Jacob syöksyi huoneestaan kuin piston saaneena, hänen täytyi päästä
ulos, hänen täytyi puhua jonkun kanssa unohtaakseen itsensä. Hän oli
uurtanut ja puurtanut, puurtanut ja uurtanut, aivot tuntuivat päässä
sorakasalta.
Hän tapasi Quidingin työstä, levollisena, varmana, terveenä kuten
aina. Quidingissä oli jotain skoonelaista, josta hän ei pitänyt. Tuo
alinomainen tasapaino, tuo raudanterveys, tuo rehevä piippusuinen
itseluottamus, se haavoitti häntä. Kuinka hän saisi tuon valtavan
painon levottomaksi itsestään, epävarmaksi, tuliseksi, onnettomaksi,
onnelliseksi kuin hän itse.
— Näen sinusta, että sinussa on taasen sitä sielunelämää, Quiding
mumisi Jacobin istuutuessa. Taistele sitä vastaan, veli. On olemassa
paljon muuta välttämättömämpää.
— Ainakin olemassa mukavampaa. Kyynillistä tuo sinunlainen alituinen
työkykyisyytesi.
— Siitä et mitään tiedä, veljeni. Meidän velvollisuutemme on
pysyttäytyä terveinä hermoilta ja ajatuksilta, muuten tulee työstämme
sen seitsemää.
— En kelpaa, olet oikeassa, Jacob purskahti. En voi enempää, en jaksa.
Minussa jokin seuloo ja kalvaa rikki kaiken minkä teen. Saanko olla
suora, tahdotko kuulla?
— Jos voin, autan sinua, veli.
— Sinähän, Quiding, olet itse sanonut, että tiedemiehen taito on
pääasiallisesti horjumaton rehellisyys.
— Ja olla sittenkin menehtymättä, niin.
— Olen itse päässyt selville sen lauseen totuudesta. Sehän on ainoa
periaate, jolle kestävää voi rakentaa. Vilpitön aihetta kohtaan,
ainesta kohtaan, nöyrä sen edessä. Täytyy itse ryömiä tieltä ja antaa
salatun, hiljaisen totuuden päästä kuuluville ja puhua. Olemmehan vain
jonkin päästäjiä, jonkin, joka jo on olemassa, oma itsensä, ja ainoana
velvollisuutenamme on olla väärentämättä tuota nukkuvaa olentoa.
Varovaisesti täytyy se paljastaa valoon ja antaa sen nousta toiseen
elämäänsä. Jokainen lause, jonka kirjoitamme, asettaa kullekin vastuun:
onko minun takanani todellisuus, totuus, vai olenko vain pelkkä
koristus? Täytyy tuntea jokaisesta sanasta se paino, joka todistaa,
että siinä on jaloa metallia, jonka koskaan lepäämätön tutkinta,
omatunnonherkkyys, totuudenjano on sulattanut. Mutta, Quiding, minä
tiedän itsestäni, että minä valehtelen jokaisen rivin, jonka kirjoitan,
koko minun työni on pelkkien puolitotuuksien kudosta! En ole kyllin
voimakas, kyllin terävä, kyllin läpitunkeva ollakseni kunniallinen, en
kelpaa.
— Olet härkäpäinen kompromisseja kohtaan. Sitä ollaan sinun iässäsi.
— Tarkoitatko, että minun pitäisi tehdä kompromissi totuuden kanssa?
— Luonnollisesti! Et voi kirjoittaa riviäkään menneisyyden tapahtumasta
tekemättä väkivaltaa totuudelle. Kaikki, mitä kirjoitat, jokainen
omistamasi ajatus, on rakennelma, olettamus, arvelu, on todennäköinen,
ei tosi. Sinä kirjoitat oikeastaan vain, miten jokin tilanne tai
runo teoreettisesti katsoen on luotu, et miten se tosiaan syntyi. —
Sillä todellisuudella on tuhannet salapolkunsa ja harhasolansa, joita
ei ainoakaan tutkija maailmassa voi seurata. Eikä siinä kyllin. Se
todennäköinen, jonka esität, on väkivaltaisesti lohkaistu elävästä,
suuresta, äärettömän sekavasta yhteydestä, joka sinun täytyi
suurimmaksi osaksi leikata pois. Todenmukaisesti voi toistaa sen, mikä
on tapahtunut sata vuotta sitten tai eilen, vain se, joka voi pakottaa
maapallon aloittamaan uudelleen ratansa. Me konstruoimme, veliseni,
emme toista.
