Pitkän yön oli Jacob istunut Ribbingin kammiossa, ensi kerran kahden
tämän synkän, luoksepääsemättömän miehen seurassa. Jacob oli puhunut,
toinen oli ollut vaiti. Hän oli pimeässä nurkassansa istuen ja
piippuansa imien kuunnellut vieraansa tunnustuksia silmissä lempeä,
melkeinpä isällinen katse. Hän oli hymyillen, mutta ilkkumatta, ottanut
vastaan tämän arkailemattoman avomielisyyden, ja tuntui kuin hän olisi
alakuloisesti nauttinut kuullessaan nuoren itsensäkiduttajan rajuja
hyökkäyksiä itseään ja Jumalaa ja maailmaa vastaan.
Nyt tunkeutui harmaa kajastus verhojen läpi, ja kuin lyönnistä heräten
Jacob huomasi, miten oli paljastanut oman sisimpänsä tuolle mykälle,
hautovalle muukalaiselle. Hänet valtasi äkillinen häpeä ja viha,
hänestä näytti tuon toisen huulilla väreilevän ivaa.
— Nyt olet nähnyt minut alastomana, hän puhkesi, olet kai nyt
tyytyväinen, voin siis mennä.
— Kuten tahdot, vastasi toinen, ja hänen äänensä muuttui suruiseksi.
Mutta enhän ole käyttänyt väärin avomielisyyttäsi.
— Sinun kasvosi paljastavat sinut. Sinä naureskelet hiljaa istuessasi
itse suojassa kolossasi ja saadessasi heittää onkesi ja kalastaa
sieluja. Minut olet jo pyydystänyt, minulla ei ole enää mitään
annettavaa.
— Ikävää, että noin käsität keskustelumme.
— Mutta miksi et sinä anna itsestäsi hituakaan, et kynnen mustasen
vertaa. Sinä olet ryöminyt varjossa koko ajan, näen sen nyt, sinä olet
siirtynyt huoneen pimeimpään kolkkaan.
— Älä pyydä minua kertomaan mitään itsestäni. Itsesi tähden.
— Luuletko etten kestäisi näkyä?
— Sinulla ei olisi mitään iloa siitä.
— Kylläpä, Ribbing, ehkä sinun rintasi helvetti voisi sammuttaa minun
omani tulen; tiedät, että tulta voi tulella tukahduttaa.
— Se, se aika, onnellinen aika, on minut jättänyt, jolloin omistin niin
hienoa kuin helvetin rinnassani. Mutta puhun itsestäni, koska sinä niin
määräät.
Sitten hän alkoi puhua, ja hänen äänensä oli väsähtänyt ja
vastahakoinen, aivan kuin hänelle tuottaisi fyysillistä tuskaa sen
pohjattoman alakuloisuuden ilmoittaminen, mikä hänessä kyti.
— Sinä olet kertonut minulle, kuinka sinä pyrit päämäärääsi
todellisuudessa, epätoivostasi, kun joka toinen seikka ei vielä
sopeudu viereisiin. Muutamia vuosia sinä vielä riehut, mutta en ole
lainkaan levoton siitä, miten käy: piankin sinä istut tyytyväisenä
pienessä kolossasi, ja sinun nakerteleva, hyvä, tieteitä harjoittava
porvarissielusi produsoi pieniä kirjoitelmia ja suuria tutkielmia
omaksi ja maailman tyydytykseksi. Sellainen sinä olet, sellaisia
te kaikki olette, ja sellaisia kai teidän täytyykin olla, että
tieteellinen tutkimus kasvaisi ja rehottaisi. Anna anteeksi
katkeruuteni, mutta yhteiskunnan jäsenenä en kelpaa muuta kuin
halveksumaan. Mutta ehkäpä en kuitenkaan halveksi mitään sen syvemmin
kuin omaa halveksimistani.
Hän vaikeni, nojahti taapäin tuoliinsa silmänsä ummistaen ja jatkoi
voimakkaalla, syvällä äänellä:
— Minä uskon jumalalliseen olentoon, kaikkivaltiaaseen, muuttumattomaan
ja ikuiseen, joka ottaa vastaan sen vilpittömän rukouksen, mikä
nousee tulen ja tuskan puhdistamasta sydämestä. Jumalan nimi on
totuus, rukouksen nimi on ajatus, sielun nimi on kirkas inhimillinen
järki. Uskolliselle suodaan vain yksi palkka: alituinen epätietoisuus
lopullisesta, täydellisestä yhteydestä jumalan olemuksen kanssa;
vilpilliselle, puoliuskoiselle yksi ainoa rangaistus: kirottuna
ainaiseksi tämän epäilyn ulottuvilta. Tämän jumalallisen tuskan ja
tämän eläimellisen tyytyväisyyden välillä mataa ihmiskunta.
Jos Jumala on sinut valinnut, uhraat kaikkesi hänen puolestaan:
päiviesi työn, öittesi unen, omantuntosi rauhan, kunnian ja leivän.
