Pirkkalan pitäjä, ja "Kivikirkko", olivat jo ammoin 1300 luvulla
tunnetut hämäläisenä keskuspaikkana. Tämä oli alunpitäen ainoa
kuulu kohta koko heimon pohjoisilla Tapion tanhuilla ja hallitsi
se Suomen saloja hamaan pohjolaan saakka. Kristinopin saatua
jalansijaa tämän "pakanallisen" kansan keskuudessa kävivät kymmenet
penikulmat kirkkomatkoilla kerran vuodessa kevään kerstänneillä
ja hankien kantoaikana Hämeen pakanat. Suurena miehen mullikkana
hiihti kolmikymmenvuotias "poika" kivikirkolle herran pyhälle
kasteelle. Isät poikineen yöpyilivät, jopa viikotkin viipyivät ja
samalla sakramentin, pyhän ehtoollisen nautitsivat. Tekivät kauppaa
tuomillaan nahkakimpuilla. Pitivät markkinoita porolaumoineen
etelän asujanten kanssa. Sekä henkinen että maallinen meno oli
kanssakäymisessä keskenänsä. Paitsi että liikettä tehtiin kirkon ja
vaihtokaupan muodossa, asui Pirkkalassa kuuluisia noitia ja tietäjiä,
joista yksinomaan kansa tiesi ja avun moninaisille taudeillensa sai.
Korjasi pahan pureman asian, "jopa lennätti kiron sinne, mistä se oli
tullutkin", vaikka se useimmiten menikin syyttömän henkilön nilkkaan,
teki luoman lapaan.
Ikimuistoisista ajoista aikain asuivat hämäläiset Pyhäjärven ja
Näsijärven ympärillä ja yhtymäkohdassa. Synkät salot olivat saalista
täynnä. Järvissä lukemattomissa kalaa ja vesieläintä. Maanviljelyksen
alkuajoista asti kieputti pahanpäiväinen vesiratas jalkamyllyjä
Tammerkosken kuohuisten kivien kaltailla. Mutta vasta sangen myöhään,
kuningas Kustaa III aikanansa käytyään Pirkkalassa päätti perustaa
tänne muutamia tehtaita. Pian sitten tämä Pirkkalan kirkonkylän taaja
markkina-asutus siirtyikin vähin erin lähemmäksi kosken vaiheita
ja muodostui jo sitä aikaa ennen kaupungiksi. Hämeen ja Satakunnan
pellava-, hamppu- ja villatuotanto kehittyi ja antoi raaka-aineita,
kumminkin vähäisessä määrin. Vasta kun Ruotsin yliherruus Suomessa oli
muuttunut Venäjän valtikan alle antoi keisari Aleksanteri I Tampereella
käyntinsä muistoksi kaupungille vapaakaupan oikeudet. Tämän määräyksen
mukaan saatiin Tampereelle tuoda ulkomailta tullivapaasti kaikkia
koneita ja raaka-aineita.
Varsin myöhäisiin aikoihin asti, vielä pari miespolvea sitten, oli
kansan puhekielessä vanhat tavat ja nimitykset. Maanteitse kun matkaa
tehtiin oli hollituvissa laajalti puhuttu "Kivikirkko." Kivikirkolta
alkoivat virstat ja penikulmat. Ja Kivikirkolle ne päättyivät. Mutta
myöskin Pirkkalan "punaiset pirut" kiersivät huudossa ja maineessa.
Suusta suuhun kulki kertomuksia ja legendoja, mitkä olivat yhteydessä
Kivikirkon vallan ja paholaisen kanssakäymisessä. "Pirkkalan piruja"
saattoi olla pitkilläkin matkoilla ja voivat ne ilmestyä yllätyksenä
siellä missä niitä ei voitu aavistaakaan. Jos Pirkkalan piispa ajoi
korskuvilla hevosillansa, oli kannaksilla tavallisesti Pirkkalan piru.
Näkymättömässä muodossa tietenkin. Mutta tietäjät ja noidat, joiden
valtaa eikä silmää voinut vääräksi kääntää, he yksin kertoivat kuinka
piru astuu häntä solmussa jokaisen "mustatakin" kannaksilla. "Piru ja
pappi ajaa samalla kyydillä", on vanha pirkkalainen sananlasku.
