...
Vai siinä sinä nyt nuokut? Olitkin ennen uutena aikoinasi röyhkeä!
Röyhkeä olit!... Polvillensa vaadit eteesi pakanat. Pihallasi tuossa
verta vaadit! Pyövelisi poltti ja murhasi. Uhrit, ihmisuhrit sun
alttarillesi Moolokki, kannettiin! Kuolleet, sekä elävät, rahat että
tavarat hamusit. Siinä lepäät luukasasi keskellä kuin koira. Vieraan
väkivallan edustajana tähän maahan tulit. Et autuuden, vaan mammonan
ja saaliin himoissa. Viikingin ja linnaherran keppihevosena kuljit...
Min' siunauksen mukanasi tänne tuonut olet?... Et siunausta, et sopua,
mutta kirousta ja eripuraisuutta kyllä. Yksityisomistuksen alkujuurena
itusi siemen on kamalan sadon kantanut. Et mestarin sanaa, suoraa ja
korutointa köyhille kantanut, vaan paavin ja paholaisen, aatelin ja
ylimyksen, verovoudin ja virkaherran vierellä sun papistosi kulki.
Syytit siitä muita mistä itse olit vikapää... Saatanan töiksi sanoit
ikitaikojen tekijätä. Revit raa'asti alas ihanteet ja kauniin uskon.
Itämaista tekopyhyyttä ja luostarimuurien tomua nielemään tyrkytit.
Ansiosi kuulla kentiesi on raskas, mutta miespolville raskaampi kantaa
on se kylvö, jonka veren ja kyynelten kautta tulla on tarvinnut.
Kykenetkö kaiken sen rikollisuuden kantamaan, josta seuraukset
vastaisuudessa yhä suurenevat?...
Pysyy mykkänä menneisyys. Mutta historialliset johtopäätelmät meillä
aina ovat näkyvissä.
— — —
Kohoovat kivimuurit Tammerkosken partahilla.
Ihmisneron tulokset ovat sanomattomat... Kehräämöt ja valimot, tehtaat
ja kutomot, paperimyllyt ja kirjapainot. Rakennustaide ja kulttuurin
kiireinen kulku riehuu nykypäiväisessä Tampereessa. Kadut ja kaupunki
laajenee ja leviää Pirkkalan pitäjän joka suuntaan. Väestö lasketaan
puolessa sadassa tuhannessa... Rikkauden ja varallisuuden pitäisi
kohota ja olosuhteitten kehittyä kaikille siedettäviksi.
Mutta eipä ollut sisältä sitä kuin mitä se päältä näytti. Ammoin
irti laskettu ahneus ja yksityisomistus maahan ja tuotantolaitoksiin
oli täällä koonnut kuumia hiiliä köyhälistön jalkain alle. Ja kun
Suomen kansan verikevät koitti, astuivat historialliset Pirkkalan
haamut ylös Tammerkosken kuohuista... Nokinen tehtaantyömies ja
-nainen kävi vallankumoukseen. Tiilikirkkojen kylvö oli liian komean
verilaihon kasvattanut. Tilanherrat olivat liian paljon kopeutuneet.
Tehdasparoonit ölvästyivät änkeiksi. Pankkiherrat ja rahanvaihtajat
uinuivat prosenteilla koottujen kultakasojensa äärillä. Virkavalta
vallesmannia myöden pöyhisteli ja röyhisteli valkoryssäin kesyttäminä
riikinkukkoina...
Ja kun sisällissodan lieskat pohjoisella rajalla tammikuun päivinä 1918
leimahtivat, sinne riensivät kuulun Pirkkalan ja Tampereen miehet.
— — —
Tehtaiden savupiiput eivät tupruttaneet.
Kaupunki kuhisi kansaa täynnä. Työmiehet pitivät taasenkin valtikkaa,
kuten kerta kauan sitten... Nytkin oli kuskattu virkavalta ja kopea
porvari pellolle...
Äänettöminä ja leppoisina laskeusivat suuret lumihiutaleet talvipäivinä
kaduille... Poliisia ei näkynyt. Järjestystä valvoi punakaartilainen
punaisine nauhoilleen... Silloin tällöin marssi reippaasti pääkaduilla
patrulli. Toisinaan konttiselkäiset joukko-osastot lapikasjalkaisina
ja sarkapukuisina, porilaislakit päässä, kiväärit olalla, astelivat
rivakasti rautatieasemalle päin... Elintarveviranomaiset hoitivat
sota-aikaista tehtäväänsä tarmokkaasti... Punakaartin ravintolat
kaikille oli sijoitettu sillankorvaan T:n teatterin taloon.
Työläisnaiset valppaina ja ahkerasti jakoivat annoksia aamusta
aikaisesta iltaan myöhään. Jopa yölläkin antoivat rintamalta palaaville
joukoille "kuumaa suuhun." Mutta kauppatorilla päivisin käytiin
markkinoita maalaisten tuotteiden kanssa.
