... Tarkastus on jo aikoja päättynyt ja vankila nukkuu raskaassa
unessa. Ovenreijän kautta kuuluu käytävältä aika ajoin kaikenmoisia
omituisia ääniä... Luultavasti joku höpisee tai hourailee unissaan.
Oven takana raapaisevat lattiaa hiljakseen vanginvartijan askeleet --
tänään on vahtivuorossa vanhus, jolla on liikkumattomat silmät. Hän
kävelee hitaasti pitkin käytävää ja höpisee itsekseen, Mischa loikoilee
lavalla, kuuntelee tarkasti ja ajattelee.
Tänään kävelytunnilla kertoi rokonarpinen hänelle koko historiansa.
Hänen isänsä oli upseeri, tämä vietteli hänen äitinsä -- neulojattaren
-- hylkäsi hänet -- jätti muistoksi itsestään ainoastaan valokuvan ja
lapsen. Neljätoista vuotias nuori nainen hoiti poikaansa ja teki työtä,
teki työtä alati levähtämättä, eikä hänellä koko elämässään ollut
mitään muuta kuin lapsensa. Hän pani poikansa kiertokouluun, sitten
kaupunkiin kouluun, mutta siellä kerran muuan opettaja tukisti poikaa,
jolloin äiti, joka ei milloinkaan lapselleen kovaa sanaakaan sanonut,
otti hänet jälleen luoksensa kotiin. Sitten parin vuoden kuluttua
hankki äiti hänelle kirjurinpaikan tutkijatuomarin luona, itse neuloi
neulomistaan, laitteli tekokukkia, kutoi sukkia, teki työtä työn
perästä. Poika otettiin sotamieheksi. Siellä hän, jonka äiti oli
hellyydellä kasvattanut ja rakkaudella itseensä kiinnittänyt, ei
jaksanut kauemmin kärsiä aliupseerin ilkkumista ja pilkkaa, vaan löi
päällikköään harjoitusaikana. Rangaistukseksi tästä joutui hän kolmeksi
vuodeksi kurituskomppaniaan, saamatta lukea hyväkseen siellä kuluneita
palvelusvuosia. Mutta äiti, joka jo oli iäkäs ihminen, teki vaan työtä
ja itki poikansa kovaa elämän kohtaloa. Palveltuaan sotaväessä
seitsemän vuotta palasi hän kotiinsa runneltuna, uupuneena ja
pelokkaana, löysi äitinsä melkein sokeana ja työhön kykenemättömänä
anomassa almuja kirkon rappusilla... Vielä silloinkin lahjoitti äiti
pojalleen kaulahuivin, voimiensa viimeisen hedelmän, jonka hän
puolisokeitten silmäinsä edessä raihnaisilla sormillaan oli neulonut --
kaiken elämänsä työn oli hän antanut nurkumatta pojalleen.
Moneen kuukauteen ei poika saanut minkäänlaista tointa, vaan eleli
niillä armopaloilla, joita äiti kerjäten kokosi. Vihdoin viimeinkin sai
hän paikan vankilassa. Äiti tuli tykkänään sokeaksi. Eräs hyvä ihminen
toimitti silloin ämmärukan vaivaistaloon, jossa hän vielä nytkin kutoo
sukkia pojalleen...
-- Siinäpä nainen! -- tuumaili Mischa. Miten paljon työtä ja miten
paljon rakkautta hänen elämässään... miten yksinkertaista ja
liikuttavan kaunista!
Hän muisti rokonarpisen pelokkaita, hämmästyneitä silmiä ja tämän
kuiskaavaa ääntä...
-- Mutta -- miksi? Mikä on ollut tarkoitus kaikella tällä rakkaudella
ja työllä, jos poika kuitenkin...
-- Herra Malinin! -- kuului kova kuiskaus.
Mischa hyppäsi makuulavalta -- ovenreiässä loisti rauhattomana
vanginvartijan silmä. -- Mitä te puhutte -- kysäsi vanhus.