Paitsi että papisto kulki ehtoolliskaluineen maakunnissa sairaiden
luona, lukukinkereillä, raamatunselityksillä, kirkkoonottamisja
vihkimysmatkoilla, tahi palkkojen kokoomisissa ja verojen kiskonnassa.
Ei se tyytynyt omien tehtäviensä täyttämiseen.
Papistolla oli vastassa siihen aikaan "paha saatana", joka kujeili ja
koukkuili, heitteli verkkojansa apajalle keskellä pyhintä seurakuntaa
ja veti sieluja uistinkaupalla.
Kuten hengellisessä työssä yleensä, oli maallisena edustajana taivaan
asioilla lihallistuneessa muodossa papisto. Pahan asioilla taasen
touhusi tavallinen rahvaan mies, tahi nainen, se joka oli oppinut
tietämisen ja taikojen salaperäisen käsitteen siitä, mikä järjen
kannalta oli hyvä, mikä paha. Tietäjät olivat vaikutusvaltaisia
henkilöitä. Hänen sanansa saattoi painaa enemmän kuin koko papiston
ja virkavallan yhteensä. Sentähden ei ollutkaan ihme, että mahtavat
kirkonpylväät varsin myöhäisinä aikoina vielä saattoivat löytää
edestänsä hämmästyttävän kovakouraista ja niskottelevaa vastarintaa,
varsinkin jos se koski maallisia ja taloudellisia etuja.
"Poukkalan noita" oli Hämeen takamaiden pohjoisilla perukoilla.
Tavallisesti tie Kivikirkolle kulki Poukkalan kautta. Kun näet
hengelliset asiat oli ajettu, myöty nahkat, ostettu leivisköissä suolaa
ja takorautaa, tarvitsi tulomatkalla tietäjän puheille poiketa. Kuka
etsi tehostamista metsästystamineillensa, kuka kalaonnea kysyi. Kenen
karjaan karhu tuiki taajaan tungeksi. Olipa kareensilmä katastanut
katiskat, tahi porsaan purtilon pilannut. "Liika" oli tarttunut
jotakuta jalkaan, sitä porotti ja poltti pakanasti. Sattuipa Hiisi
hyväkäs hyyryläiseksi metsille ja maille, sotkien talon tavat.
Emäntienkin asioille puuttui. Turhaan silloin kuka voita meinasi.
Kalskuttaa kyllä kirnua aamusta iltaan turhan vuoksi sai, mutta voita
siihen ei tullut. Eipä hyväkään viili happameen käynyt. Ja entäs sitten
"pahasta päästö." Ihmisen viat ja vaivat kukapa ne parahiten pintehistä
pelasti ellei Poukan muori. Kenen viikate "kärmeesti kihahti" ja
kateettoman heinän katkaisi ellei Poukan sepän. Kukas varsaonnea varoi
ja tallin tietäjän neuvonnalla napoi, oli sillä hepo hyvä.
Kussa kulki tietomies ja sukunsa suuri, siellä siunaus samosi ladulla.
Tämän tiesi koko kansa. Koko heimo miehissä multiin mennehissä uskoi
taionnasta apua... Uskoi apua ja tyydytyksen elämälle etsi... Mutta
mikä menneheksi oli luotu, sepä mennä annettiinkin.
Koska kirkkokansaa ei ollut Poukan suku, vain nimeksi kansa kulki, kun
siihen oli pakko. Muutoin täytti tarkoin tehtävät, lain mukaisesti
verot maksoi. Jopa joulukynttelitkin lahjaks ruunuun seitsenhaaraiseen
antanut miesmuistiin oli.
Kumminkaan kateenkorvan kuulematta ei mennyt iankaiken tietäjän työ.
Kivikirkollepa saapui meren takaa uusi herra. Tämä ruhtinas paavin oli
kätyri kärkkä. Pakanuus ja noituus tuli perinjuurin kiskoa kansasta,
koska juuri Hämeessä pienenä pysyi seurakunta. Paatuneisuus paavin
korviin asti kulki. Pirkkalan noidista juoru juontui ja pakanuuden
musta maakunta oli uhkana entiselle työlle.
