Polkua pitkin Mischan akkunan ohitse käveli joka päivä yksikseen
edestakaisin huonosti puettuja ihmisiä, tuijotellen juroina niin
kuin pedot häkissään. Heidän naamansa olivat nälkäiset ja silmät
näyttivät syvämietteisiltä. Lyhyttakkinen mies oli hävinnyt ja hänen
sijallensa ilmestynyt laihankälpeä herrasmies, päässään ympyriäinen
kriminnahkainen hattu ja yllään vanha ruskea drappipaltoo. Hän
käveli hyvin nopeasti lyhyin askelin, melkein juoksujalassa; hänen
päällystakkinsa oli naurettavan iso ja valui alituiseen harteilta alas,
hän hytkäytteli tuontuostakin pientä laihaa ruumistaan saadakseen
pysymään nutun olkapäillään, hänen pieni älykäs naamansa säteili
hymyilystä, huulet vavahtelivat lakkaamatta, ohuella kuivalla kädellään
siveli hän yhtämittaa mustan harmahtavaa pientä pörröistä partaansa,
aika ajoin keikauttaen päätään... Vankilan harmaa muuri taustanaan,
muistutti hän Mischalle, en tiedä mistä syystä, kirkkaasti ja iloisesti
liekehtivää kynttilää suuressa himmeässä ja likaisessa lyhdyssä...
-- Kuka se uusi on? -- kysyi Mischa Korneilta.
-- Vasilij Nikititsch...
-- Onko se työläisiä?
-- Kuka hänet tietää? -- sanoi rauhallisesti vanhus. -- Näyttää siltä
-- niin kuin olisi työläisiä... myöskin jotain niitä politillisia...
eikö liene vähän niin kuin -- tärähtänyt... Useinhan se täällä
oleksii...
-- Oleksii! -- toisti Mischa hymyillen. Hänestä tuntui hauskalta kuulla
sanottavan tästä miehestä että hän -- "oleksii" vankilassa, eikä
"istuu".
-- Se ihminen ei pelkää mitään! -- sanoi Ofizerov Mischalle,
tavallisuuden mukaan katsahtaen varovasti ympärilleen ja alentaen
ääntään vähitellen kuiskaukseksi. -- Hän saattaa sanoa totuuden suoraan
jokaiselle, -- prokuraattorille, päällikölle... Varakuvernööri kävi
täällä, sillekin hän valoi kuulan -- minä, sanoi, ajattelen näin, te --
toisin... ja niin puhuu edemmäksi, että me olemme velvolliset
kunnioittamaan toinen toistamme sentähden, että minä olen -- ihminen ja
te myös olette -- ihminen... ja kaikki muu paitsi tätä -- on
erehdystä... Virkapukukaan, sanoi, ei merkitse mitään. Viikko annettiin
siitä hänelle arestia. Hän ei muuta kuin nauroi ja sanoi: tämä
kerrassaan ei merkitse mitään... se on suorastaan -- tyhmyyttä! Mitä
karsseri, sanoi, tässä voipi todistaa...
Ofizerov oikasi äkkiä itsensä suoraksi ja Mischa huomasi hänen
silmissään ensikerran jonkun oudon välkkeen, joka ilmaisi iloa.
-- Niin kuin se onkin! Jos minä teille sanon totuuden, ja te siitä
annatte minua vasten kuonoa... niin tokkohan totuus siitä siirtyy
teidän puolellenne?
-- Oletteko puhellut hänen kanssaan? -- kysyi Mischa.
-- En... herra paratkoon! -- vastasi vanginvartija ja hypähti syrjään
hyvin pelokkaana. -- Minä -- pelkään! Minä -- ainoastaan teidän
kanssanne... te puhelette hiljakseen... mutta hän ei osaa ollenkaan
hiljaa puhua... ääni on jo sellainen!
Ja vetäen suunsa kainoon hymyyn kuiskasi hän:
-- Minulla olisi yksi runo... joka soveltuu hyvin häneen!
-- Minkälainen? Kertokaa! -- pyysi Mischa.
Ofizerov katsahti ympärilleen, laski ripsit silmillensä ja sanoi
huoattuaan:
-- Jälkeenpäin... minä jollain tavoin... Kävelkää te... minä menen
tuonnemmaksi... etteivät huomaisi!
-- Kuulkaa Ofizerov -- sanoi Mischa harmissaan, ottaen häntä kiinni
virkatakin hihasta: -- teidän pitää... ymmärrättekö, välttämättömästi
lähteä täältä pois! Eihän teistä ole vanginvartijaksi. Teillä on liian
herkkä luonto...
-- Ah... mutta minne minä menen? -- huudahti hiljakseen vanginvartija
temmaten sukkelasti hihansa Mischan kädestä. -- Se on yhden tekevää...
joka paikassa on samanlaista... hiljaiselle ihmiselle on -- koko elämä
vankilaa... yksi paikka on hänelle vain sopiva -- hauta!
Painaen päänsä alas läksi hän pois; Mischa sydän täynnä sekavia säälin
ja harmin tunteita Ofizerovia kohtaan ohjasi askeleensa pitkin vankilan
seinänvierustaa, ajatellen harmissaan:
-- Onkohan tuon ihmisen elämällä minkäänlaista tarkoitusta... onko?
Taivaasta leijaillen lentelivät haluttomasti ja surullisesti
lumihiutaleet, putoilivat vankilan märälle katolle ja likaiselle
maanpinnalle haihtuen näkymättömiin.