-- Minä? En minä puhu... -- vastasi ihmetellen Mischa.
-- Kuulinhan minä!
-- Saattaa olla, että...
-- Sitähän minäkin... Koettakaa -- pidättää itseänne...
Vanginvartijan silmä hävisi hetkeksi, sitten ilmestyi se uudelleen ja
vanhus puhui varoittavalla kuiskeella:
-- Juuri samoin puheli itsekseen... tässä eräs... totta puhuen -- hän
oli sisareni poika...
-- No? -- kysyi Mischa sukkelaan.
-- No, ei muuta kuin vietiin hulluinhuoneeseen...
-- Teidän sisarenne poika?
-- Niin, niin... -- kuiskasi vanhus, ja silmä alkoi hypähdellä
kummallisesti, luultavasti hän nyökytti päätään sanojensa vakuudeksi.
-- Ja -- istui täällä? -- kysyi Mischa hiljakseen.
-- Numero yhdeksässä...
-- Ja te häntä... olitteko tekin silloin täällä? -- kysyi Mischa jonkun
ajan kuluttua tuntien sydämessään epämieluista kylmää kouristusta.
-- Olen ollut täällä... seitsemäntoista vuotta, -- vastasi ukko
levollisesti, lisäten samalla: kahdeksastoista on menossa...
Katsellessaan vanhuksen himmeätä silmää ja pitkää rustonenää oli Mischa
juuri aikeessa kysyä:
-- Vartioitteko te sisarennekin poikaa samalla tavalla kuin minua nyt?
Mutta peläten loukkaavansa vanhusta, ei puhunut siitä mitään, sanoi
vaan:
-- Kauanhan te olette täällä ollutkin...
-- Odottakaas -- minä tuon tuolin itselleni -- kuiskasi vanhus silmää
iskien, -- muuten niin -- minun on vaikea kyyristyä... selkää kivistää!
Hän meni. Mischa seisoi oven edessä kuunnellen vanhuksen raapivia
askeleita ja ajatteli:
-- Jos ihmisellä kerran on sielu -- niin tuolla se varmaankin on
himmeä, ryppyinen ja kuiva kuten hänen kasvonsakin...
Vanhus palasi, asetti hiljakseen tuolin oven eteen ja aukkoon ilmestyi
uudelleen hänen silmänsä sekä sen päälle korkealle kohotetut harmaat
tuuheat kulmakarvat.
-- Kas, näin on paljoa parempi, -- puheli hän itsekseen. -- Nukkua en
voi -- luita kivistää... Kun tekin valvotte... niin puhellaan tässä...
Yöllä sitä kyllä saapi... päivällä on kielletty, mutta yöllä -- kuka
sitä tietää? Päivällä minä teeskentelen, olen olevinani ankara
teille... muuten ei voi, päälliköt vaativat sitä! Mutta yöllä voin
teidänkin kanssanne puhella... Sentähden että -- ettehän te mikään
pahantekijä ole? Ette tappanut, ette varastanut... Heh-hee!
Punaposkinen olette, nuori... minun on sääli teitä... Te nauratte,
olette iloinen, aivan kuin olisi joku arvonimi teille annettu... ah,
nuoruus, nuoruus! Tottelisitte esimiehiänne -- niin...
Mischalle alkoi puhe tuntua vastenmieliseltä. Hän kumartui
hermostuneena ovelle ja kysyi vanhukselta:
-- Mikä toimi teidän sisarenne pojalla oli?
Komeroon kuului taasen kuivan värittömän äänen surina:
-- Lukkoseppä... Hän ampui insinöörin... Hänestähän oli kirjoitettu
sanomalehdissäkin... Kuinkas muuten! -- Hän itse luki minulle
lehdestä... sattumalta sen saimme jostain ja juuri siinä olikin hänestä
painettuna... Hän luki -- ja nauroi... aivan kuten te...