Uusi komento ja kopea tapa astui esiin. Noituus tarkoin tutkittiin
ja paljon noitia otettiin kiinni. Noitaneuvoja myöskin kuormittain
kuletettiin Kivikirkon kuuluun pappilaan, jonka pihalla ne kansan
nähden poltettiin. Enimmin syylliseksi selvisi Poukkalan isä ja poika.
Korkean kirkkoraadin edessä Poukka joutui häpeällisesti paljastetuksi.
Hautausmaasta hän oli hankkinut kaikenlaisia välineitä, kuten kirstun
lautoja, Kiesus madonnan kuvia, ristejä, pääkalloja, sääriluita,
ruumiinkouria ja kuolleiden hikiliinoja. Tuotiin esiin kirnuja,
joissa oli kaksi pohjaa, joiden väliin tehdessä oli asetettu elävä
käärme. Pieksämällä muutamia Poukan parantamia ihmisiä saatiin tietää
saunotuksesta, missä sairaan oli loikoiltava lauteella yhteen raasiin
yhdeksän yötä, jonka jälkeen leini ja luusärky oli heittänyt uhrinsa.
Jouluaamuna pimeässä olivat paholaiset huudelleet Poukan riihikoivuissa
kirkkoon menijöille: "Pirkkalan pirut Poukan saunassa!"
Poukka itse ei ollut tunnustanut mitään.
Ei tämä mies pyytänyt armoa, eikä syyllisyyttänsä valeeksi ajanut.
Ankara Kivikirkon herra päät katkoi noidilta muilta, paitsi Poukan
itsensä Turkuun laittoi. Kirjotti kamalan kirjeen tuomiokunnan
kapituliin: "Tässä mukana seuraa kahlehdittuna emä-perkele, joka
asuinsijansa oli ottanut tänne pimeään Härkämaahan. Visusti on häntä
vartioitava. Kahleista kyllä ei irti pääse, jotka täällä olen antanut
kinttuihinsa takoa vahvoilla rautasepän käsivarsilla ja herran
jumalan voimalla, jolta kaikkinainen ylenpalttinen hyvyys tulee. Tämä
mies on lähetettävä Tukholmaan ja sieltä itsellensä pyhälle isälle
tutkittavaksi Vatikaaniin, jotta meidän kunniamme nousisi hänen
silmissänsä. Ja että pyhä isä saisi nähdä itsensä perkeleen siinä
haahmossa kuin se päällensä pukenut on... Kaikkinaisella nöyryydellä ja
alistuvaisuudella..."
"Mutta muistakaa sentään yksi seikka. Älkää jättäkö linnan vankilassa
avaimenreikää tukkimatta, mihin tämän tuomittavan suljette, sillä hän
voi hyvinkin luikerralla käärmeenä matkoihinsa. Tämä on justiinsa se
Vanha Mato, mistä edelläkävijät kirjoittaneet ovat."
— — —
Koskaan ei Poukka perille Turkuun tullut.
Eikä pyhä isä Roomassa saanut nähdä hämäläistä Pirkkalan noitaa.
Turhaan lipoi kieltään uhrihimoinen Turun musta veljeskunta. Turhaan
kuvitteli korskea kirkkoruhtinas Pirkkalassa maineensa kohoamista ja
kuuluisuutta. Turhaan tämä kiukkusäkki puhkui ja puhisi pyhää vihaa...
Kun sekä kyytimiehet että kyydittävä oli taivaan tuuliin huvennut ja
tietoja ei alkanut onnitteluista tulla, alkoivat perillä Pirkkalassa
jäytää epäluulojen kiusalliset kyyt. Kevätholseen aikoina, jolloin
vedet aukenivat ja kalastaja syti poreeseen tilaa pyydyksille, tuli
toki jotakin selvää merkkiä salaperäisyydestä. Pappilan isäntärenki
saapui Näsiselältä, Siilinkikarin kärjestä kalastamasta. Olallansa
kantoi vempelettä, mikä muka kivenkovaan koko väen kera kinatessa
kuului olleen pappilan valjaista ja juuri silloin matkaan asetettu
kun noitaa Turkuun aijottiin. Asiaa papilta itseltään tiedusteltaessa
kauhistui tämä sanattomaksi, eikä voinut selittää sitä seikkaa, miksi
todella Turusta kenkään ei takaisin tule, ei viestiä tuo, ei luun
surua matkueesta tämän mokomampaa kuulu. Olihan hän, herran mies,
sekä sanoilla että töillä täysin kourin ruvennut raivaamaan herran
viinitarhaa hämäläiseen korpeen. Oli ottanut ensi töikseen kiinni
yhdeksän noitaa, joista päätäsuoraa seitsemän "tuliseen järveen"
toimitti mestauskirveen ja pölkyn kautta. Yhden noidista, kavalimman,
pääpahaksi uskoi. Poukan kodin kimppuun karkasi. Poltti poroksi
"pirujen pesän." Savunkin pakoon ajaa aikoi, mutta sen juuret liian
suuriksi ja syviksi osottausivat. Olisi pitänyt puolet Pirkkalasta
pois ajaa jos mieli tarkoin noidan suvun seasta tämän kansan perata.
