Mischa nukkui raskaasti heti kun oli heittäytynyt makuulavalle ja
unissaan hän oli juoksevinaan hyvin vaivaloisesti pitkin pimeätä
kapeata katua ja joku näkymätön takaa-ajaja tarttui hänen olkapäihinsä
huutaen käsittämättömiä ankaria sanoja:
-- Herätkää! Tarkastus!...
Mischa aukasi silmänsä, kohotti päätänsä -- makuulavan vieressä seisoi
punatukkainen paksu vanginvartija nykien häntä takin liepeestä -- ja
pitkä, köyryselkäinen vankilanpäällikön apulainen katseli häneen
pilkallisesti harmailla silmillään ja sanoi:
-- Koettakaa nousta ylös ajoissa... ei täällä olla äidin luona!...
-- Heti paikalla... -- sanoi Mischa pahastumatta hymyillen ja putkahti
makuulavalta lattialle.
Päällikön apulainen vilkasi häntä kasvoihin, kääntyi ovelle, huomautti
-- vähän suopeammin:
-- Pyytäisitte paperia ja kirjoittaisitte kotiinne...
makuuvaatteista... ja muusta semmoisesta... ja taakseen katsomatta
poistui.
Sitten Mischa meni käytävän päähän peseytymään, siellä oli pitkä leveä
rautainen allas, jonka yläpuolla seinässä roikkui kokonainen rivi
vaskisia hanoja, joista juoksi pyöreänä paksuna suihkuna kylmää
vettä... Käytävässä juoksenteli harmaita vankeja läkkiset teekannut
kädessä ja silloin tällöin kuului ääni:
-- Kiehuvaa vettä hakemaan... hei!
Kalistellen kahleitaan tuli Mischalle vastaan kalpea,
tuuhea-valkeapartainen, korkeakasvuinen ryhtikäs pakko-työläinen. Hän
katsahti ylioppilaaseen, iski silmää ja sanoi hymyillen:
-- No, herra keltanokka -- satuitko satimeen?
Punatukkainen vanginvartija toi Mischalle tuopillisen lämmintä mietoa
teetä ja suuren palan mustaa leipää. Sen kuori muistutti saappaan
pohjaa ja tahmean pehmeästä keskuksesta levisi hapan haju.
Koko vankila surisi aivan kuin häiritty ampiaispesä. Ylt'ympäriinsä
kuului naurua, haukkumasanoja, laulun, katkonaisia säveleitä ja
vanginvartijain kiukkuista kiljuntaa. Käytävässä suhisivat pehmeästi
nuoraiset luudat veden loiskiessa ja Mischa, täynnänsä terävää
tiedonhalua, tullakseen tuntemaan näiden, kivestä ja liasta
rakennettuun vanhaan rakennukseen suljettujen ihmisten elämää, kuunteli
jännityksellä tuota kumisevaa humua...
Hän oli lukenut vähän ja nähnyt vieläkin vähemmän. Hänen elämänsä kulku
oli ollut jotensakin ikävää sisarensa ja tämän miehen ankarassa kodissa
hamaan siihen asti kun tuli yliopistoon; epämukavalta myöskin tuntui
olonsa niitten ylioppilasten keskuudessa, jotka keskustelivat
vapaasti ja innokkaasti viisaalla kirjakielellä kaikenmoisista
yhteiskunnallisista kysymyksistä.
Kaikkialla aaltoileva tyytymättömyys elämään oli ennättänyt koskettaa
jo hänenkin sieluansa, herättäen siinä hämärän mutta terveen halun
vastalauseen panemiseen, vaikka hän ei vielä ehtinyt oppia ymmärtämään,
mihin ja mitä vastaan tämä vastalause olisi kohdistettava. Nyt,
tuntiessaan itsensä sankariksi ahmi hän koko nuoruutensa innolla
kaikkia uusia vaikutuksia täyttäen niillä suuren avaruuden nuoressa
sielussaan...
Juotuansa teen kiipesi hän akkunalaudalle. Vankilaa ympäröivän korkean
muurin vieressä käveli polkua pitkin kiirein askelin kädet selän
takana, leveäharteinen musta mies, yllänsä paksu lyhyt takki ja
päässään korkea lippalakki. Toisinaan heilautti hän päätään
voimakkaalla liikkeellä, loi pikaisen silmäyksen akkunaan ja käveli
edelleen. Mischa tunsi monta kertaa, kuinka tämän kirkkaitten silmien
terävä katse hiipasi hänen kasvojaan. Hän halusi sanoa miehelle
jotakin, ilmoittaa nimensä, kysyä, mistä syystä hän istuu vankeudessa.
Ja heti kun mies astui akkunan kohdalle, huudahti Mischa hiljakseen:
-- Kuulkaa!...
Jostakin akkunan alta ilmestyi vahtisotamies, uhkasi sormellaan ja
sanoi karkeasti:
-- Hei... ei saa!...
Lippalakkinen mies kohautti olkapäitään, hymyili ja käveli edemmäksi.
Mischa hyppäsi lattialle. Häntä harmitti hieman vahdin esiintyminen ja
kovin ilahdutti kirkassilmäisen miehen hymyily; nuorukaisesta tuntui
että tuo hymyily herätti hänen ja miehen välille miellyttävää
myötätuntoisuutta ja yhdenvertaisuutta...
Puolenpäivän tienoissa astui komeroon nuori ja hoikka kuin ruoko --
vanginvartija, jonka kasvot olivat rokonarvista melkein muodottomiksi
muuttuneet. Hän seisahtui ovensuuhun ja Mischaan katsomatta lausui
hiljaa:
-- Lähtekää kävelylle...
