Mischa oli tehnyt aivan kuin syrjähyppäyksen pienestä entisyydestään,
jonka räikein kohta -- hänen "urostyönsä" ei ollenkaan enää muistunut
niin usein kuin ennen hänen mieleensä. Tässä kummallisessa
vankila-elämässä, joka luulevaisen tavoin oli kaikilta suunnilta
ympäröitty korkeilla kiviseinillä, tunsi hän selittämättömän
vertauksellisen viittauksen jotain kaukaista hämäryyttä kohti, joka
ainakin hänen ymmärrykselleen pysyi vielä käsittämättömänä. Hän
tarkasteli huomaavaisesti kaikkea mikä häntä ympäröi, toisinaan
hajamielisesti ja epäluuloisena hymyillen, toisinaan -- ahnaalla
lujalla mielenkiinnolla alakuloisuus ja neuvottomuus sydämessä.
Vankilan virkamiehistö kohteli häntä armollisen suopealla hymyllä --
luultavasti heidät vasten tahtoakin saattoi Mischalle suosiollisiksi
tämän avonainen pyöreä naama, terveet punakat posket, siniset
rehelliset silmät, vahvojen punaisien huulien hyväntahtoinen hymyily,
kauniilta kajahtava rintaääni ja voimakas vähän kömpelömäinen ruumis.
-- N-nnoh, herra Malinin, mitä pidätte meillä olostanne? -- kysyi
kerran tarkastustunnilla ivallinen päällikön vanhin apulainen.
-- Minusta on hauskaa, tiedättekö! -- vastasi Mischa hymyillen.
Apulainen naurahti kuivasti ja syvien ryppyjen uurtaman otsanahan
laskeutuessa silmien päälle sanoi hän:
-- Voi teitä... te vaatimaton tarkastelija! Teidän kävelyaikanne on
pitennetty puolella tunnilla... ja niin edespäin...
-- Kiitoksia! -- sanoi Mischa.
-- Ei kestä! -- vastasi kuivasti virkamies, komerosta lähtiessään.
Rokonarpinen vanginvartija Aleksandr Ofizerov kertoi Mischalle tästä
ihmisestä seuraavan tarinan: Kerran hän epäili sisäpiikaansa vaimonsa
sormuksen varkaaksi ja saadakseen tämän tunnustamaan varkauden --
rääkkäsi tyttöä kokonaisen päivän ja yön. Hän kutsutti luokseen kaksi
vankia, jotka kerran olivat tehneet hänelle jotain kiusaa, käski niiden
riisua piialta vaatteet, köytti sitten tämän aivan alastomana pöytään
kiinni ja pakoitti vangit häntä kudittelemaan. Kun tyttö pyörtyi
tunnottomana, käski hän antaa sille vettä ja alkaa piinan uudestaan.
Tämä päättyi siten, että toinen vangeista ei jaksanut kestää kidutusta,
vaan menetti järkensä ja nälkäisten himojensa huumaamana villissä
kiihkossaan tahtoi päällikkönsä ja toverinsa läsnäollessa raiskata
tytön. Hänet piestiin ja hakattiin pahanpäiväiseksi, pistettiin
koppiin, ja kun lyönnin jälet olivat parantuneet -- vietiin hulluin
huoneeseen. -- Siinä kaikki! -- lisäsi hiljakseen Ofizerov, kun oli
lopettanut kertomuksen ja vilkasi samalla arasti ympärilleen,
piilottaen pelokkaat silmänsä ripsien alle. Kuunnellessaan kertomusta
tunsi Mischa vastenmielisyyttä rääkkääjää kohtaan ja vielä samana
päivänä -- kun näki hänet komerossaan -- tuli ihmeekseen vakuutetuksi
siitä, ettei hän todellakaan voi tätä ihmistä kohtaan tuntea muuta kuin
pelkkää uteliaisuutta ja jonkunmoista inhoa...
Mischa näki akkunastaan, että paitsi paksutakkista mustaa miestä kävi
kävelyllä vielä kuusi "politillista" vankia. Kaikesta päättäen olivat
ne työmiehiä -- hyvin jänteviä, vahvoja, huonoissa vaatteissa, --
katselivat kaikkia synkästi, alta kulmiensa. Kun heidän silmänsä
seisahtuivat tähystelemään Mischaa kasvoihin, tunsi tämä asemansa aina
epämukavaksi ja hänen teki mieli hypätä pois akkunalaudalta. Näiden
ihmisten laihoilla nälkäisillä kasvoilla ilmeni aivan kuin
kaiverrettuna luja taipumattomuuden piirre ja jotain, joka muistutti
koirien hätyyttämistä susista. Muutamat heistä hymyilivät Mischalle ja
tekivät jonkinlaisia viittauksia. Mischa myös vastasi hymyilyllä ja
käden liikkeillä. Hän tunsi sydämessään kunnioitusta ja suurta
myötätuntoisuutta näitä ihmisiä kohtaan ja huomasi myöskin, että
elinkautiset rikosvangit katselivat heitä yhtä suurella
mielenkiinnolla. Käyttäen hyväkseen vartijan huomaamattomuutta
hyppäsivät toisinaan harmaat elinkaudeksi tuomitut vangit juoksujalkaa
valtiollisten luoksi, pyysivät paperossia taikka ryhtyivät kiihkeään
hiljaiseen puheluun näiden kanssa.
