Mischa käveli kiihkein mielin pitkin komeronsa lattiaa ja akkunan
ilmareiästä virtasi hämärään huoneeseen pienen puron tavoin hiljainen
valitteleva laulun sävel -- se ei ollut mikään kaunis laulu, se
muistutti nälkäisen suden kaukaista ulvontaa:
-- A-a-a! o-o-oi! e-oi...
Koko se entisyys, minkä nuorukainen tähänasti oli elänyt, nyt aivan
kuin tämän yksitoikkoisen säveleen elvyttämänä heräsi uudelleen eloon
hänen muistissaan johdonmukaisesti, lujasti ja itsepintaisesti, ikään
kuin vaatien häneltä selvitystä.
Hänen "sankarityönsä" näytti nyt vaan jonkinlaiselta himmeältä,
käsittämättömältä, tomun ja noen peittämältä vanhalta taululta, mutta
itsensä hän näki naurettavana ylioppilaana, mielettömästi käsiään
huitomassa keskellä ihmisjoukkoa, joka hämillään ja voimattomana
katseli ällistellen raa'an mekanillisen mutta järjestetyn voiman
helppoa voittoa. Väsyneet, vihaiset, veltostuneet poliisien naamat,
upseeri halveksivine virnistyksineen, jolle Mischa piti puheensa
huutamalla, ylipoliisi hammassärkyineen -- kaikki tämä uiskenteli
nuorukaisen muistissa kylmänä käsittämättömänä pilkkuna ja ahdisti
painajaisena hänen aivojaan... -- Varmaankin he häpesivät tekoansa
meitä voimattomia kohtaan... -- arveli Mischa, mutta samalla hän myös
muisti, että nämät jurot viiksinaamaiset sotamiehet ovat opetetut sekä
tottuneet kohtelemaan ihmisiä kuten nautoja, he eivät osaa hävetä eikä
tuntea muuta kuin ruumiillista kipua ja pelkoa sen voiman edessä, joka
on heidät orjuuttanut ja menettelee heidän kanssaan kuten tahtoo.
Hänelle johtui mieleen ajuri -- miten pelokkaana se nyki ohjaksia, kun
ylipoliisi hänelle kiljui... Korvissaan kajahteli poliisikamarin
portinvartian välinpitämätön ääni -- miehen, joka puheli ihmisistä
kuten tukeista taikka tiilikivistä... Hän muisti Ofizerovin äitiä, joka
ei vastustanut, vaikka hänen pojalleen annettiin sukunimeksi isän
virkanimi, olisihan hänen pitänyt tietää, että tämä nimi tulee antamaan
aihetta moneen vihamieliseen tekoon ja saattaa pojan loukkaavan pilkan
sekä naurun esineeksi... Kenties juuri tämän tähden sai Ofizerov
viettää kolme vuotta pakkotyössä rangaistuskomppaniassa... Mieleen
johtui vankilan päällikön palvelustyttö, joka antoi anteeksi kymmenestä
ruplasta häväistyksensä ja rääkkäyksensä... Ofizerov, jonka ihmisten
julmuus oli tehnyt araksi ja pelkuriksi koko elinijäksi... surkuteltava
ukko Kornei, joka nurkumatta, alistuen vieraan tahdon alle
kahdeksantoista vuotta yhtämittaa tyrkyttää ihmisille yhtä ja samaa
kömpelöä lausetta: -- "ei saa!" -- eikä koskaan elämässään kysynyt edes
itseltänsäkään -- minkätähden ei saa?
Ihmiset näkevät ja tuntevat unissansakin, että heitä lyödään ja kauhun
valtaamina kirkuvat keskellä yötä:
-- Älä lyö! Armahda...
-- Ihmisiä -- ei ole, ei ole ihmisiä! -- ajatteli Mischa suruissaan. --
Maan päällä kävelee ainoastaan jonkinlaisia kummallisia, kurjia toisen
tahdon toimeenpanevia -- pelkureita, vihaisia, julmia ja melkein
yksinomaan -- kaikkea itsenäisyyttä vailla olevia olentoja. He tuskin
ymmärtävät edes sitäkään, mitä välinpitämättöminä tekevät, eikä
yksikään ainoa heistä voi eikä uskalla lausua ihmisellisellä ylpeydellä
lausetta -- en tahdo! Vankeja ovat ihmiset sisällisesti ja koko elämä
heidän ympärillään on yhtä samaa vankilaa...