Saarnoissansa kävi kiinni lakiin kuin leijona. Pahalla paikalla ja
tulikiven käryllä uhkasi kaikkia niitä, jotka palvelevat epäjumalia,
puita ja lähteitä. Kutka Tapiolan taikoja teettävät, Vellamon palvovat
pyydyksiä hänelle horna ja kuolema valmiina oleman pitää.
Kumminkaan ei ylpeän papin ja pyövelin seurakunta kohonnut, ei
laajentunut. Päinvastoin pakanuus ja entiset palvonnat likentyivät ja
tulivat läheisemmiksi kansalle. Ihan kuin kimmalla mykistyivät nekin,
jotka kirkkoa olivat liki. Maallisen vallan palvelijat joutuivat
riitoihin ja ilmi tappeluihin. Tottelemattomuus vierasta orienteerausta
vastaan kasvoi joka päivä. Salaperäisyys paistoi mykistyneen kansan
kasvoista ja katseista. Vallan selvään näki siellä syvällä liikkuvan
jotakin vastaista, jopa pelottavaa. Jumalattomuus ja uuden opin
välinpitämättömyys ilmeni arkielämässä. Noituutta harjotti joka mies
ja joka talossa. Pyhille puille ja paikoille lähetti kansa syvimmät
huokauksensa. Papiston ponnistukset kilpistyivät teräspaitojen uhmaan,
joita hengenvalta avukseen kutsui ja kalpasi. Väkivoima kumminkin sai
aikaan toiselta puolen suuttumusta. Pakolla käydä kirkossa kuulemassa
papiston haukuntaa, pakolla käydä pyhällä ehtoollisella ja pakolla
luovuttaa kymmenykset kaiken verojen keralla tuntui paksunahkaisesta
pakanastakin jo sentään liialta.
Kiihkeätä kirkollista edesottamista seurasi pahan vastapaino.
Pappilaan tuotiin pöyristyttäviä tietoja, kuinka pirut ovat riihineet
kaikki pappilan aumat takamailla ruiskaskilta. Nauriskuopat ovat
tyhjennetyt tuiki tarkkaan. Ja jäljistä päättäen ensi lumilla vallan
selvästi saattoi nähdä, olivat kavio ja kenkä rikirinnan kaikkialla.
Ja kun rovasti itse sattui liikkumaan sairaiden sielujen viimeistä
hetkeä keventämässä, lentelivät pimeällä metsätiellä "noidannuolet"
yltympärinsä. Ja kehno oli huudellut Kangasalan Haralan harjulta
nuottamiehille: "Kerinkömä?!... Kerinkömä?!" Kaiken iltaa oli huuto
uudistunut. Ja vaikka pappilan nuotturit vallan hyvin tiesivät,
että paha se siellä itse huutelee, niin renki ei malttanut olla
huutamatta että: "Keri nyt —kele!" Ja kun nuottavalkeilla siinä
saaren kalliolla kuunneltiin mitä siihen vastaukseksi kuului, niin
lakkasikin huutelemasta kokonaan. Mutta kuinkas olla aamulla,
kun venheet selventyivät sumusta ja piti taasen mennä kalastusta
jatkamaan, olivatkin molemmat nuotat neljällä kerällä. Työ oli tehty
niin moitteettomasti, että jokainen solmu oli avattuna ja kiertyi nyt
silkosten sileäksi keräksi.