Jäykkäluontoinen poika... Sisareni -- hänen äitinsä -- itki, itki,
ulvoi... Vaan auttoiko se -- kyyneleillä et saa verta pois pestyksi.
Toisinaan kysyn häneltä -- no Fedor, miltä tuntuu vankila? Vaan hän ei
muuta kuin tiuskasee... Alussa -- hän ei puhunut mitään, oli
suutuksissaan. Vaan sittemmin -- alkoi jo puhella... ja puhui
liiaksikin... Samoin tekin...
-- Mitä hän puheli? tiedusteli Mischa hiljakseen.
-- Niin vaan -- kaikenmoista... kuka sitä muistaa? Ettekös te ole
Kalugasta?
-- Olen...
-- No, sitähän minä jo... Sukunimi on tuttu. Postimestari Kalugassa oli
Malinin...
-- Minun isäni...
-- Juuri niin... Kalugalainenhan minäkin olen... ihan totta! Onko
isänne jo kuollut?
-- Kuollut on...
-- Niin, niin... kaikkihan me kuolemme!
He puhelivat kumpikin kuiskaamalla ja heidän äänensä suhisivat
hiljaisuudessa kuten kuivat lehdet syksyllä. Aivan kuin ajan kulkua
laskien ja minutteja merkiten kuuluivat akkunan alta vahtisotilaan
maahan tömähtävät täsmälliset askeleet. Jostakin kaukaa läpi kostean
yön pimeyden kuului hyvin hiljalleen tornikellon lyöntien
surullisenlaulava sointu.
-- Eikö teillä ole ikävä täällä? -- kysyi Mischa.
-- Vanhuksilla on jokapaikassa ikävä... vastasi hänelle oven takaa kylmä
tasanen kuiskaava ääni.
-- Tuota... oliko teillä sääli sisarenne poikaa... silloin kun hän
täällä istui?
-- Mitä hänestä sääliä, jos hän kerran ihmisen tappoi... Sisartani on
sääli... Mutta jos ken on ihmisen tappanut...
Vanhus vaikeni äkkiä ja hänen kasvonsa katosivat aivan kuin olisivat
pudonneet alas. Mischa katsoi aukkoon odottaen.
-- Miksi sinä valehtelet? -- kuului oven takana lauhkea, hiljainen
kysymys.
-- Mitä te sanoitte? -- kysyi Mischa kumartuen oven reikään.
Vanhuksen kasvot kohosivat hänen kasvojensa tasalle ja hitaasti
liikutellen harmaitten karvatupsujen ympäröimän suuren suunsa ohuita
huulia, päätään nyökytellen ja hieman naurahtaen sanoi:
-- Minä valehtelin... kyllä minun on sääli Fedjkaa... hän myöskin oli
nuori, hyvä nuorukainen...
Yht'äkkiä tuli hiljaisuus häirityksi aivan kuin tumman lammikon tyyni
pinta kovasta tuulen puuskasta, käytävässä kaikui hurja järisyttävä
huuto:
-- Älä lyö... armahtakaa!
-- Mitä se on? Mitä -- kiljahti säpsähtäen Mischa.
-- Sch -- schsch! -- sihisi vanhus. -- Ei se mitään... Unissaan vaan...
useinhan ne huutavat... Jokaisella näetkös on omatuntonsa... No
etteköhän jo käy levolle... Nukkukaa Jumalan haltuun... Äsken löi jo
kaksitoista...
Hän nousi tuolilta ja läksi pois vetäen jalkoja perässään -- tuntui
aivan kuin olisi jotain suurta, pehmeätä ja hyvin raskasta esinettä
laahattu pitkin lattiaa.
Mischa meni makuulavalle, heittäytyi pitkäkseen kiinnittäen
huolestuneen katseensa päänsä päällä kaareutuvaan likaiseen
holvikattoon.
Ja uneton yö, täynnä ajatuksia, ympäröi hänet hiljaisuudellaan...