Vankilassakaan ei ollut vapaita paikkoja, ja Mischa pistettiin pieneen
suurempia rikosvankeja varten varattuun komeroon. Harmaapäinen,
korkeakasvuinen, pitkänaamainen ja suippopartainen vanginvartija, jonka
värittömät silmät olivat aivan liikkumattomat, sulki suurella kolinalla
paksun likaisen oven ja kyyristyen sen ympyriäiseen aukkoon sanoi,
aivan kuin olisi puhetorveen puhunut, matalalla yksitoikkoisella
äänellä:
-- Jos jotain tarvitaan -- kutsukaa, olen tässä...
Ja samassa katosi hän hiljakseen kuin hiiri.
Nuorukainen seurasi häntä uteliain katsein ja ihaillen jonkun aikaa
omaa tyyneyttään rupesi lähemmin tarkastelemaan komeroa. Se oli pitkä,
kapea huone; vasemmalla puolella oven vieressä tunkeutui seinästä
sisälle raskas kolmikulman muotoinen uuni ja siihen lujasti kiinnitetty
vähän luisu, likainen neljän hengen makuulava. Tämä ylettyi koko seinän
pituudelta suureen ruskealla ruostepeittoisella rautaristikolla
varustettuun akkunaan asti. Makuulavan ja oikeanpuoleisen seinän
välille jäi tilaa noin puolentoista arssinaa ja paitsi makuulavaa -- ei
tässä likaisessa, synkässä huoneessa muuta ollutkaan. Raskas kivinen
holvikaarros, joka täynnä halkeamia laskeutui vasemmalla seinällä
melkein makuulavan tasalle, ja tämä kaarros se juuri antoi komerolle
eriskummallisen pallonpuolikkaan tapaisen muodon, joka oli keskeltä
jaettu kahtia. Holvin korkeimmalla kohdalla oikeanpuolisen seinän
vieressä paloi tomuinen sähkölamppu valaisten lian, tapetuista luteista
syntyneitten ruskeitten pilkkujen ja kaikenmoisten piirroksien
peittämiä seiniä.
Makuulavan puoleisella seinällä lähellä uunia oli luultavasti jollakin
naulalla piirretty suuret määrät numeroita, -- joku lienee tällä tavoin
yhteen-, kertoma- ja jakolaskulla koettanut lieventää ikävää ja tyhjää
yksinäisyyttään... Lähellä akkunaa oli isoilla kirjaimilla piirretty
tummaan kuivettuneeseen homeeseen:
"Kaks' on meitä Vjasmalaista
Aika reuhkanräyhkänää,
Mieronkierttäjää,
Kopekan mist' irti saamme
Limpun ostamme, sen jaamme
Ja -- hoklennamme."
Mischa naurahti miettiessään, mitähän merkinnee -- "hoklennamme?" --
Varmaankin se tarkoittaa -- ahnaasti syömistä, päätti hän katsellen
seinälle säännöttömiin riveihin hauskasti ripoiteltuja kirjaimia. Ja
"kaksi reuhkanräyhkänää" tuntui hänestä olevan kaksi iloista huimapäätä
-- aina puoleksi nälkäisiä, jotka eivät koskaan sure eivätkä mitään
pelkää, kuleksivat iäti kaupungista kaupunkiin, missä vaan sattuu
tilaisuus -- sieltä "kopekan irti kiskaisevat" ja eleskelevät kuin
petolinnut ihmisten keskellä... Mischa luki runosäkeet uudelleen ja
tuntiessaan, mitenkä likaiset seinät alkoivat häntä yhä enemmän
huvittaa, purskahti hän äänekkääseen nauruun...
Oven takaa alkoi kuulua askeleita ja kolkko ääni kysyi äkäisesti:
-- Mitä te siellä?
Mischa säpsähti, kääntyi katsomaan -- ja näki oveen tehdyssä reiässä
kylmän liikkumattoman silmän...
-- Kutsuitteko?
-- En...
-- Mitäs te sitten? -- kysyi itsepintaisesti silmä.
-- En mitään... Minä vaan nauroin, -- sanoi Mischa.
Silmä hyppäsi sukkelaan mihin lieneekin ylös, ja käytävästä kuului
raukea aivan kuin loukkaantunut ääni:
-- Ei täällä naureta...
-- Onko se kielletty? -- kysäsi Mischa hyväntahtoisesti naurahtaen.
Hänelle ei vastattu. Vankilan pihalta kuului äänekästä melua, jostakin
kauempaa käytävästä veden roiskintaa ja viereisessä huoneessa kalisivat
kahleet. Kaikki nuo äänet synnyttivät jonkinlaisen yhteisen
sekamelskan, jota ei korva ollut ollenkaan halukas kuulemaan. Mischan
mieleen juolahti kuva laihasta pitkänaamaisesta vankilan virkamiehestä
pyöreine värittömine silmineen, harmaine tuuheine kaarevine
kulmakarvoineen ja keltaisella ryppyisellä nahalla peitettyine leveine
otsineen.
-- Fedjka, senkin viheriä elävä! -- kirkui kirpeä ääni käytävässä, sen
jälkeen kuului naurun hohotusta ja oven ohitse kulki joku raskain
juoksuaskelin...
