Hegen sukeltautui Jacobin huoneeseen niinkuin ukkospilvinen iltapäivä.
Jokin naapuri-ikkuna lengotti avoinna ja paukutti kehyksiään vastaan,
niin että lasit helisivät. Hegenin silmät leimusivat ja hänen poskensa
hehkuivat. Hän tuli Jacobin luo, tarttui hänen käteensä ja ravisti sitä
hurjasti.
— Pakene täältä, sanoi hän, älä jää kauemmaksi tähän saastutettuun
luolaan. Sinä myrkytyt. Sinä tulet kalpeaksi, tyhmäksi ja ilkeäksi
täällä. Seuraa minua, pelasta itsesi. Hetki vielä täällä ja olet
kiinni, näivettynyt, kidutettu, liotettu. Opi vihaamaan tätä kaupunkia.
Se on sen arvoinen. Ei, se on tuskin kunniallisen miehen vihan
arvoinen. Etkö tunne, että ne juovat sinun vertasi, pitkin putkin,
sitten ne maiskauttelevat kieltänsä ja sanovat: sangen hyvää, hiukan
lisää hapaketta ja se olisi erinomaista. Ah, tämä verenimijäsukupolvi,
minä inhoan, inhoan sitä.
Et tahdo seurata minua? Jää sitten ja muutu yhdeksi heistä. Luulin,
että olit voimakkaampi, puhtaampi. Mutta minut näet viimeistä päivää
täällä. Pois, pois täältä, olen jo kyllin kauan turmellut vapaata
sieluani tässä iljettävässä rämeessä. Tänään olen saanut tarpeeksi
voimaa rikkoakseni välini kaikkeen, linkoan halveksuntani vasten naamaa
tälle pöhöttyneelle mustekalasukukunnalle, hiisi sen vieköön, ja
matkustan niinkauan kuin veri vielä punaisena virtaa suonissani. Onkin
jo kiire. Tässä mustenee jo, näetkö. Pistä reikä nyrkkiisi ja huomaat,
että esiin pulpahtaa mustanharmaata hyyhmää, sellainen on pojan ihanan
veren väri, näes.
Minä katselen nyt teitä, koko jaloa nuorisoa, katselen teitä
ulkopuolelta. Te näytätte hienoilta, usko pois. Te istuskelette täällä
kukin orrellanne ja kalvatte luuta terävillä, kiihkeillä, keltaisilla
nakertajahampailla, hyi hitto kuinka vihloo korvia nähdessänikin
vain. Se on työtä. Mutta se ei ole pahinta. Sitten seuraa hupi. Te
luikertelette toistenne ympärillä, ympärillä, ympärillä, haistelette
toinen toistanne ja syljeskelette ja sähisette ja päästätte pieniä
ulvahduksia, mielihyvästä ja kiukusta. Sitten istutte hiljaa ja
tirkistelette itsetyytyväisinä ja pahanjuonisesti; sitten heti kohta
aloitatte tanssin uudelleen, toiseen suuntaan, ympäri, ympäri, ympäri.
Tiedät kyllä, olin niin tyytyväinen täällä, ennenkuin minua alettiin
nuuskia. Tein hiljaa työtä, luulin sen sujuvan kykyihini nähden hyvin,
aina kai työni sentään kelpaa johonkin, ajattelin. Ei minun pääni
noussut korkealle massan yläpuolelle, huomasin sen kyllä kadulla
tervehdyksistä. Nämä tervehtelyt, tiedät, ne olivat ensimmäinen suuri
kärsimykseni tässä kaupungissa, ne olivat helvetin esikartanoa. Lähden
ulos, iloisena, työintoisena ja vapaana, tapaan dosentti X-n, hän
nyökäyttää lyhyesti katsomatta minua silmiin. Mitä nyt olen tehnyt,
olenko niin vajavamittainen, ettei minulle voi nyökäyttää, tai niin
merkillinen, että uumotaan kilpailijaa. Noiden kirottujen tervehdysten
vuoksi hiipii minuun mielipaha, se kasvaa joksikin merkitseväksi,
joksikin ratkaisevaksi elämässäni. Menisinkö hänen luoksensa ja
vaatisinko häneltä selitystä, tai löisinkö hänet kuoliaaksi kun ensi
kerran tapaamme. Miksi en saa olla työpäivänäni rauhassa, mikä oikeus
hänellä on tervehtiä pirstaleiksi minun elämänhaluni, työvoimani.
