Melkein joka yö vahtivuorossa ollessaan tuli vanha vanginvartija --
hänen nimensä oli Kornet Danilovitsch -- komeron ovelle, asetti mustan
naamansa oven pyöreään aukkoon ja alkoi suupalton ukon tavoin puhua
lörpötellä Mischalle kaikenlaisia hajanaisia juttuja. Kornei oli nähnyt
paljon, kokenut paljon, mutta kaikki elämän kokemukset olivat
sotkeutuneet hänen muistissaan kovien onnettomuuksien suureen vyyhtiin,
hyödyttömään työhön, nöyrtymykseen ja kaikenlaisiin ajattelemattomiin
tekoihin. Toisinaan Mischa oli mielissään näistä teoista, ne
liikuttivat häntä, mutta useimmiten tuntuivat ne tuhmilta ja rumilta --
selittämättömiltä sattumuksilta aivan kuin ihminen ei olisi tehnyt
niitä vapaasta tahdostaan vaan aina toiminut nurkumatta, ajattelematta
jonkun näkymättömän ja käsittämättömän ulkoapäin määräävän tahdon
vaikutuksesta...
-- Siitä on nyt noin... viisitoista vuotta takaperin -- kuiskasi Kornei
Danilovitsch asettaen kalansilmänsä vakavasti vasten Mischan kasvoja,
-- katson -- kovin alkaa käydä miettiväiseksi... poikani, se Aleksei...
Ei käy kirkossa, ei käy kapakassa... asiat ovat hullusti! Aloin pitää
häntä silmällä... katson -- hän käypi stundein seuroissa... toden
totta... Ensityöksi haukuin hänet oikein -- katso itsesi, sanon, kyllä
minä sinulle näytän! Mutta hän ei ota tietääkseenkään... minä menin,
valitin papille... noh, tulee pappilasta kotiin... näen ett' kovin on
suutuksissaan... Minä nauran hänelle -- että, saitkos muka papilta
pippuria? Mutta hän niin kuin synti -- suuttuu tuiskahtaa ja haukkuu
papin pataluhaks... Minä sanon -- sinä semmoinen ja tämmöinen! Kuinka
sinä uskallat? Mutta hän minuakin... Silloin minä suutuin
silmittömästi, tempasin puuropadan ja niin puuroineen päivineen
paiskasin sillä häntä vasten kuonoa... niin tein! Kasvot kokonaan
menivät rikki... Hän läksi heti pois... ja siitä saakka ei ole häntä
kuultu ei nähty... Semmoisia äkäpäitä te olette, te nuoret... niin!
-- Eikö teillä nyt ole sääli häntä? -- kysyi Mischa hiljakseen.
Ukko ei heti vastannut. Vaitiolon jälkeen hän rykäsi, puhua honisi
hetkisen nenäänsä ja sitten lausui levollisesti:
-- Toisinaan on sääli... On kaikkia sääli... Joskus on sääli
murhaajiakin... ni-in! Eiväthän kaikki -- syyttä murhaa... usein
tapahtuu, että asiasta... Kenties muutamia murhaajia meidän tulisi
kiittääkin... Pyöveli esimerkiksi... Ei hän turhan vuoksi tapa, vaan
yleiseksi hyödyksi... Jos pahantekijän tappaa -- eihän se synti ole
vai... tai luuletteko, että pyövelille on helppoa sitä tehdä?
Mischa kyyristyi sukkelaan oven reiälle saadakseen nähdä, millainen
ilme oli nyt sen kasvoilla, joka oman poikansa syyttä suotta luotansa
työnsi ja kykenee pyöveliäkin säälimään? Mutta kasvot olivat kuten
ennenkin, ne muistuttivat kiveä, jonka pinta on täynnä halkeamia, ja
silmät kiilsivät kuin kaksi himmeätä lasipalasta...
-- Mitä katsotte? -- kysyi vanhus.
-- En mitään... niin vaan... -- vastasi Mischa hiljakseen. --
Sanokaappa Kornei Danilovitsch... miksi te ette pitänyt siitä, että
poikanne tutustui stundisteihin?
