Hän tunsi aivonsa, tuon pienen kädenkokoisen hermokerän, avaraksi,
tyhjäksi ja rajattomaksi kuin autiomaan. Se oli hänestä ihmeellinen
säiliö, jonka koko ulkonaisesti oli mitätön mutta kuutiosisällys
mittaamaton. Ja tällä tyhjiöllä oli hiukaiseva tarve: täyttyä reunoja
myöten.
Hän luki tyydyttääkseen sisäistä nälkivää kuilua. Kirja oli
hänen hyllyllänsä, kimppu paperia, mutta maita, aikakausia ja
ihmiskohtaloita ahtaitten kuoriensa välissä sisältävä. Hän otti sen
käteensä, punnitsi sitä ja tunsi vanginneensa vuosisatojen elämän
yhdellä kädenotteella. Hän avasi sen, ja hitaasti, mutta aina
yhä mahtavampina tulvivat menneet vuosisadat siitä. Ajat, jotka
olivat raahautuneet eteenpäin minuutti minuutilta, päivä päivältä,
aina samassa juurtajaksain säännöllisessä tahdissa kuin hänen oma
elämänsäkin, kohisivat nyt hänen lävitsensä kuin takaa-ajetut, palavat
pilvimaailmat. Ihmis-iät kymmeninetuhansine kamppailun, ilon ja
tuskan päivineen syttyivät, leiskuivat ja paloivat loppuun hänessä
tunnin hetkennopeassa silmänräpäyksessä. Mahtavat kansat, miljoonien
yksilöitten muodostamat, joista miljoonista kukin oli nimittänyt
itseään minäksi, joista kullakin oli ollut sydän ollakseen ihminen ja
elämä ylläpidettävänään ja kuolema arvoituksenaan, nämä kansat kulkivat
ihmismassoineen kohti kukoistustaan ja häviötään hänen luonaan päivän
kuluessa. Ja maitten satapeninkulmaiset alueet levisivät metsineen,
kaupunkeineen ja järvineen hänen otsansa huoneessa ja ajatustoiminnat,
joiden muovaaminen oli kysynyt ihmissuvun koko eliniän, kertasivat
monituhatvuotisen kulkunsa muutamien minuuttien kuumeisessa kiihkossa.
Hänen tarvitsi vain lukea, ottaa vastaan, kyllästää itsensä, ja
menneitten aikakausien elämän valtameri kohosi yhä korkeammalle ja
korkeammalle hänen aivojensa ahtaitten seinien sisäpuolella. Jokainen
sivu oli keinuva aalto tietoa, joka näiltä etäisiltä äärettömiltä
meriltä etsi tietään häntä kohti täyttääkseen syvyyden elävällä,
aaltoilevalla sisällyksellään.
Mutta hänen oma päivänsä kirjan ääressä oli itse pujotettu viimeiseksi
ja äärimmäiseksi renkaaksi näiden vajonneiden vuosisatojen kylkeen.
Hänen oma päivänsä, se jota hän juuri nyt eli ja jonka hän nyt tyydytti
menneellä, vieri itse sen mukaan. Jokainen lyhinkin hetki, jokainen
sekunnin osa, jonka hän omisti kootaksensa luoksensa menneisyyden, oli
samassa kun hän sen omisti poissa. Ja tämän ohikiitävän sekunnin mukana
häipyi myöskin sen sisällys hänen omaisuudestaan. Sydämen jokaisella
lyönnillä oli hän oikeastaan yhtä köyhä, yhtä tyhjä kuin alkaessaan
ja hänen täytyi uudestaan nälkäisenä pyydystää rippeitä menneestä
maailmastaan yhäti ne menettääkseen ja taas koettaakseen pyydystää
uudelleen.
Mutta jonkin yksinäisen kerran — hiljaisena, lumoavana hetkenä — tuntui
lukiessa kuin tämä ikuisesti ohitse koskeava meri olisi levännyt ja
kuin hän olisi voinut välähdykseltä nähdä sen puhtaan pinnan, sen
kirkkaan syvyyden. Olkoonkin, että se oli vain harhakuvitelmaa, mutta
silloin hän tunsi rintansa janon sammutetuksi, ammottavan kuilun olevan
kukkuroillansa, ja hänet ympäröi se sama valtava rauha, jonka sanotaan
vallitsevan olympolaisten jumalien vuorella.