Hievahtamaton hiljaisuus -- joka ikäänkuin vartioitsi kaikkia ääniä ja
oli valmis säälimättä paljastamaan jokaisen risahduksenkin -- vaikutti
Mischaan -- että hänen ylpeytensä alkoi uudestaan herätä.
... Keskellä satoihin nousevan ihmisjoukon, ainoastaan hän yksin
uskalsi rohkeasti nousta väkivaltaa vastaan!... Hänen mieleensä
johtuivat tytön kosteat silmät -- mihin on hän joutunut? Varmaankin
ehti hän päästä sieltä pois ja nyt, istuen omassa pienessä kamarissaan,
kertoilee ystävilleen mitenkä komea vaaleaverinen ylioppilas vihasta
säihkyvin sinisin silmin piti innokkaan puheen -- kehoittaen kaikkia
taisteluun väkivaltaa vastaan ja kuinka se puhe sytytti kaikkien
sydämissä halun taistoon... Ja kuinka tytön kalpeat kasvot nyt hehkuvat
innostuksesta...
-- Kohtaankohan hänet vielä joskus? kysäsi itsekseen Mischa naurahtaen
samalla ajatuksissaan. Äärettömässä korkeudessa mustalla taivaalla
välähtelivät pienet tähtöset -- niitä vaan oli vaikea nähdä läpi
likaisen akkunaruudun. Mischa pisti kätensä akkunaristikon välistä,
aukasi ilmareiän -- kylmä öinen ilma virtasi hänen kasvoilleen ja
koppiin alkoi kuulua vakavien rauhallisten askelten kopinaa.
-- Vartija... Vankila... eihän tämä ole ollenkaan raskasta eikä
peloittavaa! -- arveli Mischa, muistellessaan synkkiä kertomuksia
vankiloista. Heilauttaen päätään lisäsi hän halveksivasti naurahtaen:
-- Neurastikkoja...
Hänestä oli hauskaa tunnustaa, että ei vankila ollenkaan lamauttanut,
hänen sydämensä sykki kuten ennenkin, säännöllisesti ja levollisesti.
-- Jospa kaikki ihmiset yhteisvoimin, rohkeasti kuten minä hyökkäisivät
aina sitä vastaan, mikä heidän elämäänsä ahdistaa... -- ajatteli Mischa
innostuen, -- niin varmaankin sellaisen rynnistyksen jälkeen muuttuisi
elämä iloiseksi, kauniiksi ja rauhalliseksi... sitten johtui hänelle
mieleen hänen kortteerinsa emäntä, -- joka piti arvossa hänen
yksinkertaista tasaista luonnettaan ja kohteli aina häntä kuten omaa
poikaansa. Kyllä kai se tulee kovin pahoille mielin kun kuulee minun
vangitsemisestani... Tokkohan se hoksaa lähettää minulle tänne
päivällistä, makuu- ja liinavaatteita? Kaikki olen maksanut hänelle
kuukaudesta jo edeltäkäsin... Kyllä maar se sisarenikin säikähtää ja
hänen miehensä tapansa mukaan hieroo kaljua päätänsä sekä huoaten
äännähtää:
-- Thja? Sehän siitä piti viimein tulla...
Inhoittava ihminen tuo sisareni mies... eikä hän itsekään ole sen
parempi. Elävät siellä omassa Kalugassaan, nostavat kolmetuhatta
vuodessa palkkaa eivätkä välitä muusta mistään...
Tähdet piiloutuivat sukkelasti kulkevien mustien pilven lohkareitten
taakse ja loistelivat taasen uudelleen kylmän taivaan tumman sinisillä
palasilla... Silmiään räpäyttämättä katseli Mischa ylös korkeuteen ja
ajatukset seurasivat toinen toistaan -- pyörien ympäri hitaassa
rinkitanssissa.
-- Kyllä tulee hauskaa kertoella vankilan oloista, sitten kun täältä
vapaaksi pääsee... arveli hän. -- Ehkä kohtaan vielä sen tyttösenkin...
Hänen eteensä kuvastuivat uudelleen tytön kalpeat kasvot mustien
kiharojen muodostamissa puitteissa surullisen ja suuttuneen näköisenä.
Mischalle tuli yht'äkkiä halu kirjoittaa hänelle runo. Puristaen
silmänsä kovasti kiinni vaipui hän ajatuksiinsa ja hetken kuluttua
kuiskaili haltioissaan:
-- "Ristikon lävitse tähtöset katsovat
koppiin, miss' vangittu kahleissa makaa...
Venäjällä -- nähkäätte! -- tähdetkin tuikkivat
Rautaisen akkunaristikon takaa"...
Nelisäkeinen runo tuntui hänestä kauniilta ja hyvin keksityltä.
Iloissaan tästä, hyppäsi hän pois akkunasta, käveli edestakaisin
komerossaan ja alkoi ääneensä lausua runoa silloin tällöin innoissaan
nauraa hymähtäen:
-- "Venäjällä -- nähkäätte! -- tähdetkin tuikkivat
Rautaisen akkunaristikon takaa!"...
-- Ei saa puhella! -- kuului hätäinen kuiskaus.
Mischa pysähtyi ja katseli äänetönnä muutamia sekuntteja vanginvartijan
silmään joka kiilsi keskellä ovea.
-- Miksi ei saa? -- kysäsi Mischa viimein tahtomattaan hiljentäen
ääntään.
-- Se on kielletty! -- kuiskasi vanginvartija, -- Hillitkää itsenne! --
lisäsi hän vieläkin kuiskaamalla.
Mischasta näytti, että vanginvartijan silmä katsoi tällä kertaa
tykkänään toisella -- tavalla siinä välähti eloa sekä myöskin
jonkinlaista naurettavaa pelkoa.