Mischa seisahtui keskelle komeroa -- inhoittava, jonkinlainen tarttuvan
tahmea, kylmä surun sekainen tunne täytti hänen rintansa. Akkunan takaa
kuului alakuloinen laulu:
-- A-a-o-oi...
Mischasta alkoi tuntua, että hänessä itsessään, hänen omassa rinnassaan
vapisee ja valittaa suru, tuska ja katkera häpeäntunne kaikkein
ihmisten puolesta...
-- Kuulkaahan... -- kajahti komeroon hiljainen kuiskaus. Mischa meni
melkein ilomielin ovelle -- ja sen keskellä reiässä loistivat
ystävällisesti Ofizerovin kauniit silmät.
-- Mitä nyt? -- kysyi Mischa.
-- Niin vaan... ettekö vielä nuku?
-- En...
-- Vankilassa useimmat nukkuvat huonosti. Kuulkaa nyt sitä runoa... jos
haluttaa...
-- Tehkää hyvin... lukekaa!
-- Minä luulen vaan -- että se on kiellettyä runoutta... Tämä oli
toisessa kerroksessa... tornin seinään kirjoitettuna, lyijykynällä...
Ihan varmaan tämä on kiellettyä...
Ofizerovin silmät katosivat hetkiseksi ovenreijästä ja niiden sijalle
asetti hän nyt huulensa, komero täyttyi hiljaisesta, salaperäisestä
kuiskeesta, joka oli läpeensä syövytetty lämpimällä huolella ja
pelolla:
-- Eli kerran miesi moinen...
Totuutta mi rakasti,
Siitä syystä kaikki häntä
Vihasivat ainiaan...
Kaikki häntä kadehtivat,
Pelkäsivät, parjasivat.
Kotia ei miehell' ollut,
Suojaa häll' ei kukaan suonut..
Vankilassa yksinäisnä
Kurjuudessa kuoli hän,
Eikä ketään saattamassa
Ollut häntä hautahan...
Kunne kurja kuopattihin
Totuuden tää ystävä,
Sydämeni yksin sen
Tietää... vaan ei ilmoita...
Vanhan, vahvasti raudoitetun oven pyöreässä reiässä liikkui jotain,
joka näytti tummalta, pehmeältä, elävältä, synnyttäen hiljaisia,
surullisesti vapisevia sanoja. Mischa seisoi silmät selällään, vähän
kumarassa ovirejän luona kuuntelemassa ja hänestä tuntui aivan kuin
puu, josta ovi oli tehty, olisi ahminut itsensä täyteen tuskaa,
yksinäisiä mietteitä, ja näin kyllästytettynä ihmisten raskailla
huokauksilla muodostanut siitä kaikesta surullisen kärsimys-tarun, jota
nyt parhaillaan salaperäisesti saneli. Ja tässä tarussa, jota tuskin
oven takaa pimeässä yössä hengittämättä voi kuulla, uudistuu sama
huokausten loppumaton valitus-laulu.
Ovireiässä siirtyi jotain ja Ofizerovin silmät hymyilivät loistaen
lämpimästi kuin tulenliekit.
-- Pidittekö siitä? -- kuiskasi hän.
Mischan kurkkua kuivasi ja hänen rinnassaan ei ollut riittävästi ilmaa.
Hän katsoi herkeämättä kauniisiin silmiin ja tuli äkkiä siihen
päätökseen, että vanginvartia itse oli sepittänyt nuo värssyt, aivan
varmaan hän on sen tehnyt! Vähän ajan perästä vastasi hän hiljaa:
-- Jaa... pidin... Kuinka te luulette, että tämä kuuluisi kiellettyyn
kirjallisuuteen?
-- Mitenkäs muuten, -- siinähän puhutaan totuudesta! Eikö se muistuta
Vasili Nikititsaa?