Jos sinut juovuttaa usko, että olet päässyt häntä lähelle, olet sinä
harhaan kulkenut; kun sinä tunnet sen mittaamattoman etäisyyden, joka
erottaa sinut hänestä, olet sinä häntä lähinnä. Tappion kärsiessäsi
tunnet sinä tuulahduksen hänestä, vaan et voittaessasi, sillä voitto on
vain silmänlumetta, jonka sinun mukavuudenhalusi kuvittelee; ajatusten
kalvavassa vaivassa, vaan et ajatustesi rauhassa, sillä ajatusten rauha
on vain hermojesi hervahtuneisuutta.
Jos sinä julkaiset vaivasi hedelmän aidon totuuden hedelmänä, olet sinä
rikollinen; sillä vain puolihyvää, puoliaitoa on kaikki, jota sinä
kykenet luomaan; mutta sinun täytyy luoda se, jos olet uskollinen,
ja sinun täytyy surmata se, ettet sinä häpäisisi pyhää nimeä sillä,
mikä on vain puolinaista. Niin vaatii hän sinua luomaan yhä uudestaan
ja hävittämään yhä uudestaan. Jos sinä uuvut luomasta, olet sinä
kadottanut pyrkimyksesi totuuteen; jos sinä uuvut hävittämästä, olet
sinä omistanut epätäydellisen totuuden, puolitotuuden, toisin sanoen
valheen.
Tuo valhe se kiusaa sinua alituisesti asettumaan rauhaan ja nauttimaan
voitoista, tieteellisestä maineesta, kunniapaikoista, rikkaudesta.
Se pyytää sinulta ainoastaan tyytyväisyyden itseesi, tyytyväisyyden
työhösi, ja kaiken se suo sinulle.
Sen hirmuisin ase on helvetinkone, joka aikoinaan keksittiin:
painokone. Kirjoittaminen on heikkoutta, painattaminen on rikos.
Painattaessasi leimaat sinä epätäydellisen täydellisyyden leimalla,
tuhatkertaistutat sen ja teet siitä lähtemätöntä. Käsikirjoitus on
kartta, johon ajattelijan on piirrettävä totuutta kohti kulkemansa
tie, ettei hänen muistinsa kadottaisi sitä. Kirja on petosta, jolla
hän esittää tiensä saavutettuna määränpäänä. Kirjoitettu sana on
nöyrää epäilyä, painettu on kerskuvaa tyytyväisyyttä. Jo tässä kohden
eroaa vilpitön etsijä vilpillisestä: hän kammoaa painokonetta, hän
pelkää sitä, hän ei suo milloinkaan sille henkensä rampaa tuotetta,
ettei näkisi sitä sen kidasta heittyvänä samanlaisten raajarikkojen
sekasortoisen joukon rykelmässä mahtavin, kuin jumalanpoikain elein.
Todellinen tutkija elää totuudelle niinkuin uskovainen kristitty
Jumalalle. Et sinä ole nähnyt hänen alituisilla kainostelemattomilla
julistuksilla koettavan saada ihmiskuntaa vakuutetuksi suhteestansa
Jumalaan: kuta syvempi hänen etsintänsä on, sitä syvemmäksi vain on
hiljaisuus hänen ympärillänsä käynyt. Hänen taistelunsa kamppaillaan
hänen sisässään, eivätkä ne kuulu. Mutta hänellä on ehkä rakas ystävä
tai rakastettu poika, ehkä hän tuolloin tällöin avaa sydämensä. Siiloin
tunkeutuu etsijän elämänkipinä hedelmöittävänä toisen henkeen, ja hänen
elämänsä vihkiytyy jumalalliseen tuskaan.
Sellainen on minun uskoni, ja sen mukaan minä koetan elää. Ulkopuolelta
minä kuulen sen samean virran kohinan, jota te kutsutte elämäksi:
painomusteen tympäisevän virran kohinan, josta tuhansien hukkuvat
äänet koettavat voittaa toistensa kirkunan. Mutta täällä, siinä
hiljaisuudessa, jota te ehkä kutsutte kuolemaksi, muokkaan minä mykkiä
rukouksiani rukoustakuulemattomalle, kaikkivaltiaalle ja ikuiselle
Jumalalleni. —
Hän vaikeni, mutta hänen lempeä, tumma äänensä väreili yhä Jacobin
rinnassa. Se ei ollut kuoleman ääni, mutta se oli kuitenkin
tuoltapuolen elämän, tuoltapuolen todellisuuden. Se vaati Jacobin
uhraamaan maallisen, jotta hän täydellisesti voisi seurata tieteellistä
kutsumusta. Se sanoi hänelle, että todellisuus, johon hän sentään
tunsi pohjiaan myöten kuuluvansa, rienasi hänen tutkijantahtoansa. Se
vaati häntä valitsemaan joko köyhän, mutta puhtaan elämän totuuden
palveluksessa tai pirstotun, omantunnontuskan ja nautintojen,
itsensähalveksumisen ja ilon täyteisen.
Aamunkajo ruskotti jo palavan punaisena ja kultaisena. Jacob avasi
ikkunan. Alla lepäsi hänen kurja, halveksittava, rakas kaupunkinsa,
aamu-usvassa väristen. Ja etäältä kaukaa kuuli hän joen, joen. — Se
lauloi maan terveydestä ja todellisuuden raikkaasta voimasta.