... Päivä oli kostean kylmä. Synkät harmaat liikkumattomat pilvet
peittivät taivaan, hienoina pisaroina lankesi sade hiljakseen maan
pinnalle kietoen kaupungin kadut ohueeseen värähtelevän himmeään
sumuverkkoon...
Likaisen märkää katukäytävää ja kylmää hohtavien kosteitten kivitalojen
seinävierustaa pitkin kulki hitaasti eteenpäin vahvan poliisiketjun
ympäröimänä yhteen sullottu taaja ihmisjoukko kumpaakin sukupuolta.
Kulkueen kohdalla tuntui ilma aivan kuin aaltoilevan kansajoukon
synnyttämien epäselvien äänien humusta.
Harmaita huolestuneita kasvoja, lujaan puristettuja leukapieliä,
synkkiä alasluotuja katseita, joitakuita hajamielisesti hymyileviä,
toisia jotka sukevalla leikkipuheella koettavat peittää kovasti
loukattua raskasta ja masentunutta voimattomuutensa tuntoa. Aika ajoin
kuuluu suuttumuksen tukahdettuja huutoja, mutta ne kajahtavat himmeän
epävarmasti, ikäänkuin ihminen ei olisi selvillä siitä -- onko nyt
juuri sopiva hetki ryhtyä äänekkääseen vastustavaan mielenosoitukseen
tai olisiko se ehkä jo liian myöhäistä. --
Poliisien väsyneet kasvot näyttävät huolestuneilta ja suuttuneilta,
ainoastaan muutamat heistä seisovat välinpitämättömän jäykkinä
ikäänkuin puuäijät ja hienot vesipisarat kiiltävät heidän lakeillaan
sekä viikseillään. Mutta kattojen yläpuolia riippuu raskaana harmaa,
kylmää kosteutta itseensä imenyt uhkaava taivas lisäten puolestaan
vitkaan putoilevilla isoilla märillä lumihöytäleillään tuossa
taistelutta voitetussa kansajoukossa jo muutenkin synkän surulliseksi
käynyttä mielialaa.
-- Aja heidät pihaan! -- kiljasi joku käheällä äänellä.
Poliisit alkoivat röyhkeästi työntää masennettua märkää ihmisjoukkoa
halkopihan portista sisään. Syntyi kova ahdinko. Ihmiset työntäytyivät
kuin lampaat toinen toisensa kylkeen yhä ahtaammalle ja vyöryivät
mustana virtana pihalle. Heidän harmistuneet huutonsa kaikuivat yhä
kovemmin ja hermostuneemmin; joukosta kuului vihaisia itkun sekaisia
kirpeitä ja kimakoita naisääniä...
Iloinen hyväsydäminen roteva ylioppilas ensimäiseltä kurssilta, Mischa
Malinin, kulki keskellä joukkoa katsellen lempeillä sinisillä
silmillään sääliväisesti kalpeita vihaisia ja pelokkaita kasvoja.
Naisten huudot, hermostunut nauru ja masennettu tyytymätön nurina
saivat hänet kokonaan kuohuksiin; raskaasti hengittäen keskellä
ahdinkoa, sydän täynnä harmin ja häpeän tunnetta oli hän valmis itkuun
purskahtamaan. Työnnellen ihmisiä edestään koetti hän niin pian kuin
mahdollista päästä portista sisälle ja piiloutua pihalla johonkin
sopukkaan erilleen kaikista.
... Jonkun pienet hennot kädet tarttuivat lujasti hänen palttonsa
hihaan -- ja hän huomasi edessään kalpeat kasvot ja suuret kosteat
silmät. Nämä -- kyyneltenkö vaiko sateen kostuttamat kasvot --
kääntyivät suoraan häneen ja heleänpunaiset yhteenpuristetut huulet
suonenvedon tapaisesti värähdellen alkoivat sopertaa:
-- Minä -- en mene!... minä en voi, en tahdo! Hän tyrkkäsi minua... hän
ei saa sillä tavoin... sanokaa se hänelle...
Tyttönen ravisteli päätään läähättäen, mustat kiharat hajaantuivat
itsepäisesti hänen märille poskilleen ja valkoiselle korkealle
otsalleen.
-- Kuinka hän uskaltaa! -- kiljahti tyttönen yht'äkkiä ja hänen äänensä
kohosi yli kaiken ympärillä olevan nielun ja heilauttaen kättään oikasi
hän säihkyvin silmin itsensä suoraksi aivan kuin teräsvieteri.
Silloin Mischankin rinnassa leimahti tuli, joka poltti pois kaiken
häveliäisyyden ja palavana virtana vyöryili veri hänen suonissaan.
Hänen silmänsä pimenivät hetkeksi ja rintansa täyttyi rajulla nuoruuden
rohkeudella, Mischa rynnisti eteenpäin, -- ja musta väkiliuta hajaantui
aivan kuin lika rapakkoon putoavan kiven tieltä... Hän näki edessään
pitkäkasvuisen harmaaseen virkapukuun puetun miehen ja kiljasi tälle
kovalla kajahtavalla äänellä:
-- Teillä ei ole oikeutta lyödä!
-- Mi... kuinka! Kuka on lyönyt? -- äännähti ärtyneenä käsiään
heilauttaen harmaanuttuinen mies. Väsynyt naama ruskeine viiksineen
virnistyi vinoon ja halveksivalla hymyllä laski hän kätensä Mischan
olalle lausuen:
-- Pyydän, olkaa hyvä... eteenpäin!
Mischa, nähtyään tämän virnistyksen, tunsi sydämessään terävän
loukkaavan pistoksen.