-- Hiljaa, pukit! -- kaikui ankara äännähdys.
Mischa huokasi ja alkoi lukea seinäkirjoituksia. Holvikaaressa, siinä
paikassa, johon helposti voi makuulavalla loikoessa kädellä ulettua,
oli painokirjaimilla huolellisesti kirjoitettu:
"Täsä on istunut Jakof Ignativ Usof. Joka murhasi vaimons ja Saschka
Gryslovan heiän konnuuvens tähen. Tammikuusa se tapahtui. 1900. Laski
suolet heilt ulos."
Mischa vavahti uudelleen. Häntä hämmästytti kirjoituksen sisältö -- ja
vielä enemmän se varmuus, että Usov uskoi täydellisesti olevansa
oikeutettu tappamaan ihmisiä.
Hän yritti ajatuksissaan luoda kuvan tästä rauhallisesta murhamiehestä,
Usovista, vaan ei löytänyt sille minkäänlaista ihmismuotoa -- se ilmeni
aina hänelle jonkinlaisena julmana muodottomana pilkkuna, jonka
keskellä paloi tasaisesti himmeä veripunainen tuli.
Oven takaa alkoi kuulua raskaita askeleita ja kova ääni kajahti:
Reilaan!
Raudat rämähtivät, ovi aukeni, sisään astui kaksi vanginvartijaa sekä
nuorempi päällikön apulainen -- pienikasvuinen, tummine terävine
kuonoineen ja pelokkaine hiirensilmineen. Hän loi pikaisen
sivusilmäyksen Mischan ulkomuotoon ja kääntyi äkkiä ääneti hänestä
pois. Toinen, punatukkainen, tukeva möhömahainen vanginvartija lähestyi
akkunaa, koetellen kädellään sen rautaristikkoa; toinen, Mischalle jo
tuttu pitkäkasvuinen vanhus, seisoi liikahtamatta oven vieressä katsoen
kuolleilla silmillään nuorukaista suoraan kasvoihin. Tämän jalkojen
ohitse tulla livahti sisään -- aivan kuin pilvenhattara talvisella
taivaalla -- harmaa rangaistusvangin haamu, heittää pyöräytti
makuulavan alle vahvasti tervatun puukiulun ja katosi samalla. Pois
läksi virkamiehistökin kovasti jaloillaan kopistellen ja sanomatta
Mischalle sanaakaan. Raskas, rautainen ovensalpa rämähteli ja
jysähteli, ovi lukittiin suurella pauhulla -- ja niin alkoivat
virkamiehet astua edemmäksi käytävää pitkin, kulettaen mukanaan kylmän
kolkosti kalisevia avaimiaan.
-- Reila-han! -- kaikui Mischan komeroon käheä huuto.
Jostakin kauempaa kuului hyvin pitkä, voitelemattoman ovilokin naukuva
nirinä, ovi paukahti kovasti kiinni, ilma tärähti aivan kuin
ampumisesta, rautojen kirinää ja kalketta alkoi kuulua uudelleen;
täsmällisesti kumahtelivat varmat tahdikkaat askeleet ja Mischa kuuli
vielä kerran ankaralla äänellä huudettavan: -- Reila-han!...
Nyt seurasi hiljaisuus, tuntui kuin koko vankila olisi kerrassaan
kääräisty mustaan, pehmeään äänenpitävään kankaaseen...
Mischa tunsi ruumiissaan jonkinlaista hammassäryn tapaista kolotusta;
mutta tarkemmin ajatellessaan alkoi häntä vähän hävettää mokoma tunne;
heilauttaen päätään, työntäen kätensä syvälle housunsa taskuihin ja
kovasti vihellellen alkoi hän kävellä pitkin komeronsa lattiaa.
Ovireikään ilmestyi vanginvartijan kuollut silmä ja vanhuksen kuiva
ääni kuului rauhallisena:
-- Viheltää ei saa!
-- Ei saa? -- toisti Mischa seisahtuen.
-- Ei... -- vastasi päättäväisesti vanginvartija.
-- Hyvä... ollaan viheltämättä! -- sanoi Mischa hymähtäen ja vähän
olkapäitään kohottaen.
Silmä kiilsi himmeästi vielä muutamia sekunteja oven ympyriäisessä
reiässä, sitten se alkoi verkalleen kohota ylös. Oven takaa kuului
poistuvia pehmeitä askeleita... Viereisestä komerosta, jossa
pakkotyöläisiä säilytettiin, kuului epäselvää yksitoikkoista huminaa...
aivan kun joku olisi rukoillut -- vai lieneekö satuja kertoellut...
Mischa meni akkunan luo, tarttui käsillään rautaristikkoon, nousi
akkunalaudalle, painoi otsansa vasten kylmää ristikkoa sekä alkoi
tähystellä syksyisen yön pimeyteen... Yö oli niin synkän pimeä, että
jos olisit kätesi pistänyt akkunasta ulos, olisi sekin näyttänyt aivan
nokimustalta... Jostakin kauempaa näkyi pieni värähtelevä tuli rohkean
iloisesti palaa tuikkivan, mutta ollen yksinäisenä, synkän pimeyden
ympäröimänä näytti sekin olevan aivan kuin vankilaan suljettuna...