Hänen työnsä tuskin sieti enää päivänvaloa. Auringossa, tuossa
taivaankannen pallonpyöreässä poliisissa, joka valvoi että ihmiset
työskentelivät säännöllisesti, oli jotakin käytännöllistä ja
elinvoimaista. Päivä oli kiirettä eikä tuolilla istumista ja
mietiskelyä varten. Päivä oli olemassa toimitussihteereitä, lumenluojia
ja pörssikeinottelijoita varten. Päivänvalo paistoi sisään hänen
papereilleen ymmärtämättömin ja moitiskelevin ilmein ja tuomitsi
mokoman joltisenkin tarkoituksettomaksi. Ja hänen pohjiaan myöten
intellektuaalinen ongelmansa häpesi elämään kelpaamattomuuttaan.
Mutta kivityömies räjähdytteli kalliota ja mursi paasia voimakkaalla
kangellansa. Ja se oli työtä, johon aurinko tyytyväisenä paistoi.
Ei, päivä oli vuosien vieriessä käynyt liian kovakouraiseksi hänen
spekulatioilleen.
Mutta yö! Elämän tuhannet kiihkeät askareet tukehtuivat sen syliin.
Hiljaisuudessa syntyi sen pimeältä pohjalta ajatus ajatuksen jälkeen.
Ne selvenivät saaden yhä kirkkaamman, kirkkaamman loisteen. Nuo
voimakkaat valopisteet näyttivät tosin olevan mitättömän pieniä. Mutta
hän tiesi, että se oli näköhäiriö: kuhunkin noista varmuuden kiinteistä
pisteistä saattoi mahtua maailma. Se kasvoi olennaiseksi, ainoaksi
osaksi olevaisuutta, joka muuten oli vajonneena uneen ja horrokseen.
Tämä paksu maapallo lepäsi hänen jaloissaan ja kuorsasi, mutta hänen
vapaa, kevyt henkensä humisi kuin näkymätön tuli öisessä avaruudessa.
Hirvittävän pyöreä pallo, maa, lepäsi ja uneksi untansa auringonvalosta
ja äänivärähdyksistä ja virkatoimista ja käyvistä koneista, mutta hänen
henkensä kiiti äänetöntä pikamatkaansa mustien, vaikenevien taivaitten
kautta. Hänestä tuntui, kuin ääretön yö olisi ympäröinyt kaksi,
ainoastaan kaksi palavaa olentoa, jotka kietoutuneina toisiinsa yhdeksi
ainoaksi tekivät matkaansa läpi avaruuden: hänen henkensä ja hänen
työnsä.