Sinä päivänä, jona ihmiskunta alkoi murhata ihmiskuntaa, oli Jacobin
mieli ollut valoisana. Sillä hänen oli onnistunut suorittaa pieni
ajatusoperaatio, joka oli luonut uutta valoa hänen runoilijansa elämän
erääseen ajanjaksoon.
Ja kansat veristivät, kärsivät nälkää ja tuhoutuivat, ja maat
muuttuivat savuaviksi raunioiksi, ja vanha maailma katosi vihan ja
veren helvetilliseen lieskaan. Ja Jacob oli kirjoittanut analyysin
romantiikan-aikaisesta kukkaiskielestä.
— Tieteellisen työn täytyy olla riippumatonta todellisuudesta,
sanoi Quiding. On olemassa sellaisia, jotka nykyisen tilan johdosta
selvittelevät menneitten aikojen kurjuutta; ja luulevat sitten että
ajan valtimo lyö heidän tutkimuksessaan. Tutkistele sinä vain edelleen
rauhassa kukkiasi.
— On hermokysymys, sanoi Beve, voiko säilyttää ajatuksensa oman aikansa
katastrofeista vaivaantumattomana. Minun koeputkiani eivät mitkään
maailmansodat saa ravistella, silloinhan tulos olisi sameata. Ja ehkä
minun täytyy myöntää, että hiven sameutta niihin on tullutkin viime
aikoina.
Aika vieri jymisten edelleen, ruton, valheen ja veristen
vallankumousten villiinnyttämänä. Ja Jacob päätti kukkaisanalyysin ja
siirtyi romanttiseen riiminkutoiluun.
Oliko tieteellinen maailma siis sitten niin paljon todellisen
yläpuolella, etteivät siihen ulottuneet sen myrskyt eivätkä tyvenet —
pilvimaailma ilman maallista kotia? Tai oliko se niin matalalla, niin
litteän pieni ja merkityksetön, että ajan hirmumyrsky saattoi syöksyä
sen ylitse ilman että se itseensä vajonneena järkkyi siitä?
Hän ei halunnut uskoa kumpaakaan. Hän näki valtavan aluksen, jota
jättiläisaallot paiskoivat harjalta harjalle. Vahvimmat mastot
naksahtivat poikki kuin ruoko ja runko natisi liitoksissaan. Mutta
pieni kompassineula viittasi vääjäämättömästi — mille aaltovuorelle
se aluksineen sinkoutuikaan ja mihin aallonlaaksoon se upposikaan
— ja niinkuin tyynellä aina samaan suuntaan. Miksikään hyödyksi se
tosin ei ollut hirmumyrskyn raivotessa, se totteli vain olemuksensa
lakia ollessaan mukana siellä, missä alkuvoimat raivosivat, ja niistä
huolimatta tähdätessään määränsä päähän.
Kun myrsky on tyyntynyt, rientää miehistö kuitenkin — vaarassa
unohdettuaan magneettineulan — varmaan sen luo. Ja neula voittaa
takaisin luottamuksen; sillä se oli aluksen taistellessa meren vihoja
vastaan pysynyt uskollisena itselleen.