-- Siitä kerrottiin, että se on vaarallista... se stundismi... Vaikka
istuihan niitä täälläkin kolme vuotta sitten neljä henkilöä... eikä
niistä mitään -- vakavia miehiä olivat! Kaikki lukutaitoisia,
hiljaisia... eikä täällä mitään pahaa heissä huomattu! Ei sovi soimata,
oikein kunnon vankeja olivatkin... Kysyinhän minä heiltä, että
tuntevatko Alekseita -- emme tunne, sanoivat. Meitä on paljon,
sanoivat. Se saattaa olla tottakin -- useinhan niitä täällä on
istumassa...
Vähän vaiettuaan hän jatkoi:
-- Nykyään on alkanut tulla rikoksen tekijöitä paljoa enemmän... Ennen
oli vaan varkaita, rosvoja, murhaajia, kirkon ryöstäjiä .. mutta nyt on
alkanut tulla ylioppilaita, työväkeä, politillisia, stundeja ja muuta
kaikenmoista..., tulee tulvimalla...
-- Nyt te olette väärässä! -- keskeytti Mischa sukkelaan ja
innokkaasti. -- Se tulee siitä kun ei oikein ymmärretä... ihmiset
tahtovat parantaa elämää, tehdä sen kaikille paremmaksi...
Oven takaa kuului hiljaista kuivaa naurua, sitten vähän yskittyään
vastasi vanhus:
-- Olen kuullut kaiken tuon... juuri niin! Useat teikäläisistä puhuivat
aivan samoin...
Hän nousi ja läksi oven luota niinkuin näytti hieman tyytymättömänä ja
suuttuneena.
Kerran taasen hän kertoeli seuraavan tarinan:
-- Kuten tiedätte, olen kovin sääliväinen... olen itse paljon kärsinyt
maailmassa, siksi voin toisiakin ihmisiä ymmärtää, niin! Minun
käytävässäni istui kerran eräs pakkotyöstä karannut vanki, --
tuommoinen kookas, komea, kohtelias... Tavallinen moukka, mutta hymyili
kuin hieno herra... sattui monasti että -- pyytää ja hymyilee, niin et
voi mitään häneltä kieltää. Sanoo: Danilytsch! hae tupakkaa -- haen...
Mutta mitenkäs kävi... mistä lieneekin varasti veitsen, teki
siitä sahan, hankki rasvaa -- ja ei muuta kuin nakertelemaan
akkunaristikkoa... Mutta minä huomasin sen heti... kovin tuli minun
häntä sääli! Oh, veli hyvä, ajattelin itsekseni, se työ ei sinulle
onnistu! Kaikessa tapauksessa -- en tahdo häntä häiritä, antaa
nuorukaisen huvitella itseään, ikävähän sen elämä on... Kauan hän
hommaili -- noin -- kolmen viikon paikoilla... minä aina vaan seuraan
hiljakseen... ja säälittelen miestä... Sahaa vaan huviksesi, arvelin...
Kornei Danilytseh naurahti lempeästi.
-- Vaan sitten kun työ oli loppuun suoritettu -- silloin minä menin ja
ilmoitin päällikölle...
-- Mutta minkä tähden? -- huudahti Mischa surullisesta -- Minkä tähden
päällikölle?
-- Kuinkas muuten? -- kysyi vanhus.
-- Olisitte parempi pakkotyöläiselle itselleen sanonut!
-- Lystikäs te olette, -- naurahti Kornei. -- Entäs rautaristikko? Kun
se kerran oli poikki sahattu.
-- Olisihan saattanut heti sanoa, kun hän alkoi sahata!
-- Niin... jos olisi silloin? Silloin olisi sopinut... se on totta...
Mutta ehkä se näin oli sittenkin parempi -- ihminen sai hommata
jotain...
-- Tietysti häntä siitä rangaistiin?
-- Kuinkas muuten? Eihän ilman voi... rangaistiin...
-- Ja -- kovin?
-- E-en muista nyt... taisi se kuukauden kuitenkin istua kopissa...
sitten oikeus vielä määräsi sille jotain... en muista enää...
-- Mikä tomppelimaisuus! -- äännähti Mischa hiljaa, mutta kiihkeästi.
-- Minkälaisia runneltuja ihmisiä... ja elämä sitten... koko elämä!
Vanhuksen tummat kasvot alkoivat heilua kummallisesti oven reiässä ja
huoattuaan raskaasti, vai lieneekö haukotellut, alkoi hän puhua
hitaasti:
-- N-niin... sen sanoitte oikein... parantumaton elämä!