Keskellä kiireintä heinäaikaa tuli isäntärenki ilmottamaan rovastille
kuinka sama renki oli illalla kironnut huikeasti pappilan ruokia
huonoksi. Oli heittänyt viikatteensa pehkoon ja huutanut: "Hiokoot nyt
tuhannet pikkuäijät kaikkia pappilan viikatteita." Iltahämärissä olikin
heinäväkeä vastaan tullut tien täydeltä ukkoja kovasimet käsissä,
viimeisellä jo tahkon puolikaskin kainalossa. Rohkeni jo isäntärenki
tältä ontuvalta äijältä kysyä: "Mihin sitä niinkuin on matkan määrä?"
Ontui tämä sivu ja sanoi: "Kans' hivvoon! Kans' hivvoon!" Aamulla
olivatkin kaikki pappilan yhdeksäntoista kallittua viikatetta
hijoittuina hamaan pinniin saakka...
Nyt ei kiivas pappi enää jaksanut pysyä nahkoissaan. Antoi
kruununmiesten vangita tämän kavalan rengin ja alkoi hautoa hänelle
kauheata kuolemata. Hänet suljettiin samaan kellariin missä oli
Poukkalan vanhin poika, se viimeinen niistä yhdeksästä, jotka talvella
tieltä oli toimitettu.
Mutta tämä ei ollut kylliksi.
Noituus ja pimeyden ruhtinas itse oli uuden kerran irti. Nyt se alkoi
riehua pappilassa, öillä oli riihissä ja saunoissa merkkejä siitä,
että rienaaja mellasti täällä vallan julki. Väki voi todistaa omin
silmin ja korvin kuulemansa. Ja vaikka "vihkivedellä" siveltiin
kaikki pihtipielet, huiskittiin pyhääsavuä pirtin peräkarsinaan ja
kaikkien sieramiin. Vielä kulkivat juhlapukuiset papit joka huoneen ja
potsottelivat heprean ja latinan kielisiä värssyjä, ei mistään ollut
apua. Nurinkätisyyttä huomattiin pienistä asioista alkain.
Poukkalan vanha äijä kummitteli kaikkialla. Toisinaan se ilmestyi
lammaskarsinasta, tahi lehmäläävästä. Asettui tiepuoliin pitkillä
taipaleilla ja pysäytti pappilan hevoset. Muuttihe itsensä kerta
säkiksi ja kieriskeli hevosten jaloissa. Lenteli luutipuulla ja
laulatti kaiket yöt pappilan kukkoa.
Visuista vartioimisista huolimatta päästi Poukkalan vanha äijä eräänä
yönä kellarista poikansa ja rengin pintehistä. Irrotti koko talon
karjan jouluviikolla kytkyimistä ja killitti yön selkään lumisen
laitumen perälle. Noitui karhuja navettaan ja susia porraspieliin
vahtikoiriksi.
Poltetun Poukkalan isä ja poika saattoivat jumalanmiesten aseman
Pirkkalassa niin tukalaksi kuin mahdollista. Tätä ensiaikaista
kristinopin juurruttamista tähän kansaan ja maahan alettiinkin
katsoa melkein mahdottomaksi. Verinen viha virkamiehiä ja uskonnon
apostoleja vastaan yltyi ilmiliekkiin. Noitien mestaus ja polttaminen
ei raakalaiskansassa laisinkaan tehonnut. Aseellista turvaa tarvitsi
papisto ja virkavalta. Niinpä käytiin monia verisiä taisteluita erämaan
yksinäisyydessä. Poukkalan vanha noita oli päättänyt kostaa poltetun
kotinsa ja vuotaneen veren ja taistella vapautensa puolesta. Kivikirkon
tienoille kokosi hän hämäläisen metsämies joukkonsa. Kastetulta
kiusattiin ja käskettiin luopumaan uudesta uskosta, tahi yhtymään
vapaiden jousimiesten mukaan. Äkkinäisellä yllätyksellä valtasivatkin
pakanat Pirkkalan kirkonkylän. Papiston kätyrit viime tingassa vaarasta
varottivat ja pääsivät pakenemaan. Mutta voiton jälkeen Poukkala
kokosi miehensä Kivikirkon suojiin ja nousi alttarille, jossa piti
tämäntapaisen lyhyen saarnan:
— Te Pirkkalan pähkähullut pässit!... Kuinka kauan teillä
kärsivällisyyttä riitti? Kiesus-Maarian loippatakit tänne ovat tulleet
noituuttansa harjottamaan. Väinön vapaille kankahille kirkkojansa
rakentelemaan. Kynivät aseen avulla oravia meiltä summat. Ilman
nyhtävät näädän nahat, pilkkahinnalla saukot ja majavat! Korpikontion
peijaiden pidot kyyrin kieltävät. Salojen sinisilmälle uhrata eivät
anna. Vetehisille kieltävät loitsuja lukemasta, Tapion karjapaimenia
lahjomasta... Ilmarisen tuliterälle taikoa tekemästä... Maahiselle
maineestamme nimeämästä... Pohjantähteä ja Otavata ounastamasta, pahan
kiroista päästämästä. Kieltää vielä vapahana kulkemasta — tietäjätä
ijänikuista kumartamasta.
