— Runoilijat halveksivat kirjallisuudenhistorioitsijoita, valitti
Jacob. Taiteilijat pilkkaavat taidehistorioitsijoita, ja valtiomiehet
välittävät viis niistä, jotka kirjoittavat historiaa. Ja eikö
syystä? Emmekö me humanistit olekin vain siipirikkoja taiteilijoita
ilman taiteellisia lahjoja? Enkö minä ole runoilija, joka ei kelpaa
runoilemaan, ja joka senvuoksi kirjoittaa proosaa säkeistä. Eikö
Matell ole taiteilija ilman sivellintä, väriä, kangasta ja lahjoja ja
sen vuoksi taidehistorioitsija. Ja etkö sinä, Quiding, oikeastaan ole
suuri valtiomies ilman poliittista asemaa tahi kykyä ja sen vuoksi
historioitsija? Toiset ne toimivat, ja me onnettomasti rakastuneina
toiminnan miehiin, me koetamme suurtua nuuskimalla heidän tekojansa.
Meillä ei ole siipiä, mutta me olemme päätehtäväksemme valinneet
siipiluun rakenteen tuntemisen; kotkat lentävät valtaisin lyönnein
päämme yläpuolella, ja me, jotka olemme alla, saamme varoa, ettemme
joudu pienen onnettomuuden uhreiksi.
— Kaikista arkalaisista, vastasi Quiding, pidän vähimmin romanttisista.
Harmillista, että sinä kuulut siihen ryhmään. Teidän äänenne
vallan vapisee paikalla, kun puhutte jostakin runoilijasta taikka
taiteilijasta.
Minä oletan, että sellaisessa on samoja aineksia kuin meissä
tieteilijöissä: hitunen ammattilahjakkuutta ja sitten yritteliäisyyttä
ja tekniikkaa. Minä kunnioitan sitä, että he, kuten me, harjoittavat
käsityötään, mutta minä en kykene muuttumaan mystilliseksi heidän
ammattisaavutustensa edessä, enempää kuin omiemmekaan.
Se mitä minä inhimillisestä tuotannosta arvostan, ei riipu työstä vaan
persoonallisuudesta. On usein sattuma se, millä keinoin se ilmenee.
Jos miehellä povessaan hehkuu luomisvoima, joka tahtoo, ja jonka
täytyy hedelmöittää aikaa, ei hänen olemuksensa muutu tekipä hän sen
sitten saarnaten, runoillen tai tutkien. Jättiläismittainen pappi,
runoilija tai tutkija ollakseen, kuhunkin vaaditaan yhtä paljon sitä,
mitä kutsumme jumalalliseksi innoitukseksi. Nerous on oikeastaan
vakaumuksen omistamista; mutta sen tulee olla niin hehkuva, että
aika saa siitä ainiaaksi lääkitsemättömiä palohaavoja. Kaikki muu on
tekniikkaa, sitä me tapaamme kaikessa siinä määrättömässä paljoudessa
taidetta, kirjallisuutta ja tiedettä, jolla meitä päivittäin ruokitaan.
Kunnioittakaamme tekniikkaa, mutta kohtuullisesti silloinkin kun sitä
tapaamme taiteilijalla. Mutta omistakaamme ihossamme niin herkkä tunto,
että palamme, kun jonkun harvinaisen kerran tapaamme miehessä tulen.
— Kaikki se mitä sanot, on kyllä hienoa, sanoi Beve. Mutta sehän on
tuskin vastausta Jacobin kysymykseen. Hän on pahoillaan siitä, että
taideniekat pitelevät huonosti teitä humanisteja; ja hän haluaa tietää,
onko se oikein. Ymmärrettävästi pidän näin syrjästäkatsojana sitä
sinä, sillä menettelyhän on inhimillistä. Epäilystäkään kai ei ole
siitä, etteikö se, mikä nykyään jotakin henkisessä elämässä merkitsee,
ole peräisin teidän käsistänne eikä kirjailijain tai taiteilijain. Me
elämme kriitillistä ja historioivaa aikakautta, tuskin taiteellisesti
luovaa. Miten paljon enemmän antaakaan aikamme elämälle jonkun uuden
kirjallisuudenhistorioitsijamme valtava runoilija-analyysi, kuin jonkin
uuden runoilijamme runokirjat. Eipä siis tarvitse ihmetellä sitä, että
runoilijamme ovat kiukuissaan kirjallisuudentutkijoille ja taiteilijat
taidehistorioitsijoille. Eivätkä he lopeta halpelemistaan ennenkuin
itse ovat kasvaneet sellaiselle tasolle, että heillä on varaa ihmetellä
vastustelijoitaan.
— Ehkä olette oikeassa, sanoi Jacob. Ehkä on taiteellinen ja
kirjallinen taso matalalla, kriitillinen ja tieteellinen taso korkealla
meidän päivinämme. Mutta sittenkin! Minä tunnen toisin ja voimakkaammin
runon tai kuvan, kuin erittelyt ja selvittelyt. Sillä runoilijat luovat
toki häviämätöntä ainesta ja me tiedemiehet häviävää, meidän teoriamme
muuttuvat, paranevat ja syvenevät, mutta runoilijan säe on tabu, sitä
ei muuta myöhempi ja muuttunut aika, se jää kaikiksi ajoiksi omaksi
maailmakseen, pieneksi suljetuksi täydellisyydeksi kaikkeen virtaavaan
ja muuttuvaan. Meidän työmme ovat vain asemia tien varrella, mutta
hänen runonsa on oma alkunsa ja oma loppunsa. Meidän tuloksemme,
joiden arvon sanotaan olevan niiden objektiivisuudessa, ovat alituisen
muuttumisen alaisia; mutta hänen runonsa, jonka arvon sanotaan piilevän
sen subjektiivisuudessa, pysyy kiinteänä ja horjumattomana kautta
aikojen.
Mutta minä luulen, että jonkun yksinäisen kerran tiede ja runo yhtyvät
yhteiseen suurempaan; humanistisen kuvauksen korkein muoto on minusta
se, jolloin tieteen esiin kasvattaman kuvan herättää eloon runoilijan
innoitus. Tiedemies voi ajatusyhdistelmillään vain rakentaa ja muovata
kuvan kaikkine yksityispiirteineen, mutta runoilija puhaltaa siihen
elämän hengen, joka saa kuvan verevöitymään, liikkumaan, hengittämään.
Historiallisesta esityksestä ei tule enää esitys, vaan eepos;
filosofisesta järjestelmästä ei pelkkä järjestelmä vaan tunnustus. Ja
nämä tieteelliset työt saavat suuren runoteoksen kohtalon: ne eivät
— miten kaikki ympärillä muuttuneekaan uusien keksintöjen ja uuden
tietämyksen käsissä — voi vanheta eivätkä kuolla.