Vankilan nurkan takana näki Mischa harmaan tiivin vankiryhmän -- yksi
heistä seisoi nojaten seinää vasten kokoon vetäytyneenä ja aivan kuin
vainottu koira riuhtoili levottomasti kaulaansa. Hänen päänsä vapisi
naurettavasti, kädet tiukasti puristettuina rintaa vasten höpisi hän
käheästi puoliääneen:
-- Veljet... minä en ollut! Tämän ristin nimessä -- en!
Hänen edessään seisoi kolme toveria liikahtamatta kuten suuret kivet,
yksi pitkäkasvuinen heistä puhui myöskin hiljaan ja rauhallisesti:
-- Älkää häntä peloitelko, pojat... älkää lyökö häntä!
Ja äkkiä ottaen askeleen taaksepäin, heilautti hän voimakkaasti
jalkaansa ilmassa ja potkasi seinänvierellä seisovaa suoraan vatsan
alapuoleen, yhä vieläkin kehoittaen rauhallisesti tovereitaan:
-- Älkää lyökö... minkä tähden te? No, mitä se nyt on?
Vanki voihkasi kaamealla äänellä, kaatui maahan raskaasti kuin
jauhosäkki ja kolme toverusta hitaasti, ääneti, kaikessa ystävyydessä
alkoi hakata häntä jaloillaan, potkia ja polkea, heidän jalkansa
kohosivat korkealle ja taasen laskeutuivat aivan kuin olisivat
sotkeneet suurta saviläjää... Kengän korkojen mäksähtävät iskut
pehmeään ruumiiseen himmensivät pitkäkasvuisen vangin levollista ääntä,
kun hän pitkällä jalallaan iskuja jaellessaan puheli säännöllisesti ja
tasaisesti:
-- Älkää lyökö!... riittää!... älkää lyökö!... y-yks!
Viha, kauhistus ja inho täyttivät Mischan rinnan ja äkkiä aivan kuin
savusta läkähtymäisillään tunsi hän päähänsä nousevan jotain kuumaa,
mustaa, silmät pimenivät ja ääneti läähättäen juoksi hän eteen päin...
Kolme vankia oli siirtynyt jo syrjään ja pitkä puheli:
-- No Paschka, mitä sinä siinä piehtaroit... noh?
Mischan jalkain edessä kiemurteli ja kohosi maasta möhkyröiden kokoon
survottu, likaan tuhrittu pienenlainen olento vaikeroiden sortuneella
äänellä:
-- Antaahan olla... kyllä -- minä maksan... hyvä!
-- Roistot! -- kiljasi Mischa kääntyen vankeihin.
Pitkä nauraa virnisti ja sanaakaan sanomatta ojensi kätensä ja näytti
hänelle "kukuskaa"... [Se on: puristi kätensä nyrkkiin, pisti
peukalonsa esille pitkän- ja etusormen välistä -- osottaen siten
syvintä halveksumistaan.]
-- Antaahan olla! -- vaikeroi piesty sortuneella äänellä. Hän veti
vapisevilla käsillään hatun päähänsä, hoiperteli kuin humalainen, yski
ja sylki verta. Hänen kasvonsa olivat runnellut, ruskea parta ja
viikset vapisivat, avonainen suu näytti syvältä verihaavalta keskellä
kalpeita kasvoja, hän hengitti ahnaasti. Sinisistä silmistä välkähteli
kylmä, villi julmuus... Mischa auttoi häntä maasta ylös, otti liinan
taskustaan .. Sillä aikaa läheni laiskasti astuskellen vahtisotamies ja
puhui nuhdellen:
-- Taas te herra lähentelette! Montako kertaa...
-- Ne juuri löivät häntä! -- sanoi Mischa koko ruumiinsa värähdellessä.
-- Onhan teille sanottu -- ei saa lähestyä...
-- Mutta ettekö ymmärrä! -- ne löivät häntä! -- toisti Mischa
vakuuttaen.
-- Se ei kuulu teille! -- sanoi surkealla äänellä vahtisotamies kulkien
Mischan perässä.
-- Ettehän te ole täällä mikään päällysmies... siis kävelkääkin
itseksenne teille määrätyssä paikassa... Mutta jos vielä lähentelette
toisia... niin minä ilmoitan sen ja teiltä kielletään kävelytunnit...
-- Jos tietäisitte, kuinka ne häntä löivät! -- kiljahti Mischa
ummistaen silmänsä kauhistuksesta...
-- Entäs sitten? Se on heidän asiansa... kuka lyö, se saa itse
vastata... teillä ei siinä ole mitään pelättävää... jos ette lähesty
ketään... -- muristen ja itsepäisesti vakuutti vahtisotamies.
Mischa kääntyi äkkiä -- sotilaan kasvot olivat väsyneet, katse raukea,
johon oli jähmettynyt, harmaa kaiho.
-- Meikäläisen täytyy teistä vastata -- puhui hän liikutellen laiskasti
huuliaan...
Mischa läksi komeroonsa, vaikka kävelyaika ei vielä ollut
päättynytkään. Kun hän Ofizerovin saattamana astui käytävään, kiljahti
hämärästä heille joku:
-- Takaisin! Odota rappusilla...
-- Mitä se on? -- kysyi Mischa vanginvartijalta, mennessään uudelleen
pihalle.
-- Teille viedään naapuria...
-- Ketä?
-- En tiedä...
Vankilasta astui ulos päällikön vanhin apulainen, loi juron
sivusilmäyksen Mischan kasvoihin ja komensi katkonaisesti Ofizeroville:
-- Saa viedä!
Ja äkkiä kiljasi raivokkaasti:
-- Kuinka sinun revolverisi rippuu? Vohma... Laita kuntoon... p...
penikka!