Kerran sattui seuraava näytös: pitkä, hoikka, synkän näköinen työmies,
jolla oli pitkät laihat kasvot ja pieni terävä parta, kulettuaan
muutamia kertoja edestakaisin pitkin seinän vierustaa kohotti päänsä,
seisahtui, asetti kätensä selän taakse, ojensihe selkäkenoon katsellen
kohti taivasta, jähmettyi liikkumattomaksi. Kulmassa, lähellä
vahtikojua, työskenteli lapioineen ja varsiluutineen rikosvanki,
solakka jo elähtänyt, silmäpuoli, jolla oli pitkät ruskeat viikset ja
kalpeat kasvot. Hän katsahti ympyriäisellä vaalealla silmällään
mieheen, joka seisoi seinänvieressä liikahtamatta, aivan kuin olisi
juuttunut siihen kiinni, katsoi kerran ja toisen... sitten laiskasti
la'aisten syksyisiä lehtiä polulta lähestyi verkalleen työmiestä ja
alkoi yht'äkkiä laulaa hiljakseen, kauniisti ja miettiväisesti
miellyttävällä äänellä:
"Aavalla arolla kurgano-haudoilla
Kotka on kytketty vahvoilla raudoilla"...
Työmies painoi verkalleen kasvonsa alas ja alkoi pää väärällään
kuunnella laulua. Hänen huulensa olivat puoleksi avatut, -- aivan kuin
olisi hän kuumana päivänä nähnyt jossakin kylmää raitista vettä ja
tahtonut sitä ahnaasti juoda. Mutta silmäpuoli ei vilkaissut sinne
päinkään, vaan tultuaan hänen kohdalleen -- lauloi edelleen:
"Vapautta hälle ei suotuna... ei!"...
Työmiehen huulet alkoivat liikkua ja kuiskailla hiljakseen jotain...
Silmäpuoli katsahti häntä kasvoihin ääneti hymähtäen.
Mischan kurkkua alkoi yht'äkkiä kudittaa, hän hyppäsi akkunalaudalta
alas ja rupesi kävelemään kiihkeästi komerossaan. Akkunan ilmareiästä
vieri hiljakseen sisälle surullinen laulun sävel:
"Pilvet ne liitävät korkeella taivaalla...
Aatteeni kiitävät -- arolla... aavalla"...
... Toisinaan kun rikosvangit päivällisen jälkeen istuskellen
ruokahuoneessaan, joka oli aivan Mischan komeron alla, alkoivat laulaa
yhteistä lauluaan, silloin täyttyi komerokin epäselvillä läpi lattian
tunkeutuvilla himmeillä säveleillä. Sen sakeasta aallokosta oli hyvin
vaikeata saada sanoja ilmi, kuitenkin onnistui kerran Mischa kuulemaan
selvästi kun joku korkea tenori kaihoavalla äänellä lauloi ja
valitteli:
"Meri sininen,
Meri myrskyinen...
Tuuli raivoisa,
Epämieluisa"...
Useimmiten lauloivat vangit jonkunlaisia reippaita ja repäisevän rajuja
lauluja säestäen niitä vihellyksillä ja kovilla kiljahduksilla; nämä
laulut tuntuivat tunkeutuvan läpi vankilan seinien hävyttömällä
röyhkeydellä, joka oli täynnä hillitsemätöntä voimaa. Silloin tuntui
Mischasta koko vankila vapisevan ja harmista sen kiviseiniin ilmestyvän
uusia halkeamia, joista levottomana ja näkymättömänä ankara vihan virta
puhkuu ihmisten päälle... Kaikilta suunnilta riensivät silloin
vanginvartijat ja tukahduttivat kiireimmiten tämän surun synnyttämän
ilonpurkauksen... Mischa huomasi etteivät vanginvartijat kohtele
kaikkia rikosvankeja samalla tavalla: mitättömiä henkilöitä jotka
helposti ja orjamaisesti antautuivat heidän armoillensa -- he
halveksivat ja pitivät orjinaan, mutta rohkeita, jotka osasivat
puolustaa omaa ihmisarvoansa -- melkein koko vankilan päällystö kohteli
varovasti, jopa toisinaan ystävyydelläkin. Ainoastaan harvat uskalsivat
avonaisesti virkavaltansa ohella ilmaista vihamielisyyttään.
"Politillisia" seurasi päällysmiehistö -- niin ainakin Mischasta näytti
-- väijyvän salaperäisesti epäillen ja ikäänkuin väsähtäneinä odotellen
jotain tavatonta ja ennen kuulumatonta...
Saattaessaan Mischaa kävelylle kuiskasi kerran Ofizerov:
-- Yöllä taas tuotiin kolme teikäläistä...
-- Ylioppilaitako?
-- Käsityöläisiä...
-- Sanokaa, Ofizerov, tiedättekö minkätähden heitä suljetaan vankilaan?
-- kysyi Mischa.
Vanginvartija ajatteli, katsahti ympärilleen, aukasi silmänsä selälleen
ja sanoi raskaasti huoaten:
-- Kun jokainen tahtoo elää omalla tavallaan... siitä tulee kina!
Hetkisen vaiettuaan lisäsi hän salaperäisesti:
-- He ovat tyytymättömiä...
-- Mihin?
-- Ylipäänsä ovat tyytymättömiä kaikkeen!...