Hän oli tehnyt selvän runoilijastansa, runo runolta. Hän tiesi, mitä
kirjoja hän oli lukenut, hän tiesi niiden naisten nimet, joita hän
oli rakastanut. Hän oli seurannut häntä teille, joita arasteleva ei
koskaan olisi uskonut löydettäviksi; ja hän oli sisimmässään hävennyt
vaaniskellessaan kauan sitten kuolleitten kauan sitten sammunutta
elämää. Kuinka hän aina tunsikaan, että tällainen ei ollut kunniallisen
miehen työtä, tällainen tonkiminen, tällainen pitkäsorminen mykkien
salaisuuksien, köyhänä lepattavan sydämen jo vuosisadan sammuneen
tuhkakasan kaiveleminen. Kuinka tympäisikään häntä pohjimmaltaan
tällainen utelias toisen pyhän omaisuuden sorkkiminen. Miksi iloksi?
Historiallisen totuudenvaatimuksen vuoksi. Ah. olihan ihmiskunnan
tuhantisissa elinvuosissa paljon olennaisempaa, joka ei koskaan tullut
tutkituksi, Jumalan kiitos, ja joka juuri sen vuoksi vielä omisti
arvoituksellisen valtansa.
Runoilijan oman itsensä vuoksi, hänen teostensa ymmärtämyksen vuoksi?
Ei, kuta enemmän hän repi, kuta enemmän hän tiesi, kuta enemmän tutki,
sitä heikommin ja heikommin soivat ne laulut, jotka kerran olivat
valloittaneet hänet kokonansa. Hän oli yhä enemmän tullut ymmärtämään,
että niistä runoilijoista, joita syvästi rakasti, heistä ei mielellään
kirjoittanut tiedettä. Kuinka välittömästi hän nauttikaan täysin
vieraasta runoilijasta, vieraasta maasta, vieraasta ajasta, joka vain
säkeittensä hehkulla poltti hänen sydäntänsä.
Loogillisen nautinnon vuoksi? Niin, pikemminkin niin. Hän oli saanut
melkein luonnonvastaisen nautinnon nähdessään, miten se tapahtuma
tuotti sen runon, miten se säe paljasti runoilijan juuri äsken
lukeneen erään aikoja sitten unohdetun lentokirjasen, jonka hän oli
kaivanut kirjastosta esiin. Tunsi jonkinlaista iloa nähdessään sen
mielikuvituksen tynkämäisyyden, jonka orja hänen runoilijansa oli
niinkuin hän itsekin, ja sen ajatusten, tunteitten, rytmien, sointujen
säälittävän rajoittuneisuuden, josta vahvinkin kärsi. Mutta oliko tämä
ohut, veretön hekuma mitään vaihdettavaksi hänen rikkaimpien vuosiensa
rikkaimpien nautintojen uhriin?
Mutta nyt hän ymmärsi — ja hän tunsi itsensä puoliksi petturiksi
—, että vain oman itsensä vuoksi hän työskenteli tällä tiellä.
Vain sen vuoksi, että monet ennen häntä olivat tehneet samoin ja
saaneet arvonimiä ja kunniaa ja mahdollisesti myös paikan elämästä
poimiskelemalla tällaisia tietoja eräästä vainajasta. Niin kai
pitikin olla, ja ehkä häntä itseään kunnioitetaan todistuksilla ja
yhteiskunnallisella asemalla, kun hänen kaikki pienet keksintönsä
kerran kerätään kirjanpainajan huolenpidosta kokonaisuudeksi. Hänen
omatuntonsa kapinoi sitä menettelyä vastaan, jonka hän oli valinnut
päästäkseen elämässä eteenpäin. Hänestä olisi ehkä kuitenkin voinut
tulla kelpo työmies todellisen elämän palvelukseen, hänestä olisi
ehkä kuitenkin voinut tulla mies, joka olisi tuonut oikean lisän
yhteiskuntatyöhön ja siitä olisi saanut kunniallisella tavalla
palkkansa.