Valoisat, sädehtivät työnrauhan aamutunnit! Auringon vilpoisaa hohdetta
raikkaassa huoneessa, vaikeita, puhtaita arkkeja kirjoituspöydällä
ja rinnassa sydän, joka tykkii odottavan työn tehtäville voimakkain
lyönnein.
Mitä tämä työ pohjimmaltaan oli muuta kuin eräs rakkauden muoto siihen
todellisuuteen, johon hänet oli asetettu elämään. Siinä, jolla on
hellä, syvä ja kestävä tunne jotakin luonnon tai ihmisen elämän ilmiötä
kohtaan, on varmasti tiedemiestä. Sillä se käskee hänen tunkeutua yhä
syvemmälle tunteen esineeseen, hän ei voi olla tuntematta sen sisintä
olemusta. Jokainen arvokas tieteellinen työ oli oikeastaan peitelty
rakkaudentunnustus elämälle, ajalliselle ja henkiselle todellisuudelle.
Elämän erilaisten muotojen halveksunta tai välinpitämättömyys niitä
kohtaan ei milloinkaan voi terästää halua tutkia, keksiä, selittää.
Tämän rakkauden valossa ei mikään, ei vähinkään jäänyt
merkityksettömäksi. Jacob ei halveksinut lehteä sen vuoksi, että
se ei ollut puu, eikä puuta, koskei se ollut metsä. Mutta lehti,
puu ja metsä oli hänestä kukin eri suuri, mutta silti yhtä elävä
osa suurempaa kokonaisuutta. Hänen entinen tunteensa kutsumuksensa
rajoittuneisuudesta ei enää täyttänyt häntä haluttomuudella. Hän
tiesi, että myöskin tämän ahtaaksi mitatun alueen sisäpuolella oli se
sama voima vaikuttamassa, mikä sykki koko olemassaolossa: painamalla
sormensa yhteenkin paikkaan saattoi tuntea koko elimistön verenkierron.
Hänen mielensä ei enää tehnyt vallata laajoja alueita. Kuin valtavana
kehänä hän tunsi olemassaoloon sulkeutuvan sisimmän salaisuuden.
Kunkin tehtävänä oli vain valita itselleen oma paikkansa, mistä
saattoi porautua sitä kohti. Sijaitsipa tuo kohta sitten missä
tahansa, keskipistettä kohti eteni aina, jos porasi kyllin syvälle. Ja
yhdestäkin sellaisesta poranreiästä saattoi salainen sisus suihkuta
ehtymättömän lämmönlähteen.
Vain harvoin riipoi jokin 'miksi?' hänen tutkijanrauhaansa. Hän tunsi,
että niillä aineksilla, joita hän hallitsi, hän loi. Eikä se, jossa
luomisen pakko asuu, kysy miksi. Haltioituneena hän sulkee syleilyynsä
sen todellisuuden, joka hänet hurmaa. Ja hedelmät kypsyvät hänen
rakkaudestaan.
Mutta milloin tuo 'miksi?' ahdisti häntä, hän tunsi, että hänessä
itsessään asui vastaus, elämä voimakkaampana, intensiivisempänä
kuin kysymys. Hänen oli vaikeata sommitella sitä sanoiksi, tuota
vastausta. Hän antoi sille muodon: siveellinen tahto. Se merkitsi
hänestä ihmishengen vaatimusta saavuttaa niin syvä selvyys itsestään ja
maailmasta, kuin mihin sen ajatuksen voima pystyi. Tämän vaatimuksen
noutaminen niillä aloilla, joille hän kykeni, parhaitten voimainsa
ponnistaminen sitä mahdollisimman pitkälle seuratessa, se oli hänen
siveellinen tahtonsa, hänen tutkimuksensa äärimmäinen vastaus.
Ja kuitenkin hän ymmärsi, että se selvyys, se tieto, jonka hän lopulta
saavuttaisi, oli vain kiitävää terhentä ja taivaan pilviä, joita hänen
maallinen silmänsä ei koskaan näkisi. Eri aikakaudet ja eri ihmiset
olivat luulleet näitä vaihtuvia, liikkuvia sumuja lopulliseksi ja
kiinteäksi selvyydeksi. Mutta pilviset esiriput olivat kohonneet ja
uusia näennäisiä taivaita oli avautunut. Mutta niiden takana oli
kuitenkin liikkumaton ja ikuinen perus, se totuus, jonka hohde joskus
sai nämä usvat sädehtimään.
Tutkijana hänellä oli kuolemattomuudentoivo. Se ei koskenut
häntä itseään; hänen nimensä unohtukoon ihmisten keskuudessa ja
hänen sielunsa kadotkoon avaruuteen. Se ei myöskään koskenut
hänen työtään; sillä teos luotiin maalliseen muotoon, ja kaiken
maallisen katoavaisuuden mukana se häviää. Ei, vaan hänen
kuolemattomuudentoivonsa koski sitä lakia, jota hänet ehkä
kutsuttaisiin tulkitsemaan ja selittämään. Että hänen neronsa
kohottaisi valkeuteen ikuisen lain, ihmissydämessä, luonnossa,
universumissa vallitsevan, että hänen ajatuksensa asuisi
kiintotähdessä, joka sammumattomana hallitsi kautta aikojen ja
avaruuksien, sitä hän toivoi.