-- Minkätähden? -- kysyi Mischa hiljaa naurahtaen ja lähestyi samalla
ovea. -- Eihän sitä kukaan kuule -- paitsi te... vai häiritsenkö ehkä
teitä?
Kyyristyessään ovelle tunsi Mischa lämpimän hengityksen ohella
kasvojansa koskettavan omituiset ankarat sanat:
-- Mitä te nauratte, herra ylioppilas? Häh!... Luuletteko, että teidät
on tänne nauramaan tuotu?
-- Olkaa hyvä, sanokaa... -- alkoi Mischa.
Mutta vanginvartijan silmä katosi ja oven takana vallitsi kuolon
hiljaisuus. Mischa tirkisti oven pyöreästä reiästä eikä nähnyt käytävän
himmeässä hämärässä muuta kuin paksusti keltaisella värillä maalatun
vastaisen seinän, siinä mustan jykevän rautaoven suurine lukkoineen ja
keskellä ovea -- ympyriäisen valoisan aukon...
-- Kuulkaahan! -- virkkoi nuorukainen, odottaen hetkisen, mutta ei
saanut vastausta. -- Sepä vasta kummallinen...! -- ajatteli hän. Ja
hänen sielussaan alkoi tuntua taasen jonkinlaista sairaloista
kolotusta.
-- Reilaan! -- kuului akkunan takaa ontosti väsynyt käheä ääni. Sen
jälkeen kuului "jalalle" lasketun pyssynperän kolahdus. Mischa hyppäsi
uudelleen akkunalaudalle. Pimeydestä kuului vahtisotilaan kiireistä
hiljaista söperrystä:
-- Kaksitoista akkunaa... kaksi koppia...
-- Sinä, tsjuvasthi! muista nyt -- vaikka näetkin jonkun kallon tai
käden akkunasta pilkistävän -- niin muista, ett'et ammu!... -- puhui
joku käheä ääni.
-- Ymmärrän!
-- Ymmärrät! Pian ampua pamahutat kuten viimeinkin... Byikov, selvitä
hänelle tarkemmin...
-- Hiljaisuudessa jokainen sanakin välähtää kuten kipinä pimeydessä,
-- Jos näet, että akkunasta katsotaan älä ammu! Ymmärrätkö? -- kuului
syvä bassoääni.
-- A-ivan oikenin...
Nuo kaksi murteella lausuttua sanaa kuuluivat surullisen pelokkailta.
-- Mutta jos joku tunkeutuu ulos akkunasta, taikka juoksee tästä näin
-- taikka näet tuolla juoksevan?
-- A-ivan oikehin...
-- Sinun on heti paikalla huudettava ken siellä? Huuda kerta, huuda
toinen... ja kolmannella -- ammu, mutta ylös -- ilmaan, hälytystä
varten... Sen jälkeen -- ammu myöskin juoksijaa... taikka iske
pyssynperällä, taikka pistimellä... aina sen mukaan kuin on mukavampi,
ymmärsitkö?
-- A-ivan oikehin...
-- No, nyt saat kävellä tästä tuonne saakka... ja muista katsoa
akkunoihin... Mutta torkkua -- älä ajattelekaan!
-- E-en ensinkähän...
-- Et ensinkään... puujumala! No, sano nyt milloin sinun pitää ampua?
-- Kun tunkeiksee joku selkä edellän...
-- Mutta jos joku tulee suoraan seinästä ulos?
Äänettömyys. Kuului vaan, että joku hengitti hyvin raskaasti ja jonkun
jalat kärsimättömästi tömistivät märkää maata.
-- N-noh, saatanan...!
-- Si-illoin -- on lyötävä... -- kuului hiljainen, arka ääni.
-- Entäs -- jos näet pään akkunasta mitä silloin on tehtävä?
Taaskin äänettömyys. Pyssyn kolahdus -- ja vihainen sylkäisy...
-- N-noh, senkin tammipölkky!...
Kovasti kajahtelivat haukkumasanat semmoiset joita ei sensuri koskaan
painettavaksi hyväksyisi -- sitten seurasi vastenmielinen läiskäys, --
aivan kuin olisi paljaalla kämmenellä taikinaan isketty...
-- Si-illoin -- ei mitäkään... -- kuului huoahtaen hiljainen vastaus.
-- Valehtelet! -- kiljahti basso. -- Silloin on sanottava korjaa pois
pääsi... Ymmärrätkö? Sinä -- rupisammakko... Marsch!...
... Mischa painoi päänsä lujasti kiinni akkunan rautaristikkoon,
koettaen nähdä vartijaa joka puhui niin surullisen pelokkaasti. Kapeaa
paikkaa, jonka muodostivat vankilan seinä ja korkea kivimuuri, peitti
synkkä pimeys ja siinä liikuskeli hitaasti melkein kuulumattomin
askelin pää pystyssä pieni harmaa olento. Hänen pimeässä välähtelevä
kapea pistimensä -- muistutti kalaa vedessä.
-- Korjaa pois kallosi! -- kuului hätäinen, pelokas äännähdys.
Mischa laskeutui hiljakseen akkunalaudalta ja katsasteli ympärilleen.
Komerossa oli tukahduttavaa... Harmaalta seinältä sattuivat hänen
silmiinsä lyijykynällä järeästi piirretyt kyynilliset haukkumasanat...
Hän luki ne, vaikeni ja alkoi uudelleen lukea kovalla äänellä... Sitten
katsahti oveen, heittäytyi makuulavalle ja ummisti silmänsä...
Samalla alkoi ovessa kiiltää himmeästi kalansilmä...