Muutamilla välinäytöksillä oli kulunut kohta kahdeksan viikkoa sodan
alkamisesta.
Kansa alkoi siihen tottua...
— — —
Valkenipa verikevään maaliskuussa 20 päivän aamu.
Tampereen kaikilla kaduilla ahtui ihmistungos. Valtakadun varrella
seisoi kansaa taajana ja tasapäisenä ja katseli tulvailevaan
ihmispaljouteen kuin virran rantamalla, jonka sivu kevään jäätikkö
voimakkaana hyökkää. Tammelan puolelta Kyttälän sillan kautta
Hämeenkadulle ruhka solui. Valtaisassa uomassa siellä täällä roikkui
ilmassa mustapäärteinen punalippu. Huudahduksia eikä ääniä ei kuulunut.
Syvä sanattomuus kätki kaiken.
Tämä ennen kuulumaton kansanliike oli surusaatto.
Olkapäillä kantausi hitaasti ja varoen kantopaareja.
Vallankumoussankareita siinä hautaan vietiin. Punaisten ja mustain
arkkujen loppumatoin jono kulki halki kaupungin. Soittokunnat
puhalsivat suruvoittoisia säveleitä, mitkä selventyivät sieltä ja
täältä hiljemmin tahi mahtavammin. Tunnelma tuli syvältä tuonen tuvilta.
Tämä päivä oli murheen musta juhla.
Vilppulan rintaman perääntyminen ja kaatuneiden, ennemmin tuotujen
hautaus sattui yhteen... Kohtalon vastoinkäymisen ilkamoivat korpit
konkottivat ja lensivät laumoissa tästä kautta ilman halki.
Rautatieaseman korkeilta kiviaskelmilta saattoi nähdä mustan
kansan peittävänä ojentuvan Hämeenkadun sillan ja torin poikki,
aina Pyynikin törmälle asti... Tämä vaikutelma on punaisen
Tampereen mieliinpainuvin päivä. Liikehtihän nyt koko kaupunki...
Saapuihan kansa katsomaan kuultuja punaisia hautajaisia... Tämän
unhoittumattoman taulun historiallisena taustana tuolla vihersivät
kaupungin takana havuiset harjut... Mutta kun jaksoi katsoa syvemmälle
entisyyden synkille rajoille, paistoi siellä loppumatoin jono
teräskypäriä, rautapaitoja ja keihäitä, Ruotsin ja Tanskan lippuja,
aatelis- ja ritari vaakunoita, piispan hiippoja ja kalottipäisten
pappien säihkyviä kultaristikasukoita, huiskuvia suitsutuspatoja,
pyhäinkuvia, sipratauluja, kuin myöskin kokonaisia virsikirjavuoria,
kahlerautaröykkiöitä ja rautaristikkoikkunoita... Kokonainen sekamelska
siinä pimeydessä kuvastui kulttuuri- ja sivistysvälineitä... Mikä
rihkama olikaan tämä, joka kahlehti entisajan eläjän sekä sielua
että ruumista. Kas näiden välikappalten kautta monet vuosisadat
oltiin ulkoisin ja kotimaisin porvarivoimin uinutettu kansaa orjuuden
yössä. Ja vielä vihdoinkin, kun se kaiken tämän törkeyden halusi
harteiltansa heittää, vielä kerta mustien korppien voiton viestit
taistelutantereilta vierivät surun synkeyttä lisäämään näihin punaisten
pirkkalaisten hautajaisiin...
Mutta sinne ylös, verkkaan kulki surun synkkä saattue.
Pyynikille oli punaisten pyhättö avattu. Avoimet veljeshaudat luotu
kuohkeaan ruskeaan multaan. Orpojen ja leskien sanattomiksi sielun
aarteiksi se oli suunniteltu. Kuolemattoman aatteen palvonnalle,
kunniassa, kruunupäisnä kulki nyt kansa. Sammuneen sankarin elämän
ikimuistoksi astui. Kulki hitaasti ja hiljaa kuin tauonnan tulten
nuotioilla, kuolemanvirran pikimustilla partahilla.
Puoliso puolisoa, veli veljeä, sisko siskoa ja sulho morsiantansa
saattamaan oli tullut. Ne paareilla tuolla kuoleman kukkina taintuneet
ja lakastuneina lepäsivät. Vartijoita, jotka maakunnan rajalla
valkoiseen vihan viimaan kaatuivat.
Seisoivat oikealla äänettömyyden ankarassa tauonnassa tehtaat.
Seisoivat tornit tiiliset tupruamatta. Kivitalot katsoivat kummissansa.
Mitä merkitsi meno tää?... Mitä kalpea, laihtunut kansa kokonaan aikoi?