-- En tiedä... ehkä... Ettekö te itse milloinkaan... kirjoittele
runoja?
-- Minä? -- kysyi hämmästyen Ofizerov. En... mitenkä minä? En minä --
uskalla... Siitä on jo aikoja kun sotaväessä ollessani sepitin
itselleni rukouksen...
-- Minkälaisen? Kertokaa!
Muutama sekuntti vaitioloa ja -- komerossa suhahteli uudelleen
sydämellisesti lausuttujen yksinkertaisten sanain kuiske:
-- Herra, minun Jumalani! Minkätähden ihmisissä on niin paljon pahuutta
ja julmuutta? Jumalani -- minkätähden?...
Tämä kysymys vyöryi mahdottoman suuren aallon lailla, loiskahutti
Mischaa vasten rintaa pehmeästi mutta voimakkaasti, tempasi mukanaan ja
ruhjoi hänet. Äänetönnä siirtyi hän askeleen takaperin, istuutui
makuulavan laidalle puristaen lujasti selkänsä uunin syrjää vasten ja
tuijotti liikahtamatta oveen -- ikään kuin jotain odotellen...
Ofizerov puhui levollisesti:
-- Se oli ennen jotenkin pitkä... nyt olen sen jo unohtanut...
Tiedättekö -- minä rakastan äärettömästi runoja... ne eivät ollenkaan
muistuta semmoista, mitä ihmiset puhuvat...
Mischa näki, että vanginvartijan silmät tähystivät häntä
tarkkaavaisesti; oven takaa kuului jotain kahinaa ja akkunasta virtasi
sisälle yksitoikkoinen alakuloinen laulun sävel... Uunista hänen
selkänsä lämpeni, mutta rintaa kylmi sekä ahdisti.
-- Voitteko pahoin? -- kysyi vanginvartia. -- Ilmakin on nyt semmoinen
painostava...
-- Ei, ei se mitään... mutisi Mischa. Hänestä tuntui komerossa
tukahduttavalta, ilma oli siinä kummallisen paksua, ikään kuin
syövytetty täyteen raskasta, lämmintä kuisketta, jota kaikkea oli
vaikea hengittää.
-- Käykää levolle, -- kehoitti Ofizerov. Jo on aika mennä nukkumaan.
Ja hän lisäsi odottamatta:
-- Minä tiedän, kuka teidän viereiseenne komeroon pantiin...
Mischa oli ääneti. Ofizerovin silmät välähtivät herttaisesti ja
katosivat.
Nyt niiden sijalla oli vaan pieni pyöreä reikä keskellä ovea, jonka
lävitsen näkyi pyöreä palanen harmaata kuollutta seinää, jota valaisi
tasainen värähtelemätön valo. Sairaloisesti rypistäen otsansa tuijotti
Mischa siihen ja luki itsekseen:
-- Kotia ei miehell' ollut
Suojaa häll'ei kukaan suonut...
Akkunan takaa kuului hiljaa väräjävä laulu, ikään kuin harhaillen
pimeydessä... Tuntui siltä kuin laulun alkaja ei olisi enää voinut sitä
keskeyttää, vaan tahtomattaan repi nyt rintansa auki ja antaunut tämän
yksitoikkoisen valituksen valtaan...
Senjälkeen Mischan kuulohermot kohdistuivat käsittämättömään
rapinaan... aivan kuin johonkin olisi pudonnut useampia
sadepisaroita...
X
Mischa riisui takin päältään ja aikoi laskeutua levolle, mutta komeron
nurkassa sattui hänen silmiinsä tumma homepilkku ja samalla hän myös
muisti vankilan seinän vierellä muodottomaksi runneltua harmaata vangin
ruumista. Säälin ja inhon tunteitten valtaamana käveli hän nopeasti
pitkin komeronsa lattiaa, hyppäsi akkunalaudalle, nojasi päänsä
rautaristikkoon, naputellen hiljakseen sormillaan seinään ja vaipui
ajatuksiinsa, sydän täynnä raskasta levottomuutta.