Ottaapa otuksina meijän tietoniekat, ottaa kiinni kuin kurjan karitsan.
Minutkin otti. Olisinpa nyt etelän mailla, Rooman mailla olisin
ilman teitä, veljet. Olisin pyynä paavin pivossa. Olisin Pirkkalan
paistettuna piruna. Mutta nyt vallan ja vapauden uuesti itselle otamme.
Pois ajamme herjat hosarit näiltä mailta. Jälleen heimon uros olkoon
ohjaksissa. Partaniekka viisahin ja vanhin peräsintä pitäköön. Pysyköön
vapisematta valta itsellämme, kuten on pysynyt esi-isien ikipäivistä
asti. Aseilla vierasta hosukaamme. Väkivalta väkivaltaan vaipukoon.
Tällä tanhualla ja tantereella mitellään miesten voimat. Ylhäisen
ukon avulla käsivarsin vahvoin seistään. Kalevan urohot kalpojansa
kalskeessa kirkastaa. Eikö paasinen maja tässä tämä, käsin omin ole
tehty? Se oivallinen olkoon meille paikka. Huippukatto ja risti ales
riisukaamme. Tehkäämme tämä pirtiksi pyhäksi tietomiesten. Mutta
pappipakana ja Kiesus kaukana pysyköön. Hämeen härkämiesten maine,
voimasta ja pelosta viholliselle polkemaan panee maata... Mikäs meillä
ollaksemme, oman koin, oman kurkihirren alla...
— — —
Kuuta kaksi Pirkkalassa seisoi Väinämön vanhan valta.
Vanhat tavat ja taijat vapahasti esiin astuivat. Ei kenkään entiselle
elolle estettä asettanut. Mutta perästä tuli toista. Tuima tieto ja
käsky asemiesten kera Turkuun tuli: "'Pirkkalan pirut' on kiireimmiten
kukistettava!" Eikä kestänyt kauan kuin tuta saivat jousimiehet
rautapaitain tapparata. Verisesti viikingit hakkasivat metsäihmiset
maahan. Viaton luonnonlapsi paremman puolesta vastaan pani.
Hartiavoimin ja käsivarsin kiviin rysynä kiinni kärkäs. Paiskoi vastaan
juurakolta. Kanget korkealla kävi kahakkaan. Meteli ja myrä Kivikirkon
ympärillä päivän kesti, kesti yönkin aamuun asti. Tantereella makas
miestä molemmin puolin, makas pakanoita kasalla, taljat hajalla
häiskin. Mutta makasi siinä myöskin monta rautapaitaa, ritaria kuulua,
ulkoista urosta. Poukka poikineen väkensä kanssa vastaan oli pannut
tulisen tuimasti. Vihdoin taidossa ja tässä työssä etevimmän oli voitto
ja hajalle lyödyn joukon kanssa hädin tuskin pakoon korpien kätköön
pääsi Poukka.
Vavisten vihasta vaimeni hämäläisten viime vastaanpano väkivallan
ja voiman edessä. Isketty korven kontio verisenä makasi maassa.
Pakolla täytyi katsoa vääryyttä ja sallia vapaan elinohjeen vieraalle
raakalaiselle. Pakolla ottivat mitä ikinä irti saivat. Orjikseen ja
alamaisikseen asettivat. Maan ja metsät, järvet ja joet omistivat.
