Jacob löysi porttinsa ulkopuolelta siipirikon varpusen. Hän ei ollut
mikään eläinten ystävä ja kaikkein vähiten varpusten; hän nosti linnun
kuitenkin ylös ja vei huoneeseensa. Hän hoiteli sitä parhaimpansa
mukaan, ja parin tunnin kuluttua oli lintu terve ja tuli yksiksensä
toimeen.
Se lensi ulos ikkunasta ja jätti Jacobin painostavaan levottomuuteen.
Jacob tunsi linnunruumiin pehmeän lämmön ympärillänsä ilmassa,
kädessänsä, rinnassansa; hän ei pystynyt pakottamaan itseänsä
teroittamaan ajatuksiansa eikä iskeytymään työhön. Puuha oli ollut
hänelle liian epätavallista; tässä huoneessa, jossa hän oli alituisesti
ollut älyllisten probleemien kimpussa, hän oli tuhlannut tunteja
korjaillakseen yhtä lintupahaa.
Tuntui siltä kuin nämä tunnit olisivat vapauttaneet hänet jostakin,
joka hänen tähän asti oli onnistunut pidättää piilossa. Pieni, kurja
olento oli kärsinyt hänen kädessänsä ja hänen oli onnistunut vapauttaa
se kärsimyksistä! Hänen työnsä odotti pöydällä hänen edessänsä, mutta
se ei häntä miellyttänyt. Se lepäsi siinä ajatushienouksineen, varmoine
johtopäätöksineen, kirkkaan järkevänä. Mutta hänessä liikkuivat toiset
voimat, jotka hän melkein oli unohtanut nimittää nimeltään, mutta
joiden nimet hän tiesi: hellyys, avuliaisuus, hyvyys.
Ne pysyivät syvälle jäädytettyinä, nämä voimat, tieteellisessä
toiminnassa. Jos tutkijantyö voisi tehdä hyvää, voisi luoda todellista
iloa jollekin elävälle sielulle, kuinka suurella hellyydellä,
kuinka suurella lämmöllä siihen tarttuisikaan. Mutta tiede sen oman
itsensä vuoksi. Totuus sen oman itsensä vuoksi. Älköön ainoakaan
asiaankuulumaton vaikutin saako hievahduttaa tätä kovaa, korkeata
lakia. Totuudenetsinnän tie on suora, ja on yhdentekevää reunustavatko
sitä ruusut vai ohdakkeet, kasvaako onni vai ahdistus sinne, missä se
kulkee.
Älyllinen kylmyys halusi puristaa kaiken häntä ympäröivän yhteen
ainoaan pisteeseen, häneen itseensä; mutta hänen sydämensä lämpö tahtoi
purkaa tämän pakkassolmun yhä väljemmäksi, väljemmäksi, tahtoi saada
sen käsittämään yhä useampia olentoja. Tieteellinen ajattelu tahtoi
tehdä minän, tämän atoomin maailmankaikkeudessa, keskipisteekseen. Maa,
taivas ja ihmiskohtalot olivat vain ainesta, jonka hänen ajatuksensa
oli saanut ravinnokseen. Kaikki oli olemassa ainoastaan hänessä ja
häntä varten. Mutta sydän tahtoi sulattaa sellaisen minän ja antaa sen
hävitä kaikkeuteen.
Hänen aivonsa olivat luodut hallitsemaan, ja sydän, jonka sen ankara
kuri oli kukistanut, oli käpertynyt kokoon ja nukkui luolassaan.
Mutta se ei nukkunut syvästi, kotivarpunen pystyi herättämään sen,
herättämään sen levottomuuden, sen kaipuun, sen elämisen ja toimimisen
vaatimuksen. Se oli itsekin lintu, joka oli harmaantunut häkissänsä ja
joka väristen makasi vankilassaan siivet pahasti vahingoittuneina.