Niinkuin poika, joka kerää postimerkkejä ja aina yhä ihastuneempana
laskee kasvanutta kokoelmaansa, niin Jacobkin laskee käsikirjoituksensa
sivuja. Hän puristelee paperiläjää tunnustellen, onko se huomattavasti
kasvanut, hän muuntaa käsikirjoituksen sivuluvun painosivuiksi
monimutkaisin laskelmin. Monet vuodet hän oli vain lukenut, lukenut, ei
ainoatakaan näkyvää jälkeä ollut jäänyt hänen kaikista vaivoistansa;
nyt vihdoin hän saattoi aistimin vakuuttautua siitä, että oli
aikaansaanut jotakin; työn tulos oli saanut muodon. Hän sai nauttia
käsityöläisen, työmiehen voimakasta, yksinkertaista nautintoa —
käsiensä työtä.
Tuossa ne olivat hänen edessään, nuo pari sataa sivua, jotka
olivat imeneet itseensä hänen nuoruusvuosiensa ajatusvoiman. Hänen
olemuksensa paras osa tulisi siis piilemään näissä lehdissä. Hän
hymähti alakuloisesti ajatellessaan: hänen parhaimpansa ei siis ollut
suurenkaan arvoinen. Mutta olipa miten oli, nuo arkit olivat hänestä
kuitenkin omalla tavallaan rakkaita. Eikä hän voinut kulkea joen poikki
käsikirjoitus salkussaan sitä melkein peloissaan painamatta ruumistansa
vastaan.
Sillä olihan tämä käsikirjoitus hänet todellisuuteen sitova ankkuri,
kiinteä piste olemassaolossa. Mitä hän tiesi itsestään ja raskaasta
kohtalostaan? Petollinen kevättuuli saattoi lakaista mennessään hänen
ruumiinsa, hän olisi poissa. Pyörretuuli voisi sattua hänen sydämeensä,
eikä hän olisi enää oma itsensä. Mutta nämä lehdet tulevat olemaan
juurittamattomia todistajia siitä etsivästä voimasta, siitä selvyyden
tahdosta, joka on ollut hänen päiviensä ajatus ja hänen elämänsä paras
sisällys. Hän itse kuolee, mutta nämä paperit elävät. Hän itse lahoaa,
unohtuu, katoaa, mutta nämä paperit puhuvat aina yhä hänen ajatuksiaan,
elävät hänen elämäänsä. Se vankka, voimakas käsi, joka kuljetti kynää,
oli tomua, mutta ne pienet mustekirjaimet, jotka se piirsi, olivat
lähtemättömiä.
Tuo kimppu sanoja, se se oli hänen varsinainen minänsä, itse hän oli
vain sitä multaa, mistä ne kasvoivat. Mitäpä siitä, että ne imivät
hänestä aivojen mannon, hänen päiviensä valon, hänen yönsä rauhan. Hän
itse kuihtuu, kalvistuu, häviää, jotta nämä lehdet paisuisivat. Hänen
käsikirjoituksensa vaati hänet itsensä ravinnokseen. Ja hän näki sen
suurena, humajavana puuna, oksat koholla valoon päin, juuret hänen
unohtuneessa, maatuneessa sydämessään.