Hän kulkee taas iltaista kulkuansa: Linnankujaa, Joenkatua,
Islanninsiltaa. Ja uskolliset valot sädehtivät yhäti pienissä
ullakkokamareissaan.
Mutta enää ei Jacob tiedä mainita niitten nimiä, jotka istuvat
kumartuneina kirjojen ääreen. Waern oli loistavalla tavalla todistanut
otaksumansa klassillisen draaman kuoron asemasta ja on jättänyt
kaupungin. Somzelius, filosofi, oli eräänä päivänä poissa: luultiin
hänen menneen jonkin viraston palvelukseen. Ystävät olivat toinen
toisensa jälkeen kadonneet, mutta valot loistivat heidän ikkunoissaan
yhä.
Sukupolvet olivat vaihtuneet; uudet, tuoreet nuorukaisjoukot olivat
tulleet vanhojen sijaan, ja muutamien nopeasti kuluvien vuosien
jälkeen olisivat he itse noita vanhoja, jotka taas puolestaan
jättivät paikkansa uusille joukoille. Probleemit vaihtelivat;
voittavia hypoteeseja ja uusia tieteitä työnnettiin alituiseen
syrjään uuden ja muuttuneen käsityskannan tieltä, joka sekin taas
vuorostaan oli tuomittu hylättäväksi. Mutta palavat kammiot olivat
jäljellä, kiinteinä, järkähtämättöminä valopisteinä aikojen ihmis- ja
aatevaihtelussa. Lopulta olivat nämä valokimput ainoa pysyvä. Alati
muodostivat uudet aivot alati uusia ajatuksia alati uusien kirjojen
johdosta, mutta valot olivat samoina. Kaikki oli vaihtuvaa, häipyvää,
satunnaista, paitsi tämä taukoamaton palava valo.
Jacob tervehti noita valoja muuttuvaisuuden maailman kestävänä ja
uskollisena osana. Enää ei ollut kysymys siitä, keille nämä valot
loistivat, mitä kirjoja ne valaisivat. Kysymys oli vain siitä ainoasta,
että ne paloivat.
Sillä tämä tuli tuhansine liekkeineen oli pyhä. Sen riutuminen
merkitsi häpeää ja taantumusta, sen kasvu oli henkisen voiman merkki.
Sen tulen varjelemiseen, virittämiseen sisältyi suuri inhimillinen
tehtävä. Kaikki sitä ympäröivä koetti sitä tahrata tai tukahduttaa.
Välinpitämättömyys ja veltto tyytyväisyys ympäröi sitä rasvaisella,
painostavalla ilmallaan, turhamaisuus koetti puhaltaa sen ilmaan
räiskyvänä ilotulituksena, ennakkoluuloisuus yritti muuttaa sen
virvatuleksi; aineellinen voitonhimo tahtoi kuumentaa sillä
kattiloitaan, niin että liekki nokisena painui maata kohti, ajan
valtavat yhteiskunnalliset myrskyt uhkasivat sen tarpeettomana ja
hyödyttömänä kokonaan sammuttaa.
Mutta sitä ei tukahduteta, se ei sammu. Sitä ravitsee jaloin polttoaine
— totuutta janoavat nuoret ihmissydämet. Ne tulevat alati ja kaikkina
aikoina uhrautumaan pitääkseen sen vireillä. Ne tulevat hehkumaan
lyhyen aikansa, palavat loppuun ja muuttuvat tuhkaksi, mutta tuli,
ikuinen alttarituli jää, liekki tasaisesti paisuen. Epäily, vastustus,
epäluulo, kaikenlaatuinen pimeys piiritti sitä. Se tunsi vain yhden
ainoan lain: pala! se tiesi vain yhden ainoan pyhän tarkoituksen:
loista!
Jacob vaeltaa kotiinpäin. Hänen sydämensä on tulvillansa ahdistusta
ja päättäväisyyttä. Miten hän itse olikaan vähimmästäkin
tuulenhenkäyksestä huojunut. Miten mitättömänä, miten epävarmana, miten
arvottomana olikaan valo loistanut hänen kammiossaan. Mielenapeus
oli sammuttanut sen, arvostelu oli saanut sen lepattamaan, oikku oli
nostattanut sen loimuun. Se ei vielä kaikkina näinä vuosina ollut
polttanut tuhkaksi omasta minästä huolehtimista, pelkoa, itserakkautta.
Olisiko sillä kerran kyllin voimaa puhdistuneena liekkinä yhtyäkseen ja
sulaakseen kirkkaaseen ikuiseen tuleen?
Jacob astuu pimeään kammioonsa. Syvän ja juhlallisen vakavana hän
sytyttää työlamppunsa ja istuutuu kirjan ääreen.