Ulkopuolella akkunan laseihin kiinni liimettunut synkkä pimeys katseli
äänetönnä nuorukaisen ulos kurkistelevia kalpeita kasvoja. Harvat,
kuivat lumihiuteet, hetkiseksi irtautuen pimeydestä, -- hiljaa
surumielisesti surahtaen ponnahtivat lasista ja katosivat yön pimeään
kitaan...
Mischasta tuntui koko ihmisten elämä olevan käärittynä sakeaan,
samean-keltaiseen pilveen, jota julmuus sairaloisesti puristaa. Kaikki
ihmisten hommat ovat ikään kuin kyllästytetyt käsittämättömän
mielettömällä vihan tunteella toinen toistansa kohtaan ja inhoittavalla
rääkkäyksen, pilkan ja kidutuksen halulla. Milloin avonaisen törkeästi,
milloin -- syvälle ihmisen sisälle piiloitettuna -- hienona, villinä
tai kömpelönä ja raskaana -- maalaa tämä pimeä tunne koko elämän synkän
syksyisen hämärän muotoiseksi, joka on täynnä kuolettavaa ikävyyttä ja
kalvavaa kylmyyttä... Ja keskellä tämmöistä vihaisten ihmisten villiä
tungosta välkähtelevät pelokkaasti, kuten lumikiteet yössä, lempeät,
hyväsydämiset voimattomat ihmiset, kuten Ofizerov ja hänen äitinsä...
Mischan muistissa kajahti selvästi arka valitus:
-- Herra, minun Jumalani: Minkätähden ihmisissä on niin paljon pahuutta
ja julmuutta? Jumalani -- minkätähden?
Hauskasti hymyillen kuvastuivat hänen edessään Vjasmalaiset, "kaksi
reuhkanräyhkänää", sekä Jakov Usov... joka varmasti vakuutettuna uskoi
olevansa oikeutettu tappamaan ihmisiä...
Ja mistä lieneekin -- kuten tulen välähdykset yön pimeydessä ilmestyvät
yksinäisinä, rohkeina synkät, vahvat ihmiset. He kävelevät pitkin
vankilan seinän vierustaa ja "ovat tyytymättömät kaikkeen" heidän
ajatuksensa ovat keskittyneet vaan yhteen jonkinlaiseen suureen, koko
elämää käsittävään ajatukseen...
-- Mitä ajattelevat he?
Mischa hyppäsi raskaasti akkunalaudalta ja alkoi kävellä uudelleen
pitkin komeroa.
Oven takaa, käytävän hievahtamattomasta hiljaisuudesta, kuului
kummallista sihinää, joka muistutti veden kiehumista. Mischa seisahtui
sitä kuuntelemaan... Vastapäisessä komerossa kuului joku uneksivan ja
joku höpisi sukkelaan epäselviä sanoja, ikään kuin olisi ollut
läkähtymäisillään -- kuului myöskin valitusta... Käytävän päässä
puhelivat hiljakseen vanginvartijat.
Siinä kaikki! -- Mischa kuuli vielä Ofizerovin haaveksivaisen
huudahtuksen.
Komeroon alkoi kuulua jotain kummallista naputusta, -- muutamia tiheitä
lyöntejä, eroitettuina epäsäännöllisillä pauseilla. Mischa katsahti
synkkämielisenä ympärilleen -- lattialla juoksi keveästi hiiri -- aivan
kuin pieni karvapallo olisi vierinyt -- ja katsoi makuulavan alle.
Vielä kerran kuului tuo itsepintainen hermostuttava naputus. Nyt Mischa
arvasi asian, hän vavahti ja mistä syystä lieneekin, painoi kämmenensä
kovasti seinään kiinni ja alkoi silitellä karkeata seinärappausta,
aivan kuin olisi koettanut saada naputukset kiinni.
Hänestä tuntui että naputus ilmestyy seinässä juuri siinä pisteessä, --
senjälkeen hän laskeutui polvilleen, jostain syystä muuttui totiseksi,
nosti kätensä ylös... laski sen harmistuneena alas, nosti uudelleen ja
ilman mitään ajatusta alkoi rummuttaa kynsillään seinään... Senjälkeen
kuunteli -- ja kaikki oli hiljaista...