Sinusta tämä on lapsellista. Olkoon, että olen lapsellinen, minä
toivon pysyvänikin sellaisena, jos herkkyyttä, kunniantuntoa, ylpeyttä
nimitetään lapsellisuudeksi. Ja kenpä ei olisi iloinen, ylpeä, naiivi
ja pahaa epäilemätön tullessaan tänne? Me olemme nuorukaisia, me olemme
arkatuntoisia, innostuvia, haavoittuvia, ja yksin puhvelihärät ovat
vuotamatta verta.
Mutta katsos, ne tervehdykset ne ovat vain tuulahduksia siitä suuresta
hirviöstä, joka makaa ja kiemurtelee yhteiskunnassa; joka pitää sitä
kourissaan; joka vallitsee sitä. Tiedätkö sinä sen hirviöeläimen
nimen, sen pedon, jota vastaan on toivotonta taistella ja jota sen
vuoksi pakenen. Älynmittailu se on nimeltään, älä naura, se on
vakavaa, Jacob, minulle se on enemmän kuin vakavaa, se voi olla minun
tuhoni. Ne ottavat mieheltä aivot pääkopasta ulos, punnitsevat sitä
likaisissa käsissään, katsovat sitä toisella silmällänsä, sanovat
tyytyväisinä: ei se ollut mitään erikoisempaa, tuo, sitten heittävät ne
sen menemään ja iskevät toiseen käsiksi. Minun aivojani on käännelty
ylös alaisin, poimut on laskettu, kuoren paksuus on mitattu, niitä
on poimittuja pideltyjä koeteltu ja laskettu. Tiedetään, mitä työni
koskee, tiedetään, mitä työni tulevaisuudessa on koskeva. Tiedetään
mitä uneksin voivani tehdä ja mihin tulevaisuudessa kykenen. Minun
koneistoni jännitys on laskettu, sen kokoomus, sen puutteet, sen
kykenemismahdollisuudet. Jos luon jotakin, mikä ei ole heidän
laskelmiensa mukaista, sanovat he: humpuukia. Jos saan aikaan vähemmän,
kuin heidän suunnitelmansa olettavat, sanovat he: laiskuri. Ja jos
minun työni tulos todellakin vastaa heidän lukujansa, sanovat he:
hyvä. Jacob, en ole voinut viime aikoina kohottaa kättäkään työhön,
kuulen heidän 'hyvänsä' viheltävän korvissani, olen sairas, sairas.
He ovat kiertäneet minut verkkoihinsa, joka liike, joka yritys on
ennustettu, ja minä revin, minun täytyy repiä riekaleiksi se verkko,
etten lamautuisi. Minä olin liiaksi herkkä, liiaksi heikko, mutta
kai minullakin on oikeus elää, minullakin oikeus tehdä työtä, sitä
jota rakastan, tehdä työtä rauhassa, hiljaisuudessa. Ja vaikka siitä
sitten ei tulisikaan mitään erikoisen merkillistä, niin anna sen
armeliaisuuden nimessä toki olla sitä mitä se on. Älä, älä lohduta
minua, minä pelastaudun ennen kuin on liian myöhäistä, jollei jo
ole, ja minä olen aina muisteleva teitä täällä koko vapaan luonteeni
matalamielisen, pikkumaisen, halpamaisen halveksunnalla.
Hän hävisi huoneesta, harmaana kuin purkautunut pilvi. Jacob vapisi
rajujen lauseitten jäljiltä, aivan kuin ne olisivat olleet hänen
rinnastansa revittyjä. Ja niin ne olivatkin; hän tunsi samaa inhoa
siinä piirissä, josta Hegen pakeni, maailmassa, jota hän itsekin
oli osallisena loihtimassa esiin. Hänen omat unettomat yönsä olivat
tanssineet villiä noidantanssia hänen edessänsä. Ja hän tunsi, että se
mikä hänet pelasti kulkemasta Hegenin tietä, oli kuitenkin ollut hänen
pyrkimyksensä vuosien vieriessä saada tuo halveksittu puhvelihärän
parkittu nahka. Ei hän ajatellut heikkoa ystäväänsä vahvempana
hymyillen. Hän näki hänen hienon, valoisan, haavoittuvan sielunsa
välkkyvän verisinä repaleina edessänsä ja hän muisteli kaivaten
ensimmäisten nuorukaisvuosiensa arkaa ylpeyttä ja leijuvaa, ohutta
unelmaa.