Oli kovin kosteata. Vankilan pihalla kivien välissä kuopissa läikkyivät
seisovat vesilätäköt. Kolme vankia käveli pitkin pihaa varsiluudat
kädessä la'aisten laiskasti vettä portille päin, mutta samea ja sakea
likavesi valui takaisin kivien välitse kuoppiin...
Vanginvartija kuletti Mischan vankilan nurkan taakse ja sanoi
hiljakseen:
-- Kävelkää tässä, kulmasta tuonne seinään... vankien kanssa on puhelu
kielletty!
Tässä äärettömän korkean sinisen taivaan alla sana "kielletty" kävi
Mischan sydämelle aivan kuin olisi kuullut sen ensi kertaa elämässään
ja sen soinnussakin tuntui olevan jotain aientavaista, röyhkeästi
rajoitettua ja tylsistynyttä. Hän rypisti kulmakarvojansa ja katsahti
vanginvartijaan, jonka kasvot olivat liikkumattomat ja jäykät kuin --
ruma naamari. Poskipäissä sekä leuassa kasvoi siellä täällä hyvin
naurettavalla tavalla vaaleita karvapensaita, silmät näissä kasvoissa
näyttivät vierailta ja tarpeettomilta. Ne olivat mustat, soikeat --
aivan kuin kauniilla naisella; pelokkaasti ja pehmeästi pitkillä
silmäripseillä peitettyinä katselivat ne lempeän surullisesti; niistä
loisti jotain arkaa neuvottomuutta eivätkä ne olleet ollenkaan
traagillisessa sopusoinnussa näitten runneltujen kasvojen kanssa...
-- No, mutta -- kävelkäähän! -- sanoi vanginvartija. -- Seisahdella --
on myöskin kielletty...
Mischa alkoi kulkea hitaasti, vanginvartija katsahti ympärilleen ja
seurasi häntä vähän taampana.
-- Miksi te aina kapinoitsette? -- kysyi vanginvartija hiljaa katsoen
maahan. -- Lukisitte vaan hiljakseen... pääsisitte prokuraattorin
apulaiseksi -- siinä kaikki! -- Mutta te -- kapinoitsette... niin nuori
ja pulska... Onko teillä äitiä?...
Liikutettuna hänen hiljaisista sanoistaan seisahtui Mischa, naurahti ja
pannen kätensä rinnoilleen aikoi myöskin sanoa jotain yksinkertaista,
hellää... mutta vanginvartija peljästyen hypähti edemmäksi, vilkasi
ympärilleen ja kuiskasi sukkelasti:
-- Menkää, menkää! Jos näkevät niin sakottavat minua puhelusta... siinä
kaikki!
Hän läksi pois ja katosi vankilan nurkan taakse, mutta nuorukainen,
rinta täynnä sekavia surun, uteliaisuuden ja ilon tunteita, alkoi
kävellä hitain askelin pitkin vankilan muurin vierustaa...
Matalan, tanakan, aivan kuin jossain määrin maan sisään painuneen
likaisenharmaan nelitornisen vankilarakennuksen ylitse levisi laajana
aivan kuin syys-sateitten pesemä ja auringon vaalentama kalpeansininen
taivas... siinä oli jotain autiota, kaihoa herättävää, kylmää... ja
vankilan kosteat seinät hohtivat myöskin surunsekaista kylmyyttä...
-- Kuinkahan kauan minun täytynee täällä istua? -- ajatteli Mischa
itsekseen katsellen ympärilleen. Kyllä minä nytkin jo voisin kertoa
hyvin paljon hauskaa vankilaelämästä, jos päästäisivät minut pois,
tuumaili hän itsekseen. Ja mieleen juolahti taasen katu, yhteensullottu
ihmisjoukko, poliisien mustat muodot, tyttönen...
Muistelmien viehätyksen innostamana hän ei huomannutkaan, miten
sukkelaan kävelyaika oli kulunut, ja kun rokonarpinen vanginvartija
lähestyi, sanoen:
-- Tehkää hyvin, lähtekää komeroon... huudahti hän ihmetellen:
-- Joko nyt?
Vanginvartija nyökäytti päätään vakuudeksi. Käytävässä ilmoitti hän
hiljaa Mischalle:
-- Minun äitini on vaivaistalossa...
Ja painoi päänsä alas, anteeksi anovan tavoin.
-- Vai niin!... No -- eihän se mitään! sanoi Mischa hymyillen
löytämättä sopivampia sanoja. Taasen sulkeutui komeron raskas ovi,
taasen rämisivät raa'asti ja vihaisesti ovenlukko ja salparaudat...
Mischa seisahtui keskelle komeroansa, katseli sitä, istuutui
makuulavalle ja -- yht'äkkiä tuntui aivan kuin hänen ajatuksensa ja
tunteensa olisivat alkaneet sulaa. Nuorukainen tunsi itsessään
kummallista tyhjyyttä, jähmettyi ja vaipui puolihorroksiin...
Näin kulki hänen elämänsä päivästä päivään, yksitoikkosen
säännöllisenä, yksitoikkosen harmaana... kuitenkin tipahti joka päivä
hänen sieluunsa pieni, tuskin huomattava pisara jotakin uutta -- ja
jokainen vaikutus, vaikka se olisi kuinkakin mitätön ollut, näytti
kirkkaalta tämän elämän himmeällä pohjalla.