Hän hypähti ylös, ryntäsi ovelle, asetti huulensa oviaukkoon ja
huudahti hätäisesti rukoilevalla, mutta hiljaisella äänellä:
-- Ofizerov! Vartija...
Kun Ofizerov ilmestyi ovelle, kuiskasi Mischa sukkelaan,
hermostuneesti:
-- Kuulkaa... ystäväni! hän koputtaa...
-- Vasilij Nikititsch?
-- Niin? Hänkö se on?
-- Hän... mutta...
-- Sanokaa... kuiskatkaa hänelle -- minä en osaa!
-- Minä en uskalla...
-- Ei se mitään! Me -- hyvin varovaisesti...
-- Mutta jos tulee ilmi... silloin minut...
-- Ei millään tavoin! Sanokaa että aakkosjärjestyksessä... Minä en
osaa...
Ofizerov hypähti ovelta edemmäksi ja käytävästä kuului hänen nöyrä
kuiskauksensa:
-- Hyvä... minä sanon...
Hän meni... Hetkisen perästä ilmestyi uudelleen, hänen surulliset
silmänsä välkähtivät ja samalla kuului kuiskaus:
-- Kuunnelkaa...
Sanomatta hänelle sanaakaan, juoksi Mischa pois ovelta, seisahtui
jännityksissään seinän ääreen, hymyili, mykistyi ja hänet valtasi
vapisuttava halu saada puhella, puhella!
Suu puoleksi avoinna, seisoi hän harmaan, raskaan seinän ääressä,
valmiina vaikka kumartamaan ja katseli sitä ahnaasti palavin silmin...
Seinästä alkoi kuulua yhtämittaiset, tarkat, selvät, ei kovat, mutta
varmat, itsepintaiset, kuivat kiven kolahdukset ja Mischan oikean käden
sormet vavahtelivat tahtomattaan ja toistivat jokaisen kolahduksen
uudelleen.
... Muutaman päivän kuluttua seisoi Mischa vaippaan kääriytyneenä
akkunalaudalla, nojasi vahvasti olkapäällään pihtipieltä vasten ja
katseli kulmakarvat rypistettyinä kummallisia pakkasen lasiin laittamia
piirustuksia.
Vankilan muurin takana kylmälle talviselle taivaalle nousi näkymätön
aurinko, harmaat, ikävät pilvet tulivat vaaleiksi ja läpinäkyviksi.
Lunta oli satanut; se peitti maanpinnan hienolla kerroksella, tumma,
jäätynyt lika repi rikki lumen valkoisen pinnan ja katseli synkästi
kohti taivasta...
Kylmästä vavisten -- muisteli Mischa niitä kuivia, varmoja naputuksia,
joita hänelle tänä yönnä halkeamilla täytetty vanha komeron seinä oli
sanellut, hän muisteli -- sovitteli ne sanoiksi ja ajatuksiksi...
Niin! Elämä on -- kovaa ja armotonta... Elämä on -- orjille taistelu
vapaudesta ja herroille -- vallasta, se ei voi olla pehmeätä ja
rauhallista, se ei tule hyväksi eikä kauniiksi niin kauvan kun on
olemassa herroja ja orjia!...
Minkähänlainen ääni sillä on? -- ajatteli Mischa naapuristaan. Muistaen
hänen laihaa, hentoa ruumistaan, tuli Mischa siihen päätökseen että
äänen täytyy olla korkea, kirpeä, epämiellyttävä, ja että siitä
puuttuvat tykkänään ne mehevät rinta-äänet jotka kajahtelevat hyvien ja
lempeitten ihmisten puhuessa. Ja Mischa loi vähän epäystävällisen
silmäyksen seinään, jonka takana nyt jo luultavasti nukkui se sama
mies, joka niin kovin muistutti kirkkaasti palavaa kynttilää likaisessa
lyhdyssä.
