Hän kulkee tänä iltana hiljaisia katuja, alas Linnankujaa, joen vartta,
lehmustietä, kohti siltaa, joka lepää, hautoo kammitsoidun putouksensa
yllä.
Kaikki on hiljaista, vain akkunoiden valot puhuttelevat häntä. Ne
ovat kuin pimeän kiiltomadot: kimmellystä, hohdetta, jota matelevat,
iljettävät madot kantavat. Pienet maanalaiset olennot, jotka ahnaasti
vaanivat pientä valoparkaansa, mikä heille on suotu.
Waernin ikkunassa on valoa; hän istuu siis kuten tavallista
työpöydän ääressä ja yrittelee tylpällä järjellänsä hankkia
itselleen kuolemattomuuden. Jacob on näkevinänsä hänen punatukkaisen
tyytyväisyytensä tuloksen. Waern kuuluu niitten joukkoon, jotka aina
ovat tyytyväisiä, hän kuuluu niihin vapahdettuihin, joiden luo ei
ainoakaan epäilys voi tunkeutua. He ovat täydellisesti vakuutettuja
siitä, että he ovat erikoisesti kutsuttuja ja valittuja. Hänen
mielestään on antiikin maailmankulttuurilla ollut oikeastaan vain yksi
tehtävä: antaa hänelle tilaisuus esittää sen näytelmien kuoron kehitys.
Arkeologi Lindillä on tulta. Sen keltainen loiste muistuttaa miehen
luonteesta; sen räikeä valoliekki hohtaa suoraan hänen uroteoistaan.
Mikä on hänen työnsä määrä? Tallata maahan sairaalloinen, köyhä
toverinsa ja kilpailijansa, joka saa tullakseen toimeen uurastaa
opetustunneilla päivät ja kirjoittaa yöt. Mutta Lind se piirtää
vakaasti ja julkeasti löytöjänsä, ryyppää itsensä professorin
ystävyyteen ja vie voitonseppeleen kotiinsa. Hän saa omalletunnolleen
elämän, tuo toinen on sortuva.
Somzeliuksen ikkuna paistaa kuin valoreklaami. Hän on ympäröinyt
itsensä kaikilla loistavan uran tarpeilla: muutamilla nuorilla
ihailijoilla, jotka loruavat, ja vaikenevalla naamarilla, jonka
suupielet ovat maata kohti. Sillä lailla hän rakentaa rauhallisena ja
varmana asemaansa, josta hän kerran on julistava viisautta yli maan.
Ja tuossa loistaa paratiisin kammio, hänen, joka henkisesti näpistellen
eläviltä ja kuolleilta lyö kokoon teostansa; ja tuossa välkkyy pienen
pohjoismaisen kielentonkijan työpaja, mekaaninen tehdas päättymättömiä
taulukkoja varten, jotka ovat arvottomampia kuin paperi, jolle ne
painetaan.
Jacob kulkee kotiinpäin. Hän katsoo omaan ikkunaansa, joka on pimeänä
ja tuijottaa kuin tyhjä silmäkuoppa. Minkä arvoinen on se mies, jonka
tapana on tuolla oleilla? Hän näkee itsensä istumassa kirjoituspöydän
ääressä, likinäköisenä poimiskelemassa värssyjänsä, iskemässä sieltä
täältä fraasin, ja rakentelemassa pieniä leikkipinoja toisten
ajatuksista ja omista päähänpistoista. Petosta sielläkin, missään ei
muuta kuin petosta.
Silloin hän ymmärtää, että häneenkin on tarttunut sama
kulkutauti, joka on tuhonnut niin monet hänen sukupolvestaan,
rikki-järsimisen, paljastamisen, likaamisen tahto. Hän muistaa
oireet. Ensiksi ylimielisyys, joka on rakennettu kuin puutteelliseksi
itsepuolustukseksi kaikkia itsesyytöksiä vastaan. Sitten rauhaton,
levoton kritiikki kaikkea kohtaan, mikä sattuu hänen silmäänsä. Ja nyt
lopuksi puhkeaminen, sekä oman että toisten tieteellisen työn kuohuva
inho. Hänestä se näyttää kuin hyvin organisoidulta vapaamuurariudelta,
henkisesti vajavaisten ihmisten salaiselta järjestöltä. Siihen seuraan
kutsutaan jäseneksi jokainen, joka ei kelpaa todelliseen työhön. Menona
on pieni loitsujen honotus opiskeluhuoneessa, noituuden julkaiseminen
järjestöaikakauskirjassa ja, miekkonen, arvoasteissa korotetuksi
tuleminen.
Hän kapuaa huoneeseensa ja vajoaa kirjoitustuoliinsa työlamppua
sytyttämättä.
Hän kauhistuu sitä, minkä tuleman pitää, kriisinjälkeistä tautia,
apatiaa, välinpitämättömyyttä kaikesta. Hän tuntee sen hiipivän
ruumiiseen, lamauttavan jäsenet, ajatuksen, tahdon. Pimeässä
huoneessaan, sammutetun lamppunsa ääressä on hän istuskeleva ja
kuolleesti hymyillen mietiskelevä toisten hääriväistä intoa. Parempi
on antaa käden kuihtua kuin kohottaa se tähän armottomaan kamppailuun.
Parempi on antaa ajatuksen tylstyä kuin terittää sitä näihin
halveksittaviin kerskailuihin. Parempi antaa lampun olla sammuksissa
kuin antaa sen valaista näitä — —
Ei, hän ei saa sallia tämän hiipivän ruton päästä herraksensa.
Vaikka hänen tieteellinen työnsä sisältäisikin petoksen hänen omissa
silmissään ja teeskentelyä toisten silmissä, oli se kuitenkin työtä;
ja hän tietää, että yksin ainainen, tasainen, kestävä työ voi pelastaa
hänet työn halveksunnasta. Olkoonkin, että kaikki näyttää hänestä
huiputukselta. Hänen on pakottauduttava uskomaan, että hän uskoo sen
arvoon. Hänen on pakottauduttava uskomaan sen arvoon.
Hän sytyttää lamppunsa ja tuijottaa kirjaansa. Ja hänen
ikkunanaukostaan sädehtii taas kuten sadoista muista ullakkokammioista
valokimppu hiljaiseen, uneen vaipuneeseen kaupunkiin — valomerkki,
joka näyttää kertovan kadun kulkijoille, että nuori tutkija on
tieteellisessä hurmassaan unohtunut työpöytänsä ääreen pitkäksi yöksi.