... Tällaisissa keskusteluissa viettivät vanhus ja nuorukainen useat
pitkät hetket, toinen -- huoletonna ja kylmänä, toinen -- täynnänsä
voimatonta suuttumusta ja murheellista neuvottomuutta. Heidän välillään
seisoi lujasti raudoitettu, ruosteen syömä vanha paksu ovi, jonka
pienestä aukosta vankilan uneton lörppä asukas syyti nuorukaisen
sieluun muistojensa synkkää romua. Mischa havaitsi, että hänessä alkoi
kasvaa jotain raskasta ja synkkää. Mutta hän ymmärsi, ettei se ole
vankila -- tämä vanha kömpelö kivirakennus -- joka häntä painostaa,
vaan että kaikki se, mitä hän näki ja kuuli siellä, laskeutuu
tiilikivinä hänen rintaansa, muodostaen sydämmen ympärille synkät,
ahtaat, pimeät seinät...
Unettomina öinä loikoillessaan makuulavalla, jossa oli ikäänkuin
puristuksissa kivisen holvikaarroksen alla, koetti hän korjata kokoon
kaikkien vaikutusten sekasorron sielussaan, tahtoi puristaa ne yhdeksi
kokonaiseksi pyöreäksi palloksi, mutta -- ei voinut...
Kerran hän sattui kysymään Ofizerovilta:
-- Kuulkaahan -- viihdyttekö te todellakin täällä?
-- Jos eivät tappelisi niin -- menisihän se mukiin... -- vastasi
ruhvorikko hiljaisella pehmeällä äänellään.
-- Lyödäänkö -- teitä? Ken?
-- Eihän minua usein lyödä... joskus toisinaan päällikön vanhin
apulainen antaa nyrkillään hampaita vasten... Minä puhun ylipäänsä...
kaikista... Vangit tappelevat... pieksävät toinen toistaan niin että --
peloittaa!... Ja vanginvartijat lyövät heitä... ei kaikkia... jokaista
ei voi lyödä! Vaan ketä voidaan niitä lyödään säälimättä!
Hän kohoutti pelokkaasti olkapäitään, katsahti ympärilleen, aukasi
kauhistuneet kauniit silmänsä ja jatkoi väristen:
-- Mutta minä -- en voi mitenkään... kun lyödään... minua peloittaa! En
voi nähdä... että lyödään!
-- Tepä hankkisitte itsellenne jonkun toisen paikan, -- kehoitti
Mischa...
-- Mistä? -- sanoi surullisesti Ofizerov luoden silmänsä alas. --
Kaikkialla tapellaan... koko elämä on -- tappelua, minä tiedän...
Ainoastaan äitini... kenties ehkä ei luostareissa myöskään tapahdu
semmoista... Luostariinhan minäkin tietysti olisin mennyt... jos
vaan...
Hän vaikeni äkisti. He seisoivat vankilan tornin nurkan takana lähellä
roukkioita, joissa oli hakatuita kiviä, puupalasia ja kaikenlaista
soraa. Heidän päänsä päällitse kulkivat hitaasti ja juhlallisesti
tummat pilvet, tuuli puhalsi ja kuletti mukanaan jostain kaupungilta
särkyneitä, hajanaisia ääniä...
-- Mitä -- jos vaan? -- kysyi Mischa.
-- Suokaa anteeksi -- sanoi hätäisesti kuiskaten Ofizerov ja räpäytteli
silmiään aivan kuin olisi nähnyt edessään jotain häikäisevän kirkasta,
-- suokaa anteeksi -- ehkä se on vaan -- minun suurta tyhmyyttäni --
eikä mitään muuta...
-- Mistä on kysymys? -- kysäsi nuorukainen levottomasti, alentaen
ääntään.
Ofizerov siirtyi hänen luokseen ja sanoi vapisevalla äänellä:
-- Se on -- Jumalasta... Uskotteko te?
Mischa painoi päänsä alas ja vastasi hetkisen kuluttua hiljaan:
-- Hm, en tiedä...
-- En minäkään tiedä! -- tarttui vanginvartija sukkelasti puheeseen. --
Minä ajattelen hyvin paljon Hänestä... jos Jumala todellisesti on...
niin minkä tähden sitten tämmöinen kauhistus kaikkialla?... Ja julmuus?
Te -- olette oppinut... mitä varten tämä julmuus ja kauhistus?
Hänen silmiinsä ilmestyivät isot himmeät kyyneleet, heilauttaen päätään
karisti hän ne maahan ja taakseen katsomatta poistui kiiruusti.