— Entä minne joutuu rehellisyys, totuudenvaatimus?
— Emme toista, emme, vaikka osaisimmekin; sillä toistamiseen ei
sisälly selitys. Ja selitykseen, siihen pyrimme. Koetamme kaikin
käytettävissämme olevin aineksin, tiedon, loogillisen järjen,
inhimillisen myötätunnon tarjoamin keinoin selittää, miten runosi
syntyi. Me punnitsemme, me hylkäämme, me poimimme takaisin, me
hylkäämme uudelleen, ja lopulta tunnusteltuamme kaikkia niitä
mahdollisuuksia, jotka ovat nousseet näköpiiriimme, valitsemme
tarkoituksellisesti todennäköisimmän. Onnellisissa tapauksissa hiipii
se mahdollisuus meihin voitonvarmana hymyillen, lupaa kysymättä, ja
silloin ei meidän tarvitse muuta kuin kiittää ja uskoa. Mutta meidän
täytyy aina pitää näköpiirimme yhä laajempana ja valintamme yhä
herkempänä, enempää emme voi itseltämme vaatia. Tiedät itse, että
sellainen rehellisyys on sangen vaivalloista. Jos vielä ravistamme pari
kertaa voimakkaasti rakennelmaa, kun se on valmiiksi pystytettynä, ja
se siitä huolimatta kestää, saamme kai kaiken kohtuullisuuden nimessä
olla tyytyväisiä.
— Uskotko oikeastaan sitä mitä kirjoitat, Quiding?
— Ehdottomasti. Mutta hyvin harvoin mitä muut kirjoittavat.
— Ja toisilla on samanlainen käsitys sinusta?
— Luultavasti. Heillä on yleensä niin huono arvostelukyky.
— Ja tätäkö sinä nimität minun auttamisekseni?
— En, veliseni, nyt tulen lääkkeeseen. Käytä kylmiä pyyhkeitä aamuisin
ja tee vankka kävelyretki ennen päivällistä.
— Tätä en odottanut sinulta. Olet raaka, Quiding.
— Tiedän, että tieteellinen pohdinta on kyllä vakava asia, veli, minä
tosiaan kunnioitan sitä. Ja erikoisesti vaarallisinta pohdinnan muotoa,
sitä, joka tulee vatsasta. Kun hyväpäinen, niin, niin, veli, älä ole
vaatimaton, ja hyväluontoinen ja tieteen palavahaluinen mies alkaa
saada tieteellistä päänsärkyä, ei häntä tavallisesti filosofia auta.
Mutta häntä voi auttaa lääketieteellinen kuri, tai vaatimattomammin
sanoen terveydenhoidollinen. Ethän, Jacob, et kai pahastu?
Jacob oli siepannut hattunsa ja paukauttamalla oven seinään hän antoi
käsityksensä terveydenhoidosta aputieteenä kuulua.
— Liikunto on tekevä hänelle hyvää, lohdutti Quiding itseään. Mutta
myöhään yöhön kuultiin Quidingin mittaavan lattiaa edestakaisin,
edestakaisin, mumisten pitkiä, käsittämättömiä, vihastuneita,
nyyhkyttäviä kirouksia. Hän oli saanut vanhan vammansa kohtauksen;
lääkärit tapasivat tosin sanoa, että se johtui ikuisesta
piipunpoltosta. Mutta Quiding, joka vähät uskoi lääkäreitä, tiesi
itse tarkasti missä vamma oli — hänen kirotussa, tungettelevassa,
tieteellisessä omassatunnossaan, joka ei häntäkään ollut jättää rauhaan.