Hän yrittää ponnistella niitä vaatimuksia vastaan, joita nykyhetki
asettaa hänen harteilleen.
Hän istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja muovaa tekstiänsä. Hän tuntee
itsessään, ettei hänellä tänä päivänä, juuri tänä hetkenä ole kaikkia
voimiansa käytettävinään; ja hän kirjoittaa paperille jotakin
provisoorista, provisoorisen ilmauksen, provisoorisen johtopäätöksen,
provisoorisen totuuden. Hän on sitten myöhemmin jonakin päivänä
terästävä kaiken kykynsä viimeistelläkseen, loppuun asti ajatellakseen.
Mutta hän tietää, ettei se päivä koskaan koita, ei voi koskaan
koittaa. Hän vetoaa tulevaisuuteen, joka ei saavu. Se assosiatioiden
ja ajatuslankojen hieno verkko, jonka hän juuri tänä kirjoittamisen
hetkenä omistaa, ei koskaan enää palaa komplisoituun asemaansa. Ja
ne voimat, joiden omistaja hän luulee olevansa, eivät koskaan olisi,
vaikka ne olisivatkin olemassa, koottuina hänen palvelukseensa, kun hän
niitä seuraavan kerran tarvitsee.
Hänen täytyy pakottaa itsensä alistumaan nykyhetken edessä. Se hetki,
joka on, se on hänen hetkensä. Ne mahdollisuudet, jotka hän omistaa,
odottavat valoon nostamista tänä päivänä. Vaikka hän tunteekin itsensä
puutteelliseksi, niin mistä hän tietää, ettei juuri nyt ole hänen
voimansa hetki?
Mistä hän tietää, ettei nyt ole ratkaistavana, tuleeko hänen äänensä
kuulumaan maailmassa vai eikö? Jos hän tuudittaa ajatuksensa uneen
rohkeilla tulevaisuudenlupauksilla, lyö hän laimin kenties suurimman
hetkensä. Hänen aikansa on hänen vieressänsä, näyttäköön hän, mikä
hän on. Hän on kylliksi punninnut, päättäköön hän ja toimikoon. Ne
aarteet, jotka hän on unelmoinut voivansa lahjoittaa, ruostuvat hetkeä
alituisesti lykättäessä. Nyt hän elää, nyt on antamisen aika, ja nyt
hän tuntekoon nykyhetken vääjäämättömän vastuun!