Nuorukaisen muistiin tuppautuivat väkisinkin täysimittaisina jyrkkinä
riveinä miehekkäät, varmat -- kylmät kuten jääpalaset -- sanat,
asetettuina vahvoihin pyöreisiin ajatuksiin:
-- Niin! Elämä ei tule oikeaksi eikä kauniiksi niin kauvan kuin herrat
turmeltuvat hallitsemalla ja orjat -- nöyrtymällä... Ei! Elämä tulee
olemaan täynnänsä kauhua ja julmuutta siihen asti, kunnes ihmiset
tulevat ymmärtämään, että yhtä vahingollista ja häpeällistä on olla
herrana kuin orjanakin...
Aamun kylmyys halaili Mischan ruumista kovalla karkealla syleilyllään.
Räpytellen yön valvonnasta punaisia silmiään, katseli Mischa pakkasen
piirustuksia ja vilkaisi toisinaan seinään ollen huonolla tuulella,
jota hän ei olisi kuitenkaan tahtonut itsessään huomata, mutta huomasi
tahtomattansakin. Näinä muutamina öinä lastasi seinä hänen sieluunsa
tyhjentämättömän paljouden pikaisia, hermostuneita, varmoja koputuksia
ja nyt, muodostaen ne ajatuksiksi, tunsi hän sydämensä peittyvän
samanlaisilla kylmillä kuvilla, joita pakkanen laittelee
akkunalaseihin.
Mutta yhdessä näitten kanssa, jossakin hyvin syvällä hänen sydämensä
pohjalla, paloi hiljakseen vieno, lämmittävä miete:
-- Tämähän on kaikki vaan mielivaltaista ja väärää... Kuinka saattaa
ihmiset jakaa ainoastaan kahteen leiriin?... Esimerkiksi minä? Enhän
minä todellisuudessa ole mikään -- herra ja... enkä myöskään orja!
Välähtäen kuin kipinä hänen sielussaan, teki tämä pieni sukkela miete
heti tilaa suuremmille, ankarammille, vankemmille mietteille. Ne
asettivat nuorukaisen eteen rautaisen vaatimuksen työhön, vaivaloiseen
huomiotaherättämättömään suureen työhön, työskentelemään
järkähtämättömällä tarmolla, tyynnyttävällä mielenmaltilla
yksinkertaisen, vaatimattoman työmiehen osassa, joka puhdistaa elämän
oman järkensä tulella ja sydämensä kaikista roskaisista epäsikijöistä,
vanhoista mädänneistä turhista ennakkoluuloista ja yllytyksistä,
auktoriteeteistä ja tavoista...
-- Voinko minä tämän tehdä? -- kysyi Mischa sisällisesti liikutettuna
itseltään.
Mutta samalla tunnusti hän heti häveten, että hän vaan ilmanaikojaan,
jonkinlaisen pelon vaikutuksesta kysyi itseltään vähän toisin -- eikä
niin kuin olisi pitänyt.
Sitten hän asetti kysymyksen todenperäisemmäksi:
-- Tahdonko minä tämän tehdä?
... Tuli kylmä, synkkä talvinen päivä. Vankila heräsi -- käytävässä
kumisten rämähtelivät lukkoraudat, nirisivät ja vonkuivat ruostuneet
ovien saranat, ankarasti kajahtelivat päällysmiesten jyrkät huudot,
kuului myöskin toisinaan koleita ja pelokkaita, toisinaan rohkeita ja
ärtyneitä vankien ääniä.
Mischan muistissa heräsivät naapurin ylpeät sanat, jotka hän oli saanut
läpi vanhojen vankilan-seinäkivien:
-- Ken on vapauttanut järkensä ennakkoluulojen vankeudesta -- sitä
varten ei ole vankilaa olemassa, -- koska näin me pakoitamme kivet
puhumaan, -- ja kivet puhuvat meidän puolestamme!...
... Akkunan takana, pitkin vankilan aidan vierustaa -- kovasti
jalkojaan kopistellen jäätyneesen maahan -- käveli miettiväisenä
vahtisotamies, mutta muurin päällä istui varis, pää väärällään, ja
seurasi häntä uteliasti ympyriäisillä mustilla silmillään... Mischa
katseli ulos akkunasta ja haki sielussaan vastausta.