"Armosta" elinkeinonsa etsiä veroa vastaan luvan sai synnynnäinen
kansa. Jopa joukkueissa mokomata pakoon pyrki niskurimmat. Siirtyivät
synkille saloille pois pohjolaan. Samosivat itää kohden kymmenissä
peninkulmissa tiettömässä taipaleessa. Aina Vienan ja Karjalan maille
monet menivät. Mutta Poukkalan vanhan äijän neuvoa noutivat toiset,
koska tämä jäämään paikoilleen pyysi. Ja päivän uuden ennusteli ukko,
joka kerta koittaa ja kamasaksat karkottaa. Sotasovun edessä on
aina aseettoman alistuttava. On varrottava aikaa parempaa oikeuden
hankinnalle.
Kristinuskon maallinen valta voimistui nyt entistä ripeämmin.
Vaikutus ja seurakunta laajeni pohjoiseen. Kangasalle rakennettiin
miespolvea myöhemmin myöskin kivikirkko. Samoin herran temppeleitä
rakennettiin puusta maakuntiin jo monioita. Asutus vaurastui
maanviljelyksen ohella. Mutta kauan kitui rahvas henkisen orjuuden
kahleissa. Maallisetkin vastoinkäymiset kirouksena kiersivät sotien
ja levottomuuksien yhteydessä. Hallat haaskasivat pelloilta sadon.
Metsäpalot kaskimailta karkasivat ja kulottivat peninkulmittain
kartanoherrain metsiä. Maa koko kihlakunnassa jaettiin suurtilallisten
kesken niin että "vapaakin" talonpoika oli tavalla tahi toisella
riippuvainen veroherrasta. Riistaa, siivinlentävää tuskin tapasi
muualla kuin sisämaassa, "jonne sen Tapion tietäjät kuskasivat."
Järvissä kävi kalakato yleinen. Nuottaa monissa taloissa vuosiin
ei kastettu ja mätänivät ne talailleen rannoille. Nelijalkaiset,
viirusuuta myöten koipelsivat muiden muassa pois koko tanhuilta.
Kaakkoisella ilmansuunnalla soittusivat sodat yhteen menoon monia
vuosia. Papisto ja kartanoherrat hallituksen kanssa yhdessä kerestivät
miestä taisteluun. Sotaverojen varjolla nyljettiin koko maakunta
putisen puhtaaksi. Vieraskieliset kamasaksat, asiamiehet, verovoudit ja
huovit ottivat kukin osansa vuorolleen. Kansa köyhtyi köyhtymistään.
Nälkä ja taudit raivosivat. Talonpojan hapuileva aatos ja katse kurkki
pelastuksen hienoa häivää. Oljenkorteen ja petäjän kuoreen lukemattomat
kerrat eineen etsinnässä oli turvauduttava. Kivikirkolta kuolinkellojen
kumina ei lakannut kuulumasta...
Näennäisesti hämäläisen kamarankansan itsepäisyys tällä tieneen näytti
nujerretulta. Itsepäisenä ja sanattomana kulki pinnalta pitäen, kuin
kylmä kappale oli tämä ihminen. Kuin mikään ei olisi häneen tehonnut,
ei vaikuttanut. Vaati vuosisatoja aikaa tässä hitaimmassa miehessä
ennenkuin se jaksoi koota voimia, ennenkuin sen sisu uudelleen paisui
härjän sisuksi.
Mutta meillä tämän päivän elänehillä on tilaisuus tarkastaa vuosisatain
takaa kuinka sentäänkin seisoo juurillaan tämä raataja. Kuinka
kivisen maansa on perannut viljaviksi vainioiksi. Mutta myöskin
meillä on ikävä kokemus siitä, että samaiset kartanoherrat ovat
virkavallan keralla sikiytyneet harvinaisen voimakkaiksi. Ja kylläännys
raatajarahvaassa pulpahtaa esiin meidän päivinämme. Sisäinen sota ja
taistelun temmellys käydään samoilla Pirkkalan tanhuilla. Taasenkin
vuotaa veroherran herjan, jos talonpojankin veri. Kivikirkon ympärillä
taistelevat taaskin kamaran sankarit viime taistelunsa. Asianansa
ovat samat, suunnitelmat samat, samat ovat päämäärät kuin vuosisatoja
sitten. Vapauteen!... Vapauteen pyrkii tämä kansa, vaikka se kulkisi
vuosisatain vastaisuuden ja tulen ja tuhkan kautta.
3.