-- Minä -- en mene! -- huusi hän raivoissaan. -- Me emme mene... emme
me ole mikään karjalauma! Riittää jo väkivalta!
Kaikki kauniit mahtavat sanat vapaudesta ja ihmisarvosta, jotka vaan
mieleen johtuivat, tulvivat tulivirtana hänen rinnastaan, säihkyivät
säkeninä keskellä kansajoukkoa sytyttäen toisissa suuttumusta, toisissa
vihaa. Puheensa huumaamana, kuurona kansajoukon kirjavista huudoista
joutui hän keskelle ihmispyörrettä kuten kipinä keskelle mustaa
savupilveä eikä huomannutkaan milloin ja miten hänet kansajoukosta
pois raastettiin -- ennenkuin oli ajurin rattailla, matkalla
poliisikamariin.
Tiliä tekemättä itsellensäkään kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut,
aukasi hän silmänsä seljälleen, vetäen ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa ja
koko ruumiinsa vavahdellessa tunsi hän rintansa täyttyneen terveestä
iloisesta liikutuksen tunteesta. -- Hänen vieressään istui nuori
mustaviiksinen ylipoliisi, jolla oli arpi oikeassa poskessa -- ja
piteli häntä vyötäisistä. Saattajan kasvot olivat synkät, huulet yhteen
puristetut, silmät piirullaan. Katsellen eteenpäin -- kosketteli tämä
alituisesti poskeansa vasemmalla kädellään.
-- Minnekäs te... minua? -- kysäsi Mischa hyväntahtoisesti.
-- Ppp -- poliisikamariin... vastasi läpi hampaittensa ylipoliisi ja
hänen kasvonsa värähtivät sairaloisesti.
-- Onko teitä -- lyöty? -- kysyi Mischa osanottavaisesti.
-- Hh -- hampaita särkee... piru vie! murahti ylipoliisi tyrkäten
samassa nyrkillään ajuria selkään ja hysteerisesti voihkien ärjyi:
-- Aja sukkelammin... senkin kirottu!
Ajuri -- pieni harmaapäinen ukkorähjä -- käänsi häneen rypynuurtamat
kasvonsa ja räpyttäen punaisia vetisiä silmiään, vastasi lohduttavasti:
-- Ky -- yllä me ennätämme, teidän ylhäisyytenne... eihän vankila ole
kirkko -- ainahan sinne ennättää...
-- Ääntele sinä siinä! -- sihisi kiukusta ylipoliisi.
Ajuri nyki pelokkaasti ohjaksista ja mutisi hiljaa hevoselleen:
-- No, sinä... katsos nyt... mitä sinä nyt siinä?
Kadulla sakeassa tarttuvantahmeassa sumussa vilahteli lakkaamatta sinne
tänne hyöriviä ihmishahmoja -- näytti siltä kuin he olisivat poikenneet
pois tieltä ja äänettöminä tuskallisesti harhailleet milloin minnekin
päin tuossa synkänharmaassa kosteassa hämyssä löytämättä kuitenkaan
oikeata suuntaa. Hiljaisella jyminällä silloin tällöin vähän kovemmin
kolahdellen kulkivat raitiovaunut katua pitkin, pyörien alta välähteli
säkenöiviä sinertäviä kipinöitä ja vaunuissa istui ääneti ketä lienekin
-- liikkumattomia mustia ihmisiä. Katukivillä kuului lakkaamatta
väsyttävä hevoskavioitten kapse, ilmestyivät lyhtyjen keltaset tulet,
tuikkivat värähdellen -- mitään valaisematta -- kunnes taasen katosivat
kokonaan kylmään liikkumattomaan sumumereen. Ajopelin gummipyörät
keikahtelivat kiiruusti kiitäessä epätasaisella kivikadulla ja Mischan
rinnassa alkoi tuntua jonkinlaista epämieluista väristystä, mutta tämän
väristyksen ohella -- joka masensi kiihtynyttä mieltä -- alkoi hänessä
hehkua hiljakseen jalo ja ylpeä itsetietoisuus täytetystä
velvollisuudesta.
Poliisiaseman portilla eräs pienehkö olento, paksu ja harmaa kuni sumu,
lausui kähisevän sortuneella välinpitämättömällä äänellä:
-- Ähä! Vai toitte tuasiise yhen? Ei ole paikkoja -- -- täynn' ovat
kaikk'!... Heidän ylhäisyytensä käskivät -- ett' -- antaa ajaa suoraa
vankilaan...
-- Piru periköön... -- voihki ähkyen ylipoliisi ja kääntäen tuskan
rypistämät kasvonsa Mischaan, lausui moittivalla äänellä:
-- Näettekö nyt, herra ylioppilas... miten asiat ovat! -- valmiita
olette aina puhumaan että kansan puolestahan me!... ja... ja nyt
sairaan ihmisen täytyy teitä kulettaa... välittämättä mistäkään!
Ja jyrkästi kääntyen, kiljasi hän ajurille:
-- Hei, sinä! Anna mennä... läänin vankilaan!...
Mischa oli melkein nauruun purskahtamaisillaan, mutta kun ei tahtonut
loukata sairasta ihmistä, niin pidätti itsensä ja hetkisen kuluttua
huomautti ystävällisesti:
-- Jos koettaisitte -- kreosootilla...
Ylipoliisi ei ollut kuulevinaankaan, vasta vankilan portilla astuissaan
ajopeleistä alas äännähti hän alakuloisesti:
-- Olen koittanut kreosootillakin... ei auta!... Tehkää hyvin!