Jacob huomasi oltuaan sellaisen seurassa, jonka kanssa hän mielellään
puhui, kalvavan levottomuuden, tunteen niinkuin hän olisi tehnyt
uskollisuudenrikoksen työtä kohtaan. Hän koetti karkottaa sen
kuvitelmana, se tuli alituisesti takaisin. Ennen olivat keskustelut
toverien kanssa olleet hänelle voiman ja tiedon lähteinä, nyt hänestä
tuntui siltä kuin jokainen keskustelu varastaisi häneltä palasen sitä,
mitä hän enimmän tarvitsi, itseluottamusta, uskoa tehtäväänsä.
Eräänä päivänä Mathiesen, uskonnonhistorioitsija sai Jacobin kadulla
käsiinsä. Tavoilleen uskollisena Mathiesen raahasi hänet kotiinsa
melkein väkivallalla, hänen täytyi joka ilta saada keskustella jonkun
kanssa itsestään. Itsenäisistä lahjoistansa ja tutkijanvakavuudestansa
huolimatta oli hänessä tarve antaa ihmisten alinomaa kuulla älyllisistä
uroteoistansa. Tämä jättiläismäinen, vaalea, uljas mies oli avomielinen
kuin lapsi ja kerskuva kuin kippari. Hänen päivänsä oli puurtavan
rajua herkeämätöntä ajatustyötä aamusta 8:sta iltaan 8:aan. Mutta sen
jälkeen hänen täytyi pakista, pakista; hän pulikoi suurin kömpelöin
liikkein omissa tieteellisissä keksinnöissänsä, ja toisen toisensa
jälkeen täytyi jokaisen, jonka hän tunsi, hiljaa ihailla hänen
taideaistiansa. Hän tuntui jostakusta ehkä narrimaiselta, hän oli
kyllin vahva kestääkseen sen; mutta lopulta kuitenkin täytyi ennen
kaikkea ihailla hänen kestävyyttänsä ja hänen neroansa. Hänen kehunsa
oli niin ylenmääräistä, että se tuntui miellyttävältä. Hän oli niin
primitiivinen ja niin karkeasyinen, että hänen pahat tapansa kävivät
kunnioitusta herättäviksi.
Hän oli parhaillansa syventyneenä tutkimaan uskonnollisen hurmostilan
merkitystä inhimilliselle kulttuurielämälle. Hän kietaisi Jacobin
ajatusmaailmansa pyörrevirtaan. Vastustaminen, huomautus, niin,
kysymyskin oli kielletty, hän ei sietänyt edes toisen ajatusjuoksua, ei
hänen ääntänsä, hänen hengitystänsä. Aluksi vastahakoisenakin täytyi
hänen kuuntelijansa lopuksi joko antautua armoille tai sitten karata.
Jacob pysähtyi sen mahtavan mielikuvituksen lumoamana, joka hehkui
tuon puhkuavan, ilmehtivän jättiläisen sanatulvassa. Yhdestä ainoasta
inhimillisen kärsimyksen ahjosta Mathiesenin taikavapa, joka muistutti
eniten piiskaa, leimututti kulttuurin lukemattomat kypenet. Tanssi
syntyi okkultisista orgioista, musiikki, sen kaksoissisar, saatteli
sitä. Runotaide artikuloitui käsittämättömistä loitsukaavoista,
draama oli kivettynyttä uskonnollista mielipuolisuutta, maalaustaide
siistiskeli ylihehkutetun taikauskon jäännöksiä. Mathiesen vannoi,
kuvitteli, sähisi, kehui ja räiskyi. Mutta äkkiä katkesi vyöry,
Mathiesen antoi ymmärtää, että hän oli selvä tästä illasta, ja Jacob
katosi.
Kotiin palatessa tuntui Jacobista siltä kuin hänet olisi riisuttu,
kuin häneltä olisi ryöstetty kaikki omaisuus ja hänet sitten
potkaisten viskattu pihalle. Hän näki oman tieteellisen työnsä
odottavan pöydällänsä. Hänestä se tuntui vieraalta, niin etäiseltä,
mielenkiinnottomalta. Niiden mahtavien ongelmien rinnalla, jotka äsken
olivat myllertäneet hänen aivojansa, mitä merkitsikään tuo pieni
puolivalmis tutkimus, jolla hän koetti huvittaa itseänsä. Haluttomana
hän katseli papereitansa, sen moneen kertaan pureksittuja lauseita,
hänen vaivaisen älynsä kiihkeimmän jännityksen tulosta. Hän tahtoi
heittää kaiken pesään, vapautua, alkaa uuden elämän, tarkoituksellisen,
arvokkaan. Hän ei ollut kyllin impulsiivinen tehdäkseen tuhotyön, mutta
kesti päiviä ennenkuin hän tuli takaisin.
Niinä päivinä hänelle kirkastui se vaatimus, jonka hänen tieteellinen
työnsä hänelle asetti: eristäydy maailmasta. Se oli kaikelle
mustasukkainen ja vaati hänen sydämensä kokonaan. Ja se mustasukkaisuus
oli oikeutettua. Sillä hän rakasti ihmishengen rajattomia ajatus-,
tehtävä-, pyrkimysaarteita, ja kun hän kohtasi ne, tunsi hän oman
työnsä arvon mitättömyyden. Hänen uskonsa horjui, hänen luottamuksensa
siihen, mille hän oli vihkinyt nuoruusvuotensa. Hän ymmärsi, että
hänen täytyi henkisesti köyhtyä voidakseen pitää kiinni tieteestänsä
ja ehkä joskus siitä rikastuakseen. Hänelle selkeni, että tiedemiehet,
jotka pisimmälle olivat sitä alallansa kehittäneet, useasti olivat
inhimillisesti lahjattomimmat. He eivät tienneet mitään maailman
hyvästä, he elivät siinä omatekoisessa, silmäkaihteisessa uskossa,
että he ja heidän tekonsa olivat maailmankaikkeuden keskuksessa. He
olivat onnellisia osaamattaan mitata työnsä arvoa, sillä he halveksivat
kaikkea ulkopuolista mittaavaa kokemusta, ja siksi se heistä oli
niin verrattoman hyvää. Hän uskoi, että monet heistä ehkä kerran
nuoruudessaan olivat olleet kuin hän, vastaanottavaisia, janoavia,
hurmautuneita, mutta että heidän oli täytynyt uhrata ihmisyytensä
voidakseen viimeistää työnsä.
Vaatiko myös hänen työnsä tämän uhrin? Täytyikö hänen ummistaa
korvansa, sokaista itsensä, koteloida itsensä kelvatakseen
kutsumuksellensa. Hänen vapaudenjanoinen mielensä uneksi maista, jotka
olivat näköpiirin toisella puolella. Mutta rautakäsi tarttui siihen
ja puristi sen yhteen ainoaan ahtaaseen todellisuuden nurkkaukseen.
Maailma huusi hänelle: olen avoinna sinulle, ojenna vapaat siipesi,
laskeudu vuorille ja mittaa lakeudet nuorella katseellasi. Mutta hänen
työnsä imeytyi kiinni häneen ja kuiskasi käheästi: nöyrry, tunne
siivettömyytesi; jos sinä jätät minut, et ole, kuinka etsitkään,
koskaan löytävä tietä takaisin.