Mitä ilmeni katseissansa, mitä kasvoilla kulki? Mikä ajatus ja ankeus
mielessänsä?... Kun valkoinen vaha, kuin kuva kiveen tehty, niin vakaa
joka mies ja nainen... Ja mitä olikaan tapahtunut!? Asuihan epätoivo
takana ja eessä. Ilkeä juoru kuiski korvaan ja kytti. Sanomaton
synkeys, hyinen kyy povella puisti... Korvesta kaupunkiin — korvasta
korvaan kuihu kurja kuului:
— Valkoiset tulevat...
— Vilppula on antautunut...
— Lahtaria lisää Saksasta saapunut summa...
— Tukholmasta tulossa merirosvojen prikaati...
— Mannerheimin palkkajoukot paisuvat ja painavat päältä.
— Vaasan valta vyöryy etelään... pian yli maan.
Uuden Pirkkalan uusi porvaristo huokasi helpotuksesta.
Valko-isänmaallinen sydän riemusta rehahti... Jopa jäntereihinkin
tulta tuli. Piilopaikka ja komero, vaatekaappi, kammio ja kivijalka jo
alkoi olla liian ahdas. Syttyneen toivon tuli kintereissä kinnasteli.
Kiiskotutti koko lihavan lötköä ruumista. Toiminnan puutteen takia
kahden kuun lepo olikin jo lihakset että luuston lekottelemaan
saattanut. Mutta nyt se virkistyi. Kuin vieterille lempo laittoi.
Iski ihan kuin iiliäisen kevään ketustamaan hiehoon. Piti oikein
pimeässä kammiossa tepata ja tehdä temppuja kiväärin kanssa. Intoa tuli
taltuttaa paikallansa polkemisella. He olivat todellisia "isänmaan
leijonia" rautahäkissä, joiden temmellystä taisto vaanii portin
avaamista. Ja nyt se portti kuului jo pohjoisessa rytisevän. Hämeen
portti pahasti parkui puisilla saranoillansa. Ja valkoisten petojen
lauma pian saa ikeniinsä otukset, joita tässä myräkässä metsästämään on
alettu.
Jopa uuden tuoksahduksen innoittamina uskalsi usea astua oikein ulos.
Isomahaiset änkyrät väännättivät ja rykäsivät rohkeina... Sanoja ja
aatoksia tuli vaihtaa aateveljen kera kahdenkesken. Asiata naapuriin
tuli tuhkatiheään. Tämä liikehtiminen riivatusti reenas terveyttä.
Pohatoilla loistivat kasvot ja läikähtelivät. Valkaisijan ennen
kuulumaton sädekehä häikäisi. Tekipä mieli nauraa, laulaa ja tanssia,
rallittaa oikein ääneen siinä oman putiikin parvekkeella. Pönäköiden
perheiden ikkunoihin ilmestyi iloisia naisten kasvoja. Hyvätuulisia
tyhjäntoimittajia kurkisteli katujen kulmauksissa, tahi kurkkoili
vinttikerrosten ikkunoissa.
Mikä peloittava vastakohta!
Kadulla kansa kylvi toivottomuuden kuumia kyyneleitä. Liikkui
hitaasti, päät riipuksissa, sysimustan surun ja katkeruuden koskettama
joukko. Pelko, kammo ja kauhistuttava vastaisuuden aave kintereillä
kulki ihmiselämä. Tappion huhut tullessansa toivat taisteluista
viestivimmaisia, mikä tunti tunnilta turposi ja toistui.
Mutta porvareilla oli syttymässä riemu ja ratki ratto, tunne, jolle
tulkintaa ei ole edes runoudessa. "Rakkaissa isänmaan ystävissä" virisi
tunteeton tajuntavaisto. Perintöveri veti taasenkin etuisuuksien
tasajaolle... Ne nousivat ensin hitaina, kaipaavina, sitten janoavina,
vihdoin himokkaina hynkijöinä.
— — —
Kuta edemmä iltapäivän tunnit tulivat, sitä todenperäisemmäksi ja
alastomammaksi tilanne riisuutui. Yöllä saapui kaupunkiin lisää
taisteluista poistuneita... Heillä ei ollut mukana raskaita aseita.
Sen jälkeen saattoi tulla sakki sakilta, jopa juna junalta. Ja vaikka
mitään eivät ilmaisseet, synnytti tämä hätää ja tuskan tunnetta
työläisissä.
— — —
Nestori Norolan ja Ollin joukot olivat saapuneet onnellisesti
kaupunkiin. Lopen uupuneita ja väsyneitä he olivat. Paljon marssineet
punakaartilaiset laahustivat kipeillä jaloillansa. Hitaasti se
eteenpäin meno tapahtui. Kohmeisin, hiestyksen moninkertainen väsymys
ja vaiva painoi olemusta. Mutta enemmän mielissä alakuloisuus ja
sisäinen kärsimys, tukalampana kaikista.
Tampereen työläiset avosylin ottivat vastaan taistelijat.
Apuansa kiireimmiten taritsivat... Nyt ei ollut kyselyihin aikaa,
eikä haluakaan. Pikemmin äänettä annettiin asiat olla. Uteleminen
ja kummastelu enemmän vain olisi uuvuttanut. Joukkoja majoitettiin
venäläisille kasarmeille Tammelan puolella. Lämmin ruoka ja lepo
rauhoitti kaiken uupumuksen umpi uneen. Virkeämmille puhelivat
työläistoverit:
— Olkaa huoletta... Ei hätää meillä mitään. Yhdessä vihollisen vastaan
otamme... Antaapas kalman samoilijain saapua Pirkkalan pitkille
pihoille.
Lohduttava kohtelu, lämmin ruoka ja lepo palauttivat rauhan. Tasautti
mielet. Järkytyksen jyrkät laineikot laskeusivat miesten mielissä. Jopa
tasainen keskustelu ja halu tarttui virkeänä puheluun:
— Niin!... tästä emme etelämmäksi astu. Kävi kuinka kävi... Jos kerta
sakki päättää, yhtenä seisomme, yhtenä kaadumme.
Ja oikein tuntui turvallisemmalta. Maalaisjoukoista täällä kaupungissa
oli ehkä toista kuin korvessa. Oli seinien suojassa taistelukin
kodikkaampaa, tappelu turvallisempaa. Tottakai muiden ihmisten joukossa
ja yksissä jotakin aikaansaadaan. Rohkenee toki luonto, rohkenee
vaikka kilpasille, jos kerta se silleen sattuu... Olkikupojen päällä
kuvittelivat nuorukaiset kuinka vastaisessa taistelussa sitä koetetaan
kuka se on orasa... Koetetaan ketjussa kuka sitä päältä painaa.
Aamusella nousivat toiset ketterästi, mutta toiset vitkaan sujuttelivat
ja hieroskelivat kangistuneita jäseniänsä taipuisiksi. Ja kun joukot
astuivat sitten reippaina kaduille ja marssivat keskikaupungille,
kohtasivat heitä hautaus joukot, jälessä tulleet päättömät huhut ja
vasta saapuneet pakolaisten lukemattomat laumat. Ja kuta pitemmälle
päivä kului, sitä sakeammaksi paisui saapuvien pakolaislaumain virta,
jotka naisten ja lasten kanssa laskettiin sadaksi viideksikymmeneksi
tuhanneksi.
— — —
Tässä ihmiskihelmässä etsivät Norola ja Olli turhaan aseman seutuvilta
Arvidia ja Aapoa... Kukaan ei kuullut kyselyitä. Kukaan ei joutanut
niihin vastaamaan. Jokainen kiinnitti huomiota punaisiin rakuunoihin,
jotka huusivat jotakin ja raivasivat kansan läpi tietä itsellensä.
Joku sentään tiesi sen verran, että he jälkijoukoissa jossain
taistelivat ja vihollista hidastuttavat etenemisessä. Toiset kertoivat
pienistä ryhmistä, jotka ovat hajonneet pääjoukoista sinne tänne.
Asemalla he näkivät miten tämän kähyn keskellä saapui kaikilta radoilta
tulevia tavarajunia. Avo- ja umpivaunuissa oli evakuoitua tavaraa
tykistön kanssa sekaisin. Samassa junassa saattoi olla sairaita,
haavoittuneita, siviilipakolaisia, punasotilaita nauhat käsivarsissa ja
hatuissa. Tuolla on tavaravaunun ovi avoinna, mistä ulkona pistäikse
ihmisjalat. Ja kun katsot tarkemmin, on siinä ulkopuolelle kiinnitetty
kuuset, merkkinä kuoleman viittatielle. Mutta siviilipakolaisten summa
yhä paisuu. Siksi eivät kadut nielemään kerkiä.
Ratojen puoleisella odotussalin seinällä avoimet laajat pariovet
ahmivat menevää ja tulevaa kansaa. Paksu asemapoliisi, joka muutamien
tovereidensa kanssa sodan alussa virkavormunsa vapaaehtoisesti vaihto
punakaartin pukuun ja merkkeihin, oli siitä pitäen ollut mukana. Nyt
hän seisoi tuossa ovella ja avuliaana ohjaili kansaa ja kuunteli
kyselyjä. Toimessa häntä avustivat reippaat punikit. Kaikesta
huolimatta junia läksi lastattuina Poriin ja etelään.
Tampere ilmeisesti vaikutti kaiken toiveensa menettäneihin pakolaisiin.
Olihan tämä keskus ikäänkuin koti ja turva, joka tervehti ja
vastaanotti hädässään olevia työläistaistelijoita vielä lyötyinä
ja verissäänkin. Tässä paikassahan kieltämättä tultiin lopulta
ratkaisemaan häpeälläkö, vaiko miehuudella punaisen Suomen puolesta
seistään. Tässä tullaan koettamaan sortuuko tämä rahvas vaiko kestää?
Antautuuko se ja nöyrtyy, vaiko kuten ennen kertaa monta, kaatuu,
kätkee ja taittuu juurillansa. Sankarina taistelee vapautensa
puolesta, joka siltä tyyten pois on otettu. Tässä katsotaan mainintaa
vastaisuuden, siunaavatko nousevat proletariaatin sukupolvet taistelua
tätä, vaiko kiroavat muistoa häpeällistä...
Tiesiväthän valkoiset voimat Tampereen.
Tiesivät paikaksi, mikä puolustettuna on raskaiden uhrien ja lunnaiden
takana ostettavissa. Tämän takia heillä olikin sanomattoman kiire. Tuli
työntää sivustoita sekä oikealta että vasemmalta.
— — —
Kuinka ripeästi valkoiset etenivät?
Huomataan pian siitä että Oriveden valtauspäivänä heti huomenissa,
21 maaliskuuta, etenivät Kuhmoisista. Ja jo 24 päivä valtasivat
Kyröskosken. Oikealla Viljakkalan, Kangasalan ja Lempäälän, jolloin
katkesi Porin rautatie.
Korpion joukot Siurosta etenivät Vetserin johdolla kaupunkia vastaan ja
olivat jo taisteluvalmiina 23 päivän iltana maaliskuuta. Pommitukset
alkoivat heti, jopa hyökkäyksiäkin yön aikoina vastaan otettiin. Tästä
pikaisesta vihollisen toimenpiteestä johtuikin, että punaiset luopuivat
alunpitäen suurisuuntaisesta puolustusvyöhykkeestä. Juoksuhautatyöt
kaupungin ulkopuolella keskeytyivät. Ja mikä kiusallinen seikka oli se,
että hyökkääjille heti jäi jalansijaa eteläisillä kasarmeilla.
Tämä vihollisen odottamaton saavutus masensi aluksi mieliä.
Mutta toisaalta varmistui punaisissa joukoissa itseluottamus. Tämä
ikäänkuin ravisti puolustajia hereille. Pelon ja paon synnyttämän
tunteen tilalle tuli yllätyksistä huolimatta syttyvä viha ja pikainen
taisteluhalu. Samalla punaisille vihamieliset ainekset levittivät
kaupungissa huhua siitä, että saksalaiset ovat Hangossa herroina,
lujittavat jalansijaa Suomen kamaralle, ja että avuntuloa suinkaan
etelästä käsin ei ole odotettavissa. Täytyihän punaisten suojella
ennenkaikkea selkärankaansa: Hämeenlinna—Viipuri.
Asiain tällä kannalla ollessa oli kaikesta päättäin Tampereen itsensä
kyettävä selviytymään vastustajista. Joka tapauksessa se oli nyt
jäänyt oman onnensa nojaan. Sen oli tultava toimeen omin apuinensa.
Jos kyettiin vihollista torjumaan ja missä määrin. Saatavissa olevat
voimat tuli jännittää vastarintaan viimeistä miestä myöten. Mutta tätä
periaatetta ei toimeenpantu kyllin ripeästi. Porvaristoa ei mobilisoitu
ollenkaan. Naisia ei aseistettu, eikä alunpitäen ymmärretty heidän
taisteluhaluaan eikä kykyänsä. Päinvastoin viivytys vei aikaa hukkaan.
Osa miesväestä, "puolueettomista", piiloittautui, tahi heittäytyi
välinpitämättömäksi kantaa edesvastuuta tällä tärkeällä hetkellä.
Valkoisen ylipäällikön kopea ja arvioimaton vaatimus oli kaupungin
valloittaminen väkirynnäköllä yöllä kahtakymmenettä viidettä päivää
vastaan. Uhkarohkeata määräystä seurasikin uskomaton rynnäkkö. Tämä
oli jo punaisten mielestä liikaa ja kokonaan odottamatonta. Saksasta
saapuneet jääkärit tahtoivat kunnostautua. Maine ja arvo vaati
kouraantuntuvia "isänmaallisia urotöitä." Maailmansodan malliin ja
tapaan käytiin ammattimiehinä hanakasti "töihin." Taistelu alkoi tuima.
Mutta punaiset joukotpa Pirkkalassa ottivatkin tuholaisen vastaan
armahtamatta. Vihollinen syöstiin verissäpäin takaisin suuria tappioita
kärsien.
Tämän selkäsaunan jälkeen eivät sinä yönä enää kynnet syyhyneet.
Valkoinen peto nuoli haavojansa. Vetääntyivät Messukylän vainioille ja
Kivikirkon tienoville. Estääkseen punaisten perään hyökkäystä alkoivat
kolmituumaisilla tykeillä ruiskutella kaupunkia.
Tässä tilanteessa olisi ollut tehoisaa kaupungin puolustajien tehdä
uloshyökkäyksiä, mutta vaikka sotilaat sitä innoissaan vaativat, ei
ollut johdossa kykyä järjestää, sillä yleinen anarkia tahtoi olla
vallitsevana. Uusia vasta saapuneita maalaisia ei oltu keritty edes
lukumäärältä selville saada. Keskusjohdon kontrolli tapaili kyllä
ohjaksia, mutta joukko-osastot, jotka kotipaikoiltansa asti olivat
yksissä olleet, tekivät summanpäältä siten kuten parhaaksi näkivät.
Siten joutui puolustuslinjalla hämminkiä. Monasti vietiin voimia sinne
missä niitä vähimmin kaivattiin, mutta taasen heikommalla rintaman
osilla ketjut olivat harvat, taisteluiden vaimentamat ja laukaukset
harvat. Miesten vaihdosta ei huolehdittu. Toiset saivat näännyksiin
asti taistella, ampua vuorokausikaupalla, vaikka ei silmä eteen
eroittaiiut. Käsi ja ruumis herpousi ja vaati lepoa, mutta näille vain
ei apua annettu. Sen sijaan kasarmeissa ja kaupungilla viettivät aikaa
suulaat ja kurittomat jätkät. Puhuivat sodasta suuria, mutta osanotto
siihen oli toisten tehtävänä.
Kivikirkon puolelta kaupunki sanan todellisessa merkityksessä ei
ollut linnoitettu. Olihan Tampere Hämeen sydämessä ja niinmuodoin
maailmansodalle melkein merkityksetöin paikka, jota kumminkin
venäläiset vähäpätöisesti olivat linnoittaneet, kaivaneet
juoksuhautoja, sekä rakentaneet lintaaseja. Nämäkin varustukset
olivat suurelta osalta käyttökunnottomia, varsinkin nyt lumen ja jään
peitossa. Juoksuhautain puhdistamisessa olisi pitänyt olla aikaa.
Eihän niitä toimenpiteitä oltu huomattu. Eivät punaiset Tamperetta
olleet varustaneet puolustuskuntoon. Olivathan siihen omat syynsä.
Valmistumattomuus ja johdon kokemattomuus. Eihän vallankumousjoukkoja
sidottu muka tarpeettomiin ja aiheettomiin linnatöihin. Tarkoitushan
oli edetä yhtämittaa Pohjanmaalle. Voittaa ilman muuta vihollinen ja
perustaa pikaisesti punainen valtakunta. Ei käytetty siviiliväkeä
ja yleensä työläisiä, vangittuja ja pidätettyjä porvareita tähän
tarkotukseen.
Vastaiskun opettamina käsittivät valkoiset vastassansa olevan sittenkin
huomiota ansaitsevia voimia, joita suinkaan ei pidä ala-arvioida. He
huomasivat, että yksin röyhkeydellä ja ajattelemattomuudella ei tule
toimeen. Suomalainen härkäpäisyys vei vikaan. Valkoinen pääkortteerikin
tajusi, ettei niin vain "marssimalla mennä" punikkipesään. Niinpä
heti saksalainen eversti Ansfeld saapui paikalle ja ryhtyi ylempänä
mainitun jääkärikomppanian kanssa neuvottelemaan kaikista niistä
uudenaikaisen sodankäynnin teknillisistä väli- ja apukeinoista, joiden
avulla Tampere tullaan ottamaan haltuun. Päätöksen ensi tuloksena
alettiin perusteellinen Tammelan työläiskaupungin pommitus. Sitä varten
tarvittiin suunnattomasti tulipommeja ja kranaatteja, jotta puusta
rakennettu kaupunginosa pikimmiten palaisi poroksi. "Tule raivata silme
ala", olivat Saksan ja Ruotsin "ekspertit" arvelleet. "Tule punalehme
aja silla taa."
Sitten se "punalehme" ajaminen alkoikin.
— — —
Valjuna kevättalven maaliskuulla 24, 25 ja 26 päivinä ja öinä ampui
kamasaksa, viikinki ja lahtari yhteisvoimin Pirkkalan punaisten
pesää. Muinoin nämä ryövärit olivat Hämettä ahdistaneet aina etelästä
käsin, nyt ne tunkivat päälle pohjoisesta. Avukseen oli "valkoinen
veli" tuonut veriheimolaisensa. Siinä se seisoi Messukylän pellolla
apureineen kiikaroimassa kaupunkia. Pönäkkänä ja vahingoniloisena
osviittaili merirosvolle suuntaa, mihin tykinsuu vintrata ja mihin
laukaista. Kun leikillä siinä siikunoivat komeata suomalaista
kaupunkia. Kuin leikillä lähettivät sinne ladattuja helvetinkoneita.
Ja kun kivimuurit sortuivat, talot paloivat ja kaatuilivat savuavaksi
soraläjäksi, kasvoi "isänmaanpelastajien" hurtanhalu. Kosken
ja rautatieaseman pohjoinen puolihan oli työläisten kaupunkia.
Tiesiväthän piirittäjät sen. Siksi sitä leikattiin huone huoneelta,
kortteli korttelilta. Olihan tarkotus kostaa tämän luokan naisille ja
lapsille, jotka palavissa taloissa asuivat. Räjähtelevät tulikranaatit
putoilivat lakkaamatta. Sekamelska ja pauke oli saatanallinen. Öin
leimusivat liekit. Tulipalot järkyttivät jäykimpiäkin mieliä. Kerta
kaikkiaan vihollinen tahtoi näyttää punaisille, että kaikki taistelu
ja vastaanpano on turhaa. Kumminkaan eivät piiritetyt menettäneet
malttiansa. Pikemmin ottivat nämä kaiken vastaan tyynesti. Käyttivätpä
vielä hyväkseen oivallista tykistöänsä. Aijemmin olivat sijotukset
tehneet jotenkuten onnistuneesti. Olihan punaisella Pirkkalalla
kolmekymmentäkuusi tykkiä, joista yksi yksitoistatuumainenkin. Tämäkin
itse "härkä-punikki" oli saatu mylvähtelemään. Toiset pienemmät
"vasikkanutiket" ynseilivät avuksi. Merirosvojen rakkikoirille
tässä piti näyttää huutia. Suomalainen työmies alkoi lämmetä. Tässä
justeerattiin juurakon irroittamista. Kaapaistiin kuvetta ja niskaa.
Hanattiin kiinni sakilla. Jopa loikkaritkin asiaan innostuivat. Tässä
päätettiin panna kova kovaa vastaan ja nostaa jopa joukkotappelu ja
jytinä, jos kerran ei muusta apua ole. "Katsotaanpas rapiammasti, kuka
tässä kettuilee ja isänmaata pettää."
Ja kyllä se toimitus arvokasta oli mitä tämä hetken innostus aikaan
sai. Iskut vastattiin iskuilla osavasti. Ja kun valkoinen hädissään jo
ahisi, huusi väliajoin Varjaageille: "Pus kiinni!" Ja kun vainolainen
oli iskenyt, lojahti silloin rankaiseva ruoska ja vertahimoovat
hyökkääjät perääntyivät pahasti vikisten.
— — —
Koska ammuksien lisäämiseen ei kuulunut apua, ja entisiä varastoja
yhä käytettiin lakkaamatta, merkitsi se sitä, että jokainen lähetetty
pommi vähensi puolustajien varastoja. Jopa jossain patterilla paloi
kokonainen kellari... Tästä oli seurauksena, että ammuksien käyttöä
säännösteltiin. Jopa monioita vähemmin tehoisia kohtia sammutettiin
kokonaan. Ja ammuntalupa annettiin korkeintaan sinne, mistä kautta
arveltiin tuholaiselle enemmän vaurioita tuotettavan. Tarkoituksena oli
pitentää puolustusaikaa mahdollisimman monilla päivillä avun etelästä
antamisen varalle...
Joka tapauksessa ei sekään keino tepsinyt pitkälle. Mitä enemmän kuulia
säästi, sitä likemmäksi vihollinen tuli, sitä enemmän kaupunkia poltti
ja hävyttömämmäksi kävi.
Tykkipattereilla purtiin hammasta. Miksi annettiin otuksien uiskennella
ilman että niitä hätisteltiin. Mutta milloin tilaisuus viekotteli,
pistettiin "kipu kirnuun" ja annettiin valkoisten malliin "paakahtaa."
Mutta vihollinen oli tästä vajavaisuudesta vakoojiensa avulla
saanut vihiä. Urkinnan, vaiko kokeilun kautta taisi tietää kaikki.
Toisinaan saksalainen alkoi pommittaa eri aikoina päivässä. Toisinaan
taasen piti väliaikaa. Mutta hämärän tullen antoi tulipommeja
niin että liekit leiskusivat lakkaamatta. Jyry oli aika-ajottain
niin ankara, että yksinäisiä räjähdyksiä tuskin tykeiltä kuului.
Jokaista ryöppyä seurasivat hyökkäilyt... Tämä kahakoiminen kesti
yhtämittaa neljä vuorokautta. Vainolainen ei hetkeksikään hellittänyt
antaakseen rauhaa kaupungin puolustajille. Etukaupungin osat paloivat
järjestelmällisesti. Siellä missä ennen olivat vasta raketut korttelit,
olivat nyt rauniot ja savupiiput pystyssä.
Tämän kaltaiseen julkeuteen ei uskottu valkoisten ryhtyvän.
Isänmaan pelastajat olivat etsineet avukseen verisen Europan
ammattilahtarit, raunio-dinosaurukset ja muurien murtajat.
Maailmansodan saksalaiselta idän rintamalta tuodut grottemyllyt
ja pääkallomyllärit. Eipä aseveljeä tässä tarvinnut enää suuresti
usuttaakaan. Kesyt pedot puhkesivat alkuvaistojensa huumaan. Kaikkea
elämää ja ihmiskätten valmistamaa särjettiin surkeilematta.
Saapuipa jo Tampereen työläisten murhatalkoihin merirosvojen
mustaprikaatikin. Ja valkoryssän kenraalit potsottivat osviittoja
antibolshevismista. Tässä touhussa tuoksuivat sekaisin tervan ja
tärpätin, kalarasvan ja kaalin, sillin ja sipulin sekainen haisu.
Valkoinen veli kohautti housuja, kiristi tuppivyötä, silmäsi palavaa
kaupunkia, irvisti. Toisinaan pääsi röhäkkä röhönauru, sillä "masinan
työ" oli toista kuin käsikeinot ja kamsut. Oliko hänellä ylenpalttinen
riemu, vaiko pahan omantunnon tahallinen tyyneys? Katseliko saksalaista
ja ruotsalaista raakimusta vierellänsä häveten, vaiko naivilla
kainoudella. Huomasiko hikisen kiireensä keskellä, että vieras perkele
lohkoo suomalaista kaupunkia! Huomasiko valkea veli, että Suomen kansaa
ja työn sankareita ammutaan hajalle. Että kauaksi kuultu ja ammoin
ihailtu "Tammerkosken helmi" nyt häväistään. Ja että vieraat vornat
ovat tulleet teuhaamaan Pirkkalan pitkille pihoille. Että suomalaista
kansaa taasenkin murhauttaa kaukaisen maan kapitalisti. Heidän renkinsä
prenikoita rintoihinsa tienailee, ansaitsee arvonnousuja, nauhoja ja
"kunniaa."
— — —
Houna ihminen el ajattele mitään.
Mutta hurtta häärii tuhmasti, tahtoo telata toista, jossa syyn on
uskonut olevan... Muussa tapauksessa olisi asettunut vastaan. Olisi
kääntynyt kahdennellatoista hetkellä katumukseen ja alkanut ajaa
haalimiansa rosvoja pois tästä maasta. Olisi kentiesi hyljännyt
kihisevän himonsa ja yhdessä työmiesten kanssa kyörännyt asiattoman
ulos. Ehkä vieläkin olisi voitu pestä historiasta lahtarin verinen
nimi...
Mutta ei...
Valkoiset ajoivat tehdaskapitalistien, metsäparoonien ja pankkiirien
asiaa. Tukkiyhtiön tuhmat pösöt "isänmaan asioilla" heiluivat.
Kotimainen saalistaja liittolaisineen poltti poroksi orjuuteen
taipumattomien, vapaiden miesten talot. Ampui nuuskaksi omaisuuden ja
ihmiset, rienasti kansallista rikkautta.
Tämä väkivaltaan, taitoon, arvoon ja aseisiin sonnustanut sakki
elosteli ja oli jo ammoin viskautunut raatajakansan rekiin ja leipiin.
Virkamiesinto ja ruumiillisen työn lommo houkuttell maaturpeesta
manttaalimököjen sukujuurta keljunkonstiin. Vieraissa kannuksissa ja
vouhojen vormuissa pokkaamaan ja matkimaan hoviloikkarien kumarruksia
ja siroja ruumiin käivertelyjä. Sivistyksen syvällisyys esiintyi
kirosanoissa, vertatihkuvissa puheissa, pussihousuissa, silkkisukissa,
kiiltokauluksissa, sikaareissa ja hajuvesissä. Keppi ja silmälasit
piti kuulua tervejalkaiselle ja tervesilmäiselle miehelle. Totta
kyllä, olisihan voitu harmaat "maapässin silmät" havaita tolkuttoman
älyttömiksi jänörenkaiksi... Perhekirjastot (tosin käyttämättömät),
nahkanidekansineen puhuivat puolestaan henkisestä isänmaan omaisuudesta.
Retkujen aristokratia-aate oli Suomessa päässyt maailmansodan aikana
pelottavaan vauhtiin. Pahe oli tarttunut syvälle erääseen ainekseen
talonpoikaisluokassa. Varsinaiset porvarit saivat mieleistään
kannattajakarjaa, jota edessä kiehtoilivat, mutta takana pilkkasivat
ja josta tekivät purevaa ivaa. Tarkoitus oli painaa köyhälistö
paariaisorjuuteen, jotta se ymmärtäisi oman arvonsa "parempien
ihmisten" rinnalla ja jotta vastaan panematta taipuisi edelleenkin
ryöstettäväksi, piiskattavaksi juhdaksi.
Sentähden tässä apumiesten ja palkkajoukkojen kera porvaristo
päälle kävi. Sentähden ase asiat ratkoi, että tässä taisteli kaksi
luokkaa, joilla kummallakin elinehto ja asema oli puollettavana.
Vaikkapa vuosiakin saisi ratsastaa vielä kansan harteilla entisillä
loistovaunuilla...
Mutta porvareiden voittovyöryä pantiin Pirkkalassa vastaan! Työmiehet
asettuivat iskentään. Kun on yritetty niin ei ole kaduttu... Joko
painui voittoon, taikka paloi paikalleen. Kansan ja maan vapautuksen
puolesta tässä nyt taistellaan!
Kunnia tamperelaisille